8.2. 2013

Tasan 14 vuotta sitten Köyliössä syntyi omapäinen pikku kääryle, joka sittemmin sai nimen Pitko. Tänään on siis Pötkylän 14 -vuotispäivä!

Tuon vuoden 1999 kesällä istuttiin ex -puolison kanssa Nakkilan Viinikantien geton talosaunassa ja mietittiin, että pitäisiköhän hommata koira. Mutta mikä koira? No mäyräkoira! Eikä siinä sitten kauaa nokka tuhissutkaan, sillä melko pian oli Porissa suurehko koiranäyttely jossa hakeuduttiin mäyräkoirakehän laitaan vahtaamaan maastonakkeja. Siellä niitä mennä vilisti, oli kaikkia kokoluokkia ja karvanlaatuja. Tänäkin päivänä muistan sieltä pienen mustan lyhytkarvaisen kaniinimäyräkoiran joka mennä teputti kehässä, se ei takuulla ollut yhtään suurempi kuin maksamakkarapötkö johon on lisätty kirkassilmäinen pää, neljä tappijalkaa ja ohut hännänluiru. Minulla on siitä valokuvakin jossain.

Aika pian saatiin juttuseuraa köyliöläisestä kasvattajapariskunnasta jolla oli vielä kaksi pitkäkarvaisen kääpiömäyräkoiran pentua tarjolla. Sitten sovittiin milloin niitä saisi mennä katsomaan, ja loppu onkin historiaa... Pitkolla ei ollut mitään vaikeuksia kotiutua meidän huusholliin, jo ensimmäisenä aamuna siinä kuuden maissa se herätti meidät retuuttamalla minun tohveliani makkariin sen näköisenä, että nyt leikitään.

Ja nyt ollaan sitten asusteltu Pitkon kanssa jo pian kahdeksan vuotta kaksin, kun kesällä 2005 eksäpuolisko poistui rakennuksesta kuin Elvis aikoinaan, paitsi että Elviksellä ei tainnut koskaan olla mukanaan kahta vinttikoiraa, antiikkilipastoa ja muuta vastaavaa. Ei se aluksi helppoa ollut, minähän olin vielä silloin työelämässä ja minulla oli kauhean huono omatunto siitä kun Pitko-parka joutui olemaan niin paljon yksin. Enkä minä jaksanut huomioida ja lenkittää sitä tarpeeksi iltaisin ja viikonloppuisin, kun olin ihan rättipoikki. Mutta eipä siinä montaa kuukautta kulunut ennen kuin allekirjoittaneen pönttö meni niinsanotusti tasan, ja sitten minulla alkoi olla aikaa Pitkolle. Eikä Pötkyläinen välittänyt yhtään siitä että minä olin työtön ja masentunut ja hullu ja luuseri.

En tiedä olisinko enää edes hengissä ilman Pitkoa. Tuo näyttää vähän melodramaattiselta kun sen tähän kirjoittaa, mutta kun en kerran tiedä niin en tiedä. Itsetuhoisimpina aikoina on auttanut kun on ajatellut, että jos minä nyt itseni lopettaisin niin miten Pötkylälle sitten kävisi ja sehän kaipaisikin minua. Enkä minä voisi jättää sitä. Tietysti sille olisi koti, tottakai ex -puoliso ottaisi sen mutta kuitenkin. Ja joka aamu on noustava sängystä, koska Pitko on vietävä ulos. Eihän sitä voi pitää hätää kärsimässä, vaikka itseä kuinka väsyttäisi, masentaisi, vituttaisi tai laiskottaisi.

Kyllähän Pitko on ottanut minua välillä myös päähän ja joskus oikein raskaastikin, se on pakko myöntää, hohoh. On se niin kauhea jäärä ja lisäksi hirveä räkyttäjä. Tosin tuo jälkimmäinen taipumus on onneksi vuosien myötä vähentynyt. Luulisin että se johtuu siitä kun olen itsekin ollut paremmalla mielellä ja rennompi ja itsevarmempi, joten Pitkon ei enää tarvitse suojella minua ja siinä samalla itseään, vaan se voi luottaa minuun.

Onneksi Pitkulainen on ollut terve. Toisen takajalan polvinivel on löysä joten välillä se konkkaa kolmella jalalla, hampaat ovat paikoitellen aikamoisen sököt ja niitä on jouduttu poistelemaan ja lisäksi sillä on sydämessä sivuääni. Mitään pumpusta johtuvia oireita ei kylläkään ole ollut, joten lääkitystäkään ei ole tarvinnut aloittaa.

Turkki ja iho ovat aiheuttaneet eniten huolta. Pitkon karva ei varsinaisesti lähde, mutta se ei myöskään uusiudu. Mitään vikaa siitä ei ole löytynyt vaikka kuinka on tutkittu. Tässä ollaan eksän kanssa tultu siihen johtopäätökseen, että sillä on pakko olla karvatuppia tuhoava autoimmuunisairaus kun kaikki muu kerran on suljettu pois. Ne kohdat joihin kohdistuu vähänkin hankausta alkavat jo olla tyystin kaljut, erityisesti niska, selän etuosa, rinta ja vatsapuoli. Päässä, selän takaosassa, jaloissa, kyljissä ja hännässä on karvaa mutta sekin on höttöistä ja kiillotonta. Sen iho ei kuitenkaan kutia, eikä tuohon tunnu liittyvän mitään muitakaan oireita. On vaihdettu ruokia ja pesty ja rasvattu ja annettu vitamiineja ja kalaöljyjä, mutta karvattomat kohdat vain laajenevat hiljalleen.

Pääasia että Pitko voi muuten hyvin, vaikka tulisikin kaljuksi. Minä tykkään siitä ihan yhtä kovasti, vaikka se näyttäisikin jättiläiskatkaravulta! Ja siitä sopii onnitella itseään, että Pitko on pysynyt hoikkana. Sillä ei ole tippaakaan ylipainoa. Veikkaanpa että jos olisi, niin sydänoireitakin olisi voinut jo tulla. Ja jos turkin puutteesta jotakin hyötyä hakee, niin hellekeleillä Pötkis pysyy helpommin viileänä ja sekin on pumpulle hyväksi.

Semmoinen se on tuo päivänsankari, Pitkopötkö, Kaljunakki, Makkarainen, Kakkara, Pikku-Möhkis ja mitä kaikkia lempinimiä sillä onkaan. Reetta antoi sille lahjaksi nakkeja ja tuolla se nyt sulattelee juhlaruokaa torkkumalla korissaan makkarissa.