Saturday, March 28, 2015

29.10. 2013

Jaahah. Vuosi on täynnä. On päiväkirjaprojektin viimeinen päivä.

Yllättävän äkkiä tämä tuli eteen. Aika on kulunut kauhean nopeasti. Monta sellaista asiaa on jäänyt sanomatta joista olisi “pitänyt” kirjoittaa. Mutta toisaalta päiväkirja on kai niitä asioita varten jotka juuri kunakin päivänä pyörivät mielessä, jos alkaa väkisellä vääntämään jotain muuta niin sehän olisi fuulaamista.

Vaikka minä en paljon menneitä mietikään, niin mietitään nyt kuitenkin tätä kulunutta vuotta. Aika tasaisesti ja kivasti on mennyt. Moni asia on tietysti harmittanut ja rieponut, mutta eipä ole ollut varsinaista depressiota tai suurempaa ahdistusta. Ja se on hyvä, koska minä tykkään tasaisesta elämänmenosta. “Minä pidän pienistä seikkailuista. Parahiksi suurista”, sanoi Nipsu ja vaikka olen usein ollut Nipsun kanssa eri mieltä niin tuon minä kyllä allekirjoitan.

Porin reissut ovat ehkä olleet tavallaan kohokohtia. Olen pystynyt käymään siellä usein ja kaikki on mennyt hienosti. Ja sitten on tietysti terapia, joka on sujunut hyvin ja ollut todella tarpeen.

Tässä vuoden aikana olen silloin tällöin ajatellut kuollutta frendiäni, jota kirjoitin ihan ensimmäisessä merkinnässä. En minä enää osaa omasta puolestani surra, mutta kaverin puolesta harmittaa! Minua harmittaa, että niin mainion tyypin piti lähteä niin älyttömän nuorena. Ja minua harmittaa, että sen elämä jäi ihan kesken. Ties mitä se olisi vielä saanut nähdä, kokea ja tehdä jos olisi saanut elää.

Omat asiat tässä ovat suurinpiirtein selvillä ja hoidossa. Seuraava terapiakäynti on 8.11 ja työkkäriin pitää ilmoittautua vasta ensi vuoden puolella. Kun päiväkirjan alussa odotettiin päätöstä kuntoutustuesta, nyt saa odotella vastausta kustantajilta. Saapa nähdä tarttuuko kukaan tähän. Nytpä voisinkin kurkottaa karvaisen kourani tulevaisuuteen ja sanoa sanasen kuvitteeliselle lukijalleni, josta vielä tulee ei-kuvitteellinen joko tavalla tai toisella: Mikäli luet tätä kirjasta, joku tarttui syöttiin. Mutta mikäli luet tätä netistä, tartuntaa ei tapahtunut. Hah hah haa!

Mitäs tässä kummempia. Sanottavat on sanottu. Taidan lätkäistä yhden runon tähän loppuun, koska tekee mieli tehdä niin. Jaa, mutta sanotaan nyt vielä se että haluan omistaa tämän päiväkirjan nuorena ikiuneen nukahtaneen frendini muistolle sekä tietenkin rakkaalle elämäntoverilleni Pitkolle. No niin, ja nyt se runo. Heippa!



Yöllinen vaellus


Tämä tie jonka asvaltti hilseilee
kuin muumion kuivunut iho
halkoo pellot, metsän ja maan
valtaväylältä kirkolle kulkiessaan.


Lyhtytolpat, nuo sivistyksen doorilaispylväät
vinossa viisaudenhampaiden lailla.
Mutta valot eivät pala,
kylänraitti on hiljaa.
On pimeää ja pimeys on kaunis.


Monet kuuluvat kesään,
sen joutilaisiin päiviin.
Ovat pellot, metsä ja maa
kiillotettua hopeaa.


Pimeä on poissa, tuo kutsumaton vieras
karkotettuna kauaksi sieltä.


Ja kun aurinko laskee
he käyvät yhdessä sisään
seinien suojaan,
lamppujen alle.


Hämärä on heille
vain viileä henkäys
ajatusten ankeilla reunamailla.


Minä kuljen syysyössäni yksin.


Thursday, March 26, 2015

28.10 2013

Olen tässä muutaman viime viikon aikana hengannut aika taajaan Facebookin internatsionaalisessa Asperger -ryhmässä. Siellä on paljon jenkkejä, aika paljon brittejä ja Australiastakin on vahva edustus. Meitä pohjoismaalaisiakin on jonkin verran. On siellä muistakin maista sakkia, mutta se tietysti rajoittaa kun siellä kirjoitetaan englanniksi.

Mielenkiintoista porukkaa, en muuta sano. Hirveän avoimesti kirjoittavat asioistaan, mikä on minusta tosi hienoa ja rohkeaakin etenkin kun se on avoin ryhmä. Mutta tietty on niinkin, etteivät arat ja sulkeutuneet varmaankaan edes liity tuollaisiin ryhmiin, joten ei tästä voi vetää sellaista johtopäätöstä että ulkomaalaiset assit muka olisivat jotenkin avoimempia kuin suomalaiset.

Muutama juttu on herättänyt oman huomion. Ensinnäkin se, että siellä puhutaan hyvin paljon seksuaalisuudesta ja etenkin niistä nimityksistä joita kukin seksuaalisuudestaan käyttää. Minä olen jo tipahtanut kärryiltä niiden kaikkien määritelmien kanssa, enkä välitä ollenkaan pyrkiä takaisin. Minulle on ihan sama miten ihmiset seksuaalisuudestaan puhuvat tai kuka on kiinnostunut mistäkin aktiviteeteista, mutta noiden nimitysten innokas käyttö ja omaksuminen on minusta outoa. Tuntuu jo siltä että se on jotenkin itseisarvo. Mutta tietysti on ihan ymmärrettävää että voi olla turvallista kun pystyy määrittämään itsensä edes johonkin lokeroon jossa on muitakin.

No, kun seksuaalisuudesta kyseltiin niin minä kirjoitin olevani 100 -prosenttinen suomalainen heteromies, joka syö lihaa ja käyttää housuja.

Toinen juttu ovat sitten erilaiset uskonnot ja uskomukset. Jessus että niistä piisaa tarinaa. Ja niissäkin on kaikenlaista nimitystä ja laatikkoa ja lokeroa ja alalokeroa ja viiteryhmää. On kristittyä ja juutalaista ja wiccaa ja pakanaa ja joku uskoo pohjoismaisen muinaistaruston jumaliin, ja sitten on sellaisiakin uskomussysteemejä joista minä en ole ikinä kuullutkaan. Jotkut eivät usko mihinkään, mutta toisaalta taas jotkut toiset uskovat melkein kaikkeen. Ja välillä tapellaan, kuten aina silloin kun uskonasioista tulee puhe.

Minä sanoinkin siellä, että kaikki tuo uskominen ja palvonta näyttää tekevän ihmisistä kovin vihaisia ja elämästä monimutkaista. Ja sitten lisäsin että onneksi minulla on helppoa, kun en useimmiten usko edes itseeni!

Sellainen ajatus on kyllä tullut mieleen, että väki siellä vaikuttaa jotenkin... no, suoraan sanottuna lapselliselta. Luet joidenkin juttuja ja mietit, että tuon täytyy olla korkeintaan parikymppinen ja sitten osoittautuukin että se täyttääkin ensi kuussa 45 vuotta. Mutta eipä siinä mitään, lapsellisuus on minusta ihan hyvästä. Ja Facebook on muutenkin sellainen mesta että siellä vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään. Mikä ei varmaan assien kohdalla paljoa vaadi, ainakin minä tykkään meissä asseissa siitä että meissä säilyy usein se tietty lapsenomainen innostuminen, uteliaisuus ja rehti avoimmuus. Jos lapsina ollaankin varhaiskypsiä tai kaikkitietäviä “pikkuaikuisia” niin eipä sitä välttämättä vanhemmitenkaan käyttäydytä niin kuin kaikenmaailman uuvattien mielestä ehkä pitäisi.

On ollut kiva nähdä että asuinpaikasta ja maailmankolkasta riippumatta pystyy samaistumaan toisiin. Nuo seksi- ja uskontohommelit ovat tuollaisia ääriesimerkkejä, suuri osa jutuista on ihan samojen asioiden pohdiskelua ja miettimistä kuin täällä Suomessakin. Hauskaa ja mukavaa porukkaa, en muuta sano. Kuten assit nyt useimmiten tuppaavat olemaan. Paitsi silloin kun alkaa se uskonsota, hohoh.


26.10. 2013

No niin, nyt kun tämä päiväkirjaproggis alkaa toden teolla lähestyä loppuaan, olisi oikein mahtavata ja ylösrakentavaista lausua joitakin luottavaisia sanoja sekä omasta että maailman tulevaisuudesta.

Ei vain ole juuri mitään sanottavaa. Ja jos luottavaisesti puhuisi, se menisi jo valehtelun puolelle, hahaa. Oma tulevaisuus on sellainen kuin on, en ajattele sitä järin aktiivisesti mutta sen nyt voi sanoa että sentään olen sitä mieltä että minulla luultavasti on jonkinlainen tulevaisuus. Jos en olisi sitä mieltä, olisi aika turhanpäiväistä edes kirjoittaa näitä höpinöitä tänne.

Ja mitä maailmaan tulee, niin eihän tämä MAAILMA ole mihinkään menossa. Ihmisille voi kylläkin käydä köpelösti. Ihmiset vain tuppaavat omahyväisesti puhumaan maailmanlopusta silloin kun ne tarkoittavatkin omaa loppuaan. Ja minä todellakin luulen että ihmiskunnalla ei ole enää mitään toivoa. Olisi kiva ajatella että on, mutta kun en usko siihen niin en usko.

Ihmiset eivät muuta tapojaan eivätkä luovu saavutetuista eduista ennen kuin on kertakaikkinen pakko. Hivenen paradoksaalisesti olen sitä mieltä että ainoastaan jokin valtavan mittaluokan katastrofi voi enää pelastaa ihmiskunnan. Sellainen, joka pyyhkäisee yli koko maapallon ja saa ihmiset taas keskittymään perusasioihin eli hengissä pysymiseen. Siis ne, jotka ylipäätään ovat selvinneet hengissä. Se voi olla meteoriitti tai supertulivuoren purkaus tai tarpeeksi suuri ydinräjähdys (tahallinen tai tahaton) tai sitten jokin muu vastaava.

Olen kyllä sen verran masokisti ja lisäksi utelias, että haluaisin itse päästä kokemaan sen. Siinähän sitä on odotettavaa tulevaisuudelle, hah hah haa! Olisi mielenkiintoista nähdä sellainen spektaakkeli ja se, jäisinkö itse henkiin ja kuinka pärjäisin pölyn laskeuduttua.

22.10. 2013

Jotenkin vaikean tuntuinen oli tämän päivän aloitus. Tuntui etten herää kunnolla millään ja oli epämääräisen ahdistava olo. Lähdin kuitenkin viemään lisää kampetta kirpparille ja sitten menin Sitariin, tai siis pikemminkin siinä samassa rakennuksessa sijaitsevaan hoviparturiini kyselemään vapaita aikoja. Kävi ilmi että aika oli heti vapaa ja sopi istua tuoliin samantien ja mikäs siinä, sitten parturitäti kyni minulta liuhuletin pois ja ajoi vielä parrankin. Sen jälkeen lattia siinä tuolin ympärillä oli perin karvainen, koska sitä tukkaa ja partaa oli melkoisesti. Sanoinkin että musta lammas on nyt keritty, heheh.

Joskus vain tekee mieli vähän uudistua. Ehkä se on jonkinlaista eteenpäin menemisen meininkiä... Jos ja kun tuntee siirtyvänsä uuteen vaiheeseen elämässään, niin silloin voi haluta vähän uudistua noin fyysisestikin. Kuten kärmes joka luopi nahkansa, tai jotain.

Minähän en liiemmin taaksepäin katsele. Tsiigaan mieluummin eteenpäin. Olen hirveä jahkaaja, mutta se muistelun ja nostalgisoinnin tarve puuttuu minulta kokonaan. Ja vaikka noin muuten olenkin jämähtänyt sijoilleni, niin henkisesti en. Olisin jopa hävittänyt kaikki vanhat valokuvat ja muutkin muistoesineet jo aikapäiviä sitten, ellei Reetta olisi kieltänyt. Ja kun tuli luvatuksi etten polta niitä, niin tuolla ne nyt ovat pahvilaatikossa kaapissa viemässä tilaa. Miksi minä muka haluaisin katsella niitä? Minkä takia minä haluaisin muistella sitä millaista elämä oli joskus? Joo, silloin oli tuollainen meininki, seurusteltiin, oltiin bändissä, oli tuollainen auto ja tuollainen kitara, asuttiin tuolla ja blaa blaa blaa. Ei kiinnosta yhtään.

En oikein tiedä mikä siinä onkin kun tuo vanhojen kelailu ei nappaa. Juuri valokuvien kanssahan se tulee hyvin esiin. Monet kuvaavat ihan tauotta ja laittavat fotoja nettiin ja tekevät albumeita ja sitten niitä vahdataan vuosien päästä ja hihkutaan että voi hellanlettas, katso nyt, tuossa minä olen 15 vuotta sitten ja tuossa olet sinä, ihmeellistä.

Minulle riittää se menneisyys mitä joutuu kantamaan päänsä sisällä ja siinäkin on välillä liikaa. Se tulee mieleen ihan tarpeeksi usein, mutta onneksi ei enää nykyään niin usein kuin ennen. Ja minulla on kyllä aika huono muisti, mikä ei ole ollenkaan paha juttu. Sitä parempi mitä vähemmän muistaa, hahaa.

Yleisesti ottaen on niin että minä olen jakanut elämäni aika tarkkaan kahtia. Oli aika ennen Aspergerdiagnoosia ja on aika sen jälkeen. Se ei ole mitenkään harkittua eikä varsinaisesti johdu siitä diagnoosista vaan siitä että tämä elämä oli silloin diagnoosin saamisen aikoihin muutenkin murrosvaiheessa. Yhtä hyvin voisi sanoa että se Uusi Aika alkoi siitä kun rupesi ymmärtämään itseään paremmin ja päätti lopettaa tietyt asiat (kuten töissäkäynnin, heheheh) ja ryhtyi tekemään elämästään sellaista että sitä pystyy elämään.

Tuota edeltäviä aikoja ei etenkään tee mieli muistella. Eikä sinä olisi juuri järkeäkään, koska tuntuu siltä että minä olin ihan eri ihminen silloin. Tietysti ne asiat jotka ovat tätä psyykettä muokanneet kulkevat tavallaan aina mukana, mutta ei minua kiinnosta alkaa mitään konkreettisia tapahtumia muistelemaan. Silloin ennenhän oli olemassa vasta pelkkä meikäläisen prototyyppi, saman näköinen mutta hitosti tyhmempi.

Onpahan sitten jotain mitä vanhana muistella”, ihmiset sanovat. Minä poika en kyllä ala muistella vanhanakaan. Jos muuta ei ole jäljellä kuin muistot eikä edessäpäin näy muuta kuin pimeää, niin siitä tietää että on korkea aika tehdä ns. henkilökohtainen ratkaisu.

Tuesday, March 10, 2015

15.10. 2013

Tämä päiväkirjaprojekti alkaa lähestyä loppuaan. Ja se onkin hyvä, sillä alan olla tyystin kyllästynyt koko touhuun, heheh. Sinänsä on ihme että se kyllästyminen on tapahtunut näinkin myöhään, mutta toisaalta tämä vuosi on kulunut todella nopeasti kuten vuodet tätä nykyä tuppaavat tekemään.

Olen lähettänyt tämän nähtäväksi kolmelle kustantajalle. Olen valinnut sellaisia, joiden voisi ylipäätään olettaa olevan kiinnostuneita tällaisesta ja jotka eivät ole vaatineet sitä paperinivaskaa, vaan sähköinen versio on kelvannut. Mutta saapa nyt nähdä tarttuuko kukaan täkyyn. Ehkä se hankaloittaa, kun tässä ei ole takana mitään ideologiaa eikä agendaa. Minä kun en ole vasemmistolainen enkä oikeistolainen enkä hippi enkä persu enkä mikään muukaan. 

Koska kerran ryhdyin lähettämään tätä kustantajille, tämä on myös ollut tarpeen lukea läpi moneen otteeseen. On pitänyt korjata kirjoitusvirheitä ja muuttaa nimiä (ainoa oikea tässä esiintyvä ihmisolennon nimi on omani). Se on mukavaa, että tässä on eräänlainen kronologia ja kehityskaari. Kuntoutustukipäätöstä odottaneesta tyypistä onkin tullut tyyppi joka on päättänyt ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, takaisin Kelalta ja eläkelaitokselta ja sossulta.

Kenties juuri siinä onkin syy siihen, miksi päiväkirjanpito nyt tuntuu tylsältä pakkopullalta. Tälle ei taida olla enää liiemmin tarvetta. Ei tarvitse jupista ja miettiä ja ähistä, kun tietää miten aikoo edetä. Se muuten edesauttaa huomattavasti myös tätä omissa nahoissaan viihtymistä.

11.10. 2013

No niin, nyt on nähty sekin ihme että suomalainen ministeri eroaa, siis muustakin kuin puolisostaan. Ja oikein suorassa lähetyksessä! Yleensähän suomalainen ministeri istuu hallituksessa lujemmassa kuin paska Junttilan tuvan seinässä, mutta nyt tuli sentään lähtö.

Heidi Hautalan (jeeeee Heidi, Heidi go go go) olisi ollut syytä ruveta tyhjentelemään ministerinsalkkuaan jo siinä vaiheessa kun se pimeän työn teettäminen tuli ilmi. Helvetin jeesustelija ja tekopyhä niljake, en paremmin sano.

Niin muuten, saan mainita tässä kohtaa että vaikka toimeentulotukihakemuksen käsittely sujuikin tämän kuun osalta niin kuin pitikin, yksi juttu jäi vaivaamaan. Nimittäin se, että päätöksen mukana ei enää saapunut jatkohakemusta. Se on kuulemma käytäntö, sillä sossu odottaa asiakkaiden tulostavan hakemukset netistä.

Että sillä lailla. Entäpä ne asiakkaat joilla ei ole nettiä? Tai tulostinta? Pitääkö niiden mennä kunnanvirastolle ja hakea sieltä nippu jatkohakemuksia? Minusta tämä haiskahtaa siltä että näin yritetään vaikuttaa siihen, että asiakas jättäisikin toimeentulotuen hakematta.


(myöhemmin)

Johan oli sitkeä puhelinmyyjä äsken langanpäässä. Kyllä tuli nimittäin selväksi että olisi ollut tyrkyllä yhdeksän kuukautta Aku Ankkaa ja lisäksi kolme kuukautta Roope-Setää ja kirjaa ja lahjakorttia oikein äärettömän edulliseen hintaan. Aina kun mä sanoin “ei”, se aloitti sen ihan saman litanian uudestaan. Alkoi jo naurattaa kun se toistui ainakin neljä kertaa: “Pa paappa paappa paappa paa”.

Lopulta minä sanoin että minun puolestani tätä voidaan jatkaa vaikka koko päivä, mutta vastaus on silti ei. Silloin se antoi periksi. En ihmettelisi vaikka moni tilaisi koko helvatan paketin vain päästäkseen mokomasta tehomyyjättärestä eroon ja saadakseen sen jäkätyksen pois korvastaan.

Pitääpä muuten todeta että minusta on perin väärin että niin hienoa lehteä kuin Aku Ankka kaupataan noin vastenmielisillä metodeilla.

7.10. 2013

Oli oikein hyvä ja tehokas terapiasessio tänään. Käsiteltiin minun patologista kammoani ja vihaani humalaisia kohtaan.

Minä sanoin sille terapistille että minusta känninen on sekä ENEMMÄN että VÄHEMMÄN kuin ihminen. Se on siinä suhteessa enemmän että alkoholi poistaa siltä estot, jolloin yksilön todellinen, salattu minä tulee esiin. Kännissä ihminen on rehellisimmillään ja avoimesti sitä mitä on! Joku voi olla hauska ja mukava ja joviaali, mutta valitettavasti suurin osa on jotain aivan muuta. Jurripäinen uuvattihan on useimmiten väkivaltainen riidanhaastaja, joka mölisee ja haisee ja käyttäytyy vielä arvaamattomammin ja ymmärtää puhetta vielä huonommin kuin selvänä ollessaan. Kun tuollaisesta ongelmajätteestä sanoo että se on enemmän kuin ihminen, on syytä pitää mielessä että evoluution aikaansaannokset eivät välttämättä aina ole kivoja tai muuten sellaisia kuin luulisi ja toivoisi.

Sen sijaan känniääliö on siinä mielessä minulle vähemmän kuin ihminen, että itselleni asettamani kohteliaisuus- ja etiikkasäännöt eivät päde humalaisiin. Jos kännikala on rasittava tai epäkohtelias tai änkeää liian lähelle haisemaan viinalta tai möykäröi muuten vain, niin minun mielestäni on täysin sallittua vaikka potkaista sitä. Tai mojauttaa jollain tylpällä esineellä niin että lamppu sammuu ja saapuu oikea yö. Ei ole kivaa ajattelua mutta näin se minusta on, valitettavasti. Siitä on ajan saatossa tullut jonkinlainen tolkuton ehdollistuma: Siinä missä hyvän ruuan tuoksu herättää nälän, jo pelkkä viinan haju herättääkin aggression.


4.10. 2013

Tervehdys, oi kuvitteellinen lukijani. Nyt en olekaan kirjoittanut vähään aikaan ja suurin syy siihen on se, että hommasin uuden tietokoneen ja siinä (tässä) on eri ohjelma kirjoittamista varten kuin vanhassa. On ollut suuri kynnys alkaa kirjoittaa tällä ollenkaan, mutta nyt rohkaisin mieleni ja ajattelin kokeilla. Vaikuttaa omituiselta ja kauhealta ja pelottavalta, ääh.

Tänään on perjantai. Ja jälleen perjantain kunniaksi postilaatikossa vaani kaksi virallisuutta huokuvaa kirjekuorta, kun tulin kirpputorilta. Onneksi ne eivät tällä kertaa sisältäneet kaameaa jobinpostia ja itkua ja hammasten kiristystä, vaan kaikki oli kivasti. Sossusta tuli tieto toimeentulotukihakemuksen hyväksymisestä ja Kelasta kerrottiin että asumistukeni on tarkistettu ja se nousee suurinpiirtein seitsemällä eurolla kuussa.

Yksi Asperger-nettifrendi liitti minut Facebookissa kansainväliseen aikuisten assien ryhmään. Siellä on enimmäkseen tyyppejä Jenkeistä, mutta paljon myös muualta: Australiasta, Briteistä ja sitten täältä pohjolan perukoilta. Siellä on ollut oikein mielenkiintoisia keskusteluja ja mainiota porukkaa, kiva huomata että AS -väen välillä on tuollainen henkinen yhteys asuinpaikkaan katsomatta. Tai siltä se ainakin tuntuu.


Tuesday, February 17, 2015

22.9. 2013

Niitähän on sellaisia suoramarkkinointikieltoja. Minä taasen haluaisin asettaa julkkismarkkinointikiellon. Mikä siinä on että vapaassa yhteiskunnassa joutuu koko ajan altistumaan julkkiksille? Ei siinä nimittäin ainakaan ihmisviha parane, kun Cheekki mollottaa joka paikasta. En haluaisi nähdä yhtäkään Cheekkiä. Myöskään en ole kiinnostunut näkemään erostaan toipuvaa Jari Sillanpäätä, enkeleiden kanssa sympatiseeraavaa Katri "Puuma" Helenaa, kokoomusnuorten puheenjohtajaa (mikä sen nimi nyt olikaan), Anu Saagimia, Jere Karalahtea, Mikael Jungneria enkä ketään muutakaan vastaavaa turhaketta. Puhumattakaan siitä että niitä pitäisi vielä kuunnellakin!

Juu ei. Eieiei. Viekää ne pois.

18.9. 2013

No niin, mutsi ja faija ja mummo ja pappa on taas tsekattu. Tämä olikin tosiaan jo kolmas kerta tänä vuonna kun kävin kotopuolessa, siitäkin huomaa että kunto on aika kohdillaan. Yleensä on ollut hyvä kun olen juuri ja juuri kyennyt kerran vuodessa raahaamaan itseni sinne. Ja oli kyllä mainio ja kiva reissu, ei ahdistanut yhtään.

Heräsin eilen puoli kymmenen paikkeilla ja aamutoimien sekä Pitkon ulkoilutuksen jälkeen lähdin liikkeelle. Olin Ulvilassa Pappilanlammen palvelukodilla jo ennen yhtä, Maija -mummo oli siellä huomattavasti pirteämpänä ja parempikuntoisena kuin olin odottanut. Oikein jees ylläri, ei voi muuta sanoa. Siinä sitten kelailtiin jonkin aikaa maailman menoa reippaasti pärmeltäen, haukuttiin poliitikot ja Jari Tervo.

Sen jälkeen pakkasin Maijan autoon (se jaksoi hyvin kävellä parkkipaikalle) ja mentiin tsiigaamaan pappaa. Ei ollut pitkä matka, hyvä jos sata metriä koska Väinö -pappa asustelee saman palvelukotikombinaatin dementiaosastolla. Se on nyt ollut siellä pari vuotta, yhteiselo mummon kanssa kävi mahdottomaksi kun Alzheimer rupesi pahenemaan oikein tosissaan. Luulisin että viimeinen pisara Maijalle oli se yö kun Väinö lykkäsi jalkansa vessanpönttöön ja sanoi että hän menee nyt tänne, eikä suostunut tulemaan pois. Ja kun mummo on itsekin ajoittain tosi huonokuntoinen ja välillä sitä viedään pillit vonkuen sairaalaan, niin millä semmoinen muka olisi voinut hoitaa itseään isompaa miestä joka eksyi siinä 45 neliön kämpässä?

Väinö oli sängyssä peiton alla ja kurkki sieltä kuin linnunpoika. Kyllä se minut taas tunnisti ja oli tyytyväisen näköinen. Vähän aikaa siinä praakailtiin ja sitten alettiin Maijan kanssa kyörätä Väinöä kahvipöytään. Siinä olikin tekemistä... Niin siinä vaan on käynyt että osat ovat vaihtuneet, joskus minä olin pieni ja avuton ja pappa minua nosteli ja hoiti ja nyt oli minun vuoroni. Oli se Väinö parka kankea ja pieni ja laiha ja luinen, mutta saatiin se ylös ja liikkeelle rollaattorin kanssa. Se parinkymmenen metrin matka sinne kahvipöytään kesti kauan, Maija sitä usutti kävelemään ja sanoi että tules nyt. Minä tuumasin siihen että tämähän on kuin Pitkon kanssa ulkoilisi.

Viimein pappa sai kahvikupin kouraansa, pullaa se ei meinannut hoksata syödä ennen kuin mummo käski ja minä sanoin että syö nyt pois se käntty, se on sen verran hyvän näköinen että jos sinä et syö sitä niin minä syön, hohoh. Siinä papan kahvitellessa sain myös kuulla arvion ulkonäöstäni kahdelta muorilta jotka nököttivät siellä salin nurkassa. "On tua iha miähen näköne... vissiin", sanoi toinen. "On kai", tuumasi toinen. Sitten seurasi pitkä tauko. "Mut oli ne meenki miähet miähen näkösii", sanoi se ensimmäiseksi puhunut. "Juu", tuumasi toinen. "Ja teki ne sentäs töitäki", täräytti toinen painokkaasti. Siinä kohtaa minua vähän nauratti.

Sitten vein mummon takaisin omaan kortteeriinsa ja jatkoin matkaa Poriin. Siellä oli ohjelmassa nelisen tuntia yleistä hölinää mutsin ja faijan kanssa, oli tosi jees. Ajattelin että jospa iltasella ehtisin Forssaan asti ennen kuin tulee pimeä, mutta enpähän ehtinyt kuin Huittisiin. Yllättävän mukava oli silti ajella, liikennettä oli vähän ja ajoin sellaista... no, sanotaanko että tyypillisen reipasta tahtia. Ja sitäpaitsi minulla oli hyvää matkaseuraa: Johnny Winter, John Mayall, Ramones, Juice Leskinen, Jimmy Cliff ja Hassisen Kone.

Olin himassa juuri ennen kymmentä. Pitkolla oli ollut oikein riemukasta, se oli päässyt Reetan luo aiheuttamaan kissoille traumoja ja syömään niiden ruuat. Yleensä olen noiden reissujen jälkeen ollut täysin tattis mutta nyt olin ihan pirtsakka, katselin futista ja sitten kun ManU teki jo kolmannen maalin lähdettiin Pitkon kanssa ihan kunnon iltalenkille. Me ei olla mitään ManU -faneja, meinaan.

Tänään olen pitänyt kotipäivää. Pyykit ovat koneessa ja kohta nakkaan ne narulle, sitten mennään pihalle ja tsekataan postit. Otetaan nyt ihan lunkisti, huomenna onkin taas terapiaa.


4.9. 2013

Nukuin ihan hyvin, mutta sitten kun kerran heräsin koko homma loppui siihen. Kävin kusella ja sen jälkeen kierin sängyssä levottomana ja ahdistuneena, tuo eilinen sählinki vaivasi ja ajattelin että onkohan Reetalta tullut mitään viestiä. Hillitsin sitten kuitenkin hinkuni rynnätä heti pistämään puhelinta päälle ja tein kaikki aamutoimet normaalissa järjestyksessä ja niin rauhallisesti kuin kykenin.

Vasta sitten laitoin puhelinmasiinaan virran ja siellähän oli todellakin viesti. Kaikki oli järjestynyt, uusi päätös tehtäisiin ja saisin sen tuen mikä minulle kuuluu. Tietysti huojennuin siitä, mutta ei se ahdistus niin vain hävinnyt. Eikä potutus liioin.

Kyllä minä sen hyväksyn, että tehdään virheitä. Ei siinä mitään. Mutta tuossapa ei ollut kysymys mistään virheestä vaan siitä, että joku oli keksinyt omasta päänupistaan sellaisen tavan laskea toimeentulotuki, jolla voitaisiin viedä yhden kuun tuki niiltä joilla siihen olisi oikeus. En oikein osaa nähdä tuossa mitään muuta kuin selkeän kusetuksen ja suoranaisen huijauksen.

On tietenkin tosiasia että jotkut asiakkaatkin huijaavat. Toimeentulotukien kanssa huijataan ja yritetään huijata, samoin kuin kaikkien muidenkin tukien kanssa. Ei sitä voi kieltää tai vähätellä. Mutta ei se nyt saa mennä semmoiseksi viidakoksi, jossa sekä tuen hakijat että viranhaltijat yrittävät kilpaa huijata toisiaan!

Sosiaalityö on muutenkin päätynyt tai ainakin kovaa vauhtia päätymässä sellaiseen tilanteeseen, että niiden lippujen ja lappujen ja niihin kirjoitettujen sanojen ja numeroiden takaa ei enää näy sitä ihmistä ollenkaan, vaan kaikki on yksinomaan kiinni rahasta. Ei sitä ymmärretä tai muisteta, että jokainen toimeentulotuen hakija on yksilö, ihan elävä ihminen jolla on ajatukset ja tunteet aivan samoin kuin muillakin ihmisillä, eikä pelkkä rahareikä jonka kohdalla on mietittävä yksinomaan sitä kuinka vähän sille saa antaa tukea ilman että joku nostaa metelin.

Tai sitten ei vain VÄLITETÄ. Minä en ole mikään paras mahdollinen ihmisistä välittämisen advokaatti, mutta kyllä minä silti ihmettelen. Tiedän että on paljon ihmisiä jotka eivät välitä toimeentulotuen saajista ja sossun asiakkaista hittojakaan, mutta mitäs siitä. En minäkään välitä porvareista mitään... Mutta jos myös sossun työntekijöidenkin pääkoppaan on pesiytynyt se asenne että asiakkaita saa ja jopa pitää potkia niin paljon kuin ehtii ja haluaa, niin sitten ne kyllä ovat väärällä alalla. Liika välittäminen on tietysti pahasta eikä kaikille voi eikä saa antaa kaikkea, mutta edes jonkinlainen humanismin pilkahdus olisi ihan suotavaa.

Minä olen muistaakseni ollut sossun asiakkaana yhtäjaksoisesti neljä ja puoli vuotta. Sinä aikana olen tavannut sosiaalityöntekijän kahdesti, puhunut kerran yhden kanssa puhelimessa ja ollut kerran työkkärissä yhteispalaverissa jossa oli myös sossun edustaja. Eli yhteensä neljä henkilökohtaista kontaktia. Eipä silti, en minä enempää kaipaakaan, mutta joku muu voisi hyvinkin kaivata. Olisihan se kiva jos vaikka kerran vuodessa joku soittaisi ja kysyisi että mitenkäs sinulla menee.

3.9. 2013

Tänään oli jo parempi fiilis, mutta kyllä se siitä sitten meni ohi kun käväisi postilaatikolla. Siellä oli terveiset sosiaalitoimelta hylätyn toimeentulotukihakemuksen muodossa (Reetta kävi viemässä sen eilen, koska verkkopankki suostuikin tulostamaan sen Pyhän Tiliotteen jo sunnuntaina - viikonpäivästä voisi päätellä, että korkeammilla voimilla oli näppinsä pelissä).

Ja äkkiä tuli hylsy! Nopeaa toimintaa! Hieno juttu! Hylkäyksen syynä oli se, että "5.8. maksettua työmarkkinatukea ei ole aiemmissa laskelmissa huomioitu tuloksi". Ottia tuota ja mitenkähän lienee, kun minä sain kesän alussa niinsanotun pitkän päätöksen kesäkuuksi, heinäkuuksi ja elokuuksi. Ja ihan samat rahat sieltä sossusta tuli kuin muinakin kuukausina, eivätkä minun tulonikaan ole muuttuneet mihinkään. Ne ovat ne aivan samat asumistuet ja työmarkkinatuet kuin ennenkin. Ja koska tuloni kerran ovat ne samat ja niin pienet että minulla on tähän saakka ollut oikeus toimeentulotukeen JOKA KUUKAUSI jo vuosien ajan lukuunottamatta viime joulukuuta, niin millä ilveellä tässä nyt voisi jäädä yksi kuukausi välistä?

Enkä tietenkään saanut tätä päätöksen tekijää kiinni, kun puhelimella yritin. Nyt on Reetan vuoro sitten, sillä on valtakirjat sossuun ja Kelaan ja työkkäriin ja muistaakseni vielä psykiatrisellekin siltä varalta että minä en pysty hoitamaan asioita siksi että olen tukehtumassa masikseen tai tikahtumassa raivoon. Nyt olisi tarjolla tuota jälkimmäistä.


(myöhemmin)
Nyt on Reetan kanssa setvitty ja huomenna jatkuu. Saas nähdä oikaisevatko päätöksensä vai pitääkö mennä lautakuntaan ja ties vaikka hallinto-oikeuteen asti. Mutta justiinsa niin pitkälle mennään kuin on tarvis.

Tämä homma ei muuten koske vain minua, vaan muitakin niitä sossun asiakkaita jotka saavat työmarkkinatukea. Niidenkin asiat pitää korjata! Jumalauta mitä touhua, tuollaista nuo viskaalit tekee. Ruvetaan pelleilemään viimesijaisen etuuden kanssa... Minulla nyt on Reetta jeesaamassa mutta mitenkäs ne joilla ei ole ketään jolta saisi apuja ja tarvittaessa rahaa lainaksi? Siinähän jää vuokrat ja sähköt maksamatta ja kaikki menee päin helvettiä vain siksi että joku sossu on yhtäkkiä keksinyt jonkun ihan oman tavan laskea toimeentulotuet, välittämättä siitä miten se lain mukaan pitäisi tehdä. No, kyllä on hiton hyvin laskettu kun on laskettu nollaan saakka.

Juuri eilen mouhosin... eikun siis kirjoitin nettipalstalle siitä kuinka paljon sossu ja kaikki muutkin viranomaistahot ovat alkaneet ottaa päähän. Eikä siinä ole kyse vain siitä että se asiointi riepoisi. Koko tilanne käy aivoon... En haluaisi olla riippuvainen kenestäkään enkä mistään, pitkään on ollut pakko olla mutta nyt haluaisin yrittää pyristellä pois kun tuntuu että voisi olla tarpeeksi voimia. Mistään sellaisesta ei ole kyse että haluaisin olla Parempi Kunnon Ihminen ja tehdä töitä tai rikastua, vitut. Haluan vain elää omilla ehdoillani enkä systeemin ehdoilla. Ole nyt tässä yhteiskuntakriittinen, kun koko ajan joudut olemaan käsi ojossa ja suu auki kuin linnunpojalla. Haluaisin yhteiskunnan kokonaan helvettiin elämästäni, sossun, Kelan ja kaikki. Tuo terapia on kyllä mahtava juttu ja siitä olen kiitollinen kun sitä saan, mutta sitten kun se loppuu en välittäisi enää ikinä nähdä yhtäkään lääkärinplanttua enkä viedä mitään lausuntoja mihinkään.

Kaikki paperisota on ruvennut turhauttamaan ihan älyttömästi. Minä kestän kyllä masiksen ja ahdistuksen ja vitutuksenkin vielä siihen päälle, mutta turhautumista en. Tässä on nyt kahdeksan vuotta täytelty lappuja ja lähetelty lausuntoja, eikä mikään ole muuttunut. Laatikot ja kaapit sen kuin pursuaa paperia, perkele. Sanoisin että on jo korkea aikakin ruveta yrittämään jotakin muuta, kun tuon tunnelin päässä näkyy vain pimeää.


Tuesday, February 3, 2015

2.9. 2013

Stressitaso alkaa olla melko korkealla ja sen huomaa heti kun aamulla herää. On sellainen snadisti oksettava olo eikä sängystä nouseminen kiinnostaisi sitäkään vähää kuin yleensä. Vatsaa kipristelee, yleisfiilis on kroonisen ärsyyntynyt ja lisäksi hikoiluttaa. Samoin kaikki aistiyliherkkyydet tuntuvat korostuvan, erityisesti kovat äänet ja voimakkaat hajut ovat peräti sietämättömiä.

Odotan ja pelkään koko ajan että sossu yrittää alkaa kyörätä minua sairasloman hakuun ja sitten kaikki menisi sekaisin. Tiedän että tuo on osittain irrationaalinen pelko, tokkopa ne nyt tosissaan alkaisivat painostaa, mutta yhtä lailla se epäirrationaalinen pelko ahdistaa kuin rationaalinenkin.

No, saanpahan sentään asioita tehtyä enkä ole lamaantunut tai masentunut. Ja pitkään meni todella hyvin, joten täytyy olla kiitollinen siitä ajasta. Nyt on vähän vaikeampaa mutta eiköhän tämä tästä taas suttaannu.

Ärsyyntymisessä on tietysti myös hyvät puolensa. Nykyisin tuntuu siltä että minä ärsyynnyn ahdistuessani enkä masennu, ja se pitää toimintakyvyn kunnossa. Ja vaikka sitä toimisi kiroillen ja suuttuneena, niin mitä sitten? Pääasia että toimii. Ei kai siitä mitään tyylipisteitä jaeta.

Ja nyt minulle on alkanut tulla mieleen, että tuo sossun kanssa sählääminen saisi pikkuhiljaa luvan loppua. Olen tyystin kyllästynyt tekemään tiliä asioistani ja tuloistani ja menoistani ja täyttämään sitä helvetin kolmisivuista lomaketta joka ikinen kuukausi. Ja odottamaan koska voi printata tiliotteen ja koska sitä ja koska tätä. Mittani alkaa kerta kaikkiaan olla täynnä tuota potaskaa.

Olen tässä ajatellut, että mahtaisikohan joku julkaista tämän päiväkirjan. Luulisi että tämä olisi mielenkiintoista luettavaa, enkä mielestäni kirjoita kovin huonosti. Eivätkös kaikki aina olisi mielellään lukemassa toisten päiväkirjoja? Minusta ihmisten olisi ihan hyvä tietää miltä elämä täällä marginaalissa näyttää, ja ennenkaikkea olisi oikein terveellistä tietää se miltä se valtavirta täältä käsin näyttää! Syrjäytymisestä hölötetään koko ajan ja lähinnä siitä puhuvat ne joilla ei ole aiheesta minkäänlaista kokemusta, mitä nyt ovat lukeneet jotain tutkielmia ja raportteja ja istuneet seminaareissa ja joskus nähneet jonkun spurgun jossain. Tässä nyt olisi yksi syrjäytynyt mielipuoli valmiina jakamaan tarinansa.

Ja eihän tämä nyt sentään ole pelkkää maailmantuskaa ja paasaamista, vaan onhan tässä paljon muutakin huttua. Oikeastaan kaikkea mitä on tullut mieleen näiden kymmenen kuukauden aikana. Pieruhuumoria unohtamatta, hehhehheh.


(myöhemmin)

Puhelinmyyjä soitti.

Myyjä: No se ja se eukko siitä ja siitä firmasta hei.

Jani: Moi.

M: Meillä olis etuja Forttumin asiakkaille. Tehän ootte Forttumin asiakas, eikö vain?

J: Yyy-y.

M: Saatais tarjota edullista tapaturmavakuutusta Forttumin asiakkaille.

J: Ei oo mitään tarvetta sellaselle.

M: Meinaakko ettei sulle ikinä satu tapaturmia?

J: Ei mulle mitään satu, mä oon jumalan erityissuojeluksessa.


1.9. 2013

Herätessä oli kehno olo eikä fiilis ole vieläkään mitenkään loistava. Se saattaa johtua viime yönä syödyistä suolapähkinöistä ja Lakrisaleista, tai sitten siitä että heti kun tajuntani heräsi horroksesta se alkoi pyörittää raha- ja sossuasioita mieleni silmän edessä sellaisella tahdilla että vähemmästäkin tulee merisairaaksi.

Nythän sossuun eivät tosiaankaan enää kelpaa verkkopankista tulostetut tilitapahtumat, vaan pitää tulostaa tiliote. Ja jotta sen voi saada, on odotettava vähintään kaksi (2) pankkipäivää jokaisen kuun alusta. Nyt on kuun ensimmäinen päivä ja sunnuntai, joten tällä tiedolla saan sen tiliotteen sieltä keskiviikkona joka on neljäs päivä. Okei, tiliote printataan ja viedään sossuun muun paperinivaskan kanssa. Sitten niitä hakemuksia ja lappuja pyöritellään siellä maksimissaan se seitsemän arkipäivää, joka tarkoittaa sitä että toimeentulotuen voipi myöhimmillään saada siinä kuun puolivälin tienoilla.

Jep. Eipä siinä mitään, mutta vuokranmaksupäivä nyt sattuu olemaan kuun viidentenä. Ja sähkölaskun eräpäivä sijoittuu useimmiten myös kuun alkuun ja kuinka ollakaan, sähkölasku tuli tietenkin viime kuussa silleen että eräpäivä oli 3.9. Se tarkoittaa yhteensä melkein 515 euron arvoisen pääoman poistumaa.

Onneksi sattuu olemaan niin, että saan työmarkkinatuen juuri tuon sähkölaskun eräpäivänä. Jos saisin sen vasta esimerkiksi 6.9 tai myöhemmin, pystyisin kyllä juuri maksamaan sen sähkölaskun mutta vuokraa en pystyisi maksamaan ajallaan.

No, jos oikein tiukoille olisi mennyt, olisin voinut käydä pankissa pyytämässä ystävällistä pankkitätiä tulostamaan minulle tilitapahtumat ja hakea sitten toimeentulotukea jo aikaisemmin niillä aseistautuneena. Pankin tulostamat tilitapahtumat nimittäin kyllä kelpaavat sossuun, mutta asiakkaan tulostamat eivät... Eli käytännössä minun olisi pitänyt hypätä tästä autoon, ajaa Riksuun, mennä Nordean konttoriin, jonottaa siellä ja pyytää tulostamaan ne tilitapahtumat. Se olisi vielä käynyt helposti koska minulla nyt sattuu olemaan se auto eikä tästä ole kuin 15 kilometriä matkaa. Mutta entäpä jos minulla ei olisi sitä autoa ja matkaa olisikin saman verran? Tai vaikka 40 kilometriä?

Luin eilen Iltalehdestä kuinka eräs toimeentulotukea saava naisihminen oli joutunut helvetilliseen sotkuun haettuaan sairaslomaa. Sitten oli pitänyt hakea asumistuet uusiksi ja kaikki oli mennyt päin hemmettiä... Johan minuunkin otettiin sossusta yhteyttä ja patisteltiin hakemaan sairaslomaa. Tietysti patisteltiin, kun minä tulen kunnalle kalliiksi! Mutta minäpä en sitä hae, koska en halua joutua minkäänlaiseen sotkuun enkä hakea mitään tukia uusiksi.

Ja olisihan se nyt aika huvittavaa muutenkin. Käytännössähän tilanne olisi se että sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunta sanoo että sinun on pysyttävä työnhakijana etkä sinä mitään kuntoutustukea saa, kun olet niin saatanan terve. Ja sitten sossu sanoo ettet sinä voi olla työnhakijana ja toimeentulotuella kun sinä olet niin saatanan sairas!


31.8. 2013

Minulla ja Pitkolla oli jälleen toissayönä kiintoisa close encounter of the third kind! Pitko siinä tsekkaili viestejä lyhtytolpan inboxista, minä polttelin Hofnaria ja ajattelin juuri mielessäni että onpas kertakaikkisen mahtava ulkoilukeli, kun näin kaksi hahmoa jotka tulla möykyttivät pyörätietä pitkin suoraan meitä kohti.

Mietin että voisivatko ne jukolauta olla mäyriä, mutta kun ne tulivat paremmin näkyviin ymmärsin että ne ovat liian pieniä mäyriksi. Supikoiriahan ne, ja koska ilma oli tuuleton ja minä ja Pitko niihin nähtynä ylämäessä, ne eivät haistaneet meitä vaan pönkivät sievästi peräkkäin pyörätien reunaa kuin mitkäkin lainkuuliaiset jalankulkijat. Arviolta viidentoista tai kahdenkymmenen metrin päässä meistä ne tekivät tiukan yhdeksänkymmenen asteen käännöksen ja menivät keskelle ajorataa (vähemmän lainkuuliaisesti) ja siellä ne sitten puuhailivat omiansa, sellaista mitä nyt supikoirat öiseen aikaan ajoradoilla puuhailevat.

Minä ja Pitko hiippailtiin varovasti lähemmäs, mutta aika pian nuo toiset kaverukset lähtivät kaikessa rauhassa kävelemään tien reunaa takaisin tulosuuntaansa ja hävisivät lopulta varjoihin. Toinen oli selvästi rohkeampi ja meni edellä toisen varmistaessa selustaa. Mainioita elikoita, olisivatkohan olleet tämän vuoden poikasia? Liikkuvatkohan ne kimpassa? En tiedä, kun en ole tutustunut supikoirien perinnäistapoihin. Mutta hassuilta ne näyttivät liikkuessaan, jotenkin sellainen riuska mutta kömpelö töpötys ei tunnu istuvan niiden yleiseen muotoon.

Ollaan tässä tietysti supikoiria nähty ennenkin (sekä elävinä että varsinkin kuolleina, sillä niitä makaa usein mankeloituina raatoina pitkin tienvarsia) mutta ei koskaan kahta kerralla eikä noin läheltä, ja etenkään en ole koskaan päässyt tarkkailemaan niitä noin pitkää aikaa. Mainiota! Pitko ei kiinnittänyt niihin juuri huomiota eikä se ollut innostunut niiden jäljistäkään. Mutta eipä se toisaalta piitannut sen taannoin nähdyn mäyränkään jäljistä... On siinä oikein varsinainen mäyräkoira, pöh.

Monday, January 26, 2015

26.8. 2013

Että mitähän sitä jatkossa elämällään tekisi, niin! Eihän minusta oikein ole esim. ammattirikolliseksi tai gigoloksikaan, kun on tuota paniikkioireilua ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Se olisi vähän noloa jos menisi pankkiin putkisukka päässä ja viulukotelo kourassa, ja sitten siinä ovella pitäisikin pysähtyä ajattelemaan rauhallista merimaisemaa tai Saturnusta jotta saisi itsensä rauhoittumaan ennen ryöstötapahtumaa, ja mummot töykkisivät rollaattoreilla persuksiin ja huimisivat käsilaukuillaan että väistä nyt jolppi siitä ja ota se pipo pois silmiltäsi.

Sitten tuo gigolohomma, ei sekään oikein natsaisi. Minullahan on noiden sosiaalisten pulmien lisäksi myös aika snadi... ohoh, nyt ennen kuin tulee väärä käsitys niin se on siis MUKAVUUSALUE joka on aika snadi! Se ulottuu ehkä parinkymmenen kilsan säteelle tästä himasta enkä mä tiedä kuinka paljon tästä lähistöltä löytyisi maksukykyisiä leskirouvia. Ja sitten kun olen vielä niin laiskakin, tuommoinen fyysinen aktiviteetti voisi käydä pitkässä juoksussa aika rasittavaksi.

Minähän osaan oikeastaan vain kolme asiaa: Osaan jotenkuten piirtää, sitten osaan kertoa huonoja vitsejä (kts. yllä) ja osaan kirjoittaa. Mutta piirtäminen on vähän sellaista ja tällaista, se on mielialahommaa, ei se voi koskaan olla muuta kuin harrastus. Huonoille vitseille on tietysti aina kysyntää mutta en minä miksikään stand up -koomikoksi voisi ikinä ruveta, siinä on justiinsa jo mainitut pulmat ja en minä jaksa missään lavalla seistä, korkeintaan voisin olla sit down -koomikko. Ja sitten on vielä se yleisö, minun jututhan olisivat ihan helmiä sioille. Että pitäisi muka ruveta naurattamaan jotain jakkupukuämmiä ja pikkutakkiääliöitä, ei ikinä. Mieluummin istuisin siihen lavan reunalle ja huutaisin että nyt te kerrotte minulle vitsejä ja viihdytätte minua tai minä tulen täältä ja roimin ympäri korvia ja nakkelen ne teidän drinksut pitkin seiniä.

Jäljelle jää siis kirjoittaminen. Sen minä osaan ja sitä voipi tehdä kotona yksinänsä toisin kuin noita gigolohommia ja siitä ei ehkä joudu linnaankaan. Kirjoittaminen on siitäkin hyvä juttu että se ei ole mitenkään sidoksissa mielialaan tai fiilikseen tai kuun vaiheisiin tai Euriboriin, vaan tekstiä tulee AINA. Niinkuin nytkin. Tätähän piisaisi vaikka kuinka pitkälle. Ja sitten vielä se kun se teksti on niin loistavaa! Oivaltavaa, hauskaa ja eläväistä! Ai jai sentään! Ainoa mikä voittaa mahtavuuteni kirjoittajana on myötäsyntyinen ja nöyrä vaatimattomuuteni.

Yksi probleemi siinä on. Olen tosi kammottavan huono markkinoimaan itseäni. Ja sitten on myös se että minä en sallisi ihan kenen tahansa vatussin julkaista tekstejäni, eikä niitä saa muuttaa. Mutta kun ei näköjään muu auta niin kai minun on yritettävä kirjoittaa itseni pois tästä limbosta jossa olen valunut vuosikaudet.

23.8. 2013

Hain viime viikolla uuden satsin lääkkeitä, alkuviikosta vein kuitin ja reseptin kopion sossuun (olisikohan ollut kahdeksastoista kerta), toissapäivänä se lääkkeiden hinta eli hiukan yli 50 euroa napsahti tilille ja tänään minä nostin sen sieltä ja ostin sillä bensaa. Ja kun bensan hinnasta suurin osa on veroa, niin... no joo, näin se raha kiertää.

Kun tulin kotiin, postilaatikossa oli kirje Työeläkeasioiden muutoksenhakulautakunnasta. Ja hylsyhän se oli, ei tullut kuntoutustukea sitten. Nyt saa minun puolestani olla, sillä kuten aiemminkin olen maininnut en ala valittaa parin vuoden kuntoutustuesta vakuutusoikeuteen. En tiedä onko se periksi antamista vaiko vain järkevä päätös lakata hakkaamasta päätään tiiliseinään. Ehkä vähän molempia! Mutta periksi antamista se on huomattavasti vähemmän kuin tuota toista juttua.

Ja näin kuuluvat perustelut: "Hakijan terveydentilasta saadun selvityksen mukaan ahdistuneisuus, toistuva masennus, Aspergerin oireyhtymä ja persoonallisuushäiriö ovat haitanneet hakijan työntekoa aina, työuran alusta lähtien.

Muutoksenhakulautakunta toteaa, että toimintakyvyn kannalta hakijalla todetuja sairauksia voidaan pitää lievinä. Ne ovat ilmeisesti vaikeuttaneet hakijan sijoittumista opintojaan vastaavaan työhön, mutta niiden ei voida katsoa heikentäneen hakijan kykyä ansiotulojen hankkimiseen. Hakija kykenee edelleen ansiotulojen hankkimiseen aikaisempaa ansiotasoaan vastaavalla tavalla sellaisella sopivalla ansiotyöllä, jollaisen tekemistä häneltä ikänsä, koulutuksensa ja aikaisemman toimintansa perusteella voidaan kohtuudella edellyttää".

Että silleen! Voi helvetin Jeesus, kai minä tekisin ansiotyötä jos pystyisin! Kas kun ei suoraan sanota, että hakija on pelkkä huijari ja kusettaja ja vätys, jonka olisi syytä lopettaa luulotautinen valituksensa ja mennä töihin kuten kunnon ihmiset.

Väkisellä tulee mieleen, että voihan helkkari kun tuli taisteltua ne opinnot loppuun. Miksen antanut periksi jo silloin? Vaikka siinä kohtaa kun yhden työharjoittelun aikana seisoin siellä erään nimeltä mainitsemattoman vanhainkodin kellarissa tärisemässä ja tuijottamassa seinää ja miettimässä että kävelenkö ulos ja lopetan koko opiskelun tähän paikkaan. Tai ennen sitä seuraavaa työharjoittelua kun päätin tappaa itseni mieluummin kuin mennä sinne harjoitteluun. Olisi kai ollut parempi jos olisin seonnut jo silloin ihan kokonaan. Mutta silloin piti purra hammasta ja yrittää väkisellä kun oli se puolisokin siinä, ei minun luonteellani voinut heittää ihan lössiksi.

Tässä ei kai auta muu kuin pitää parin viikon tuumaustauko tai vaikka pidempikin ja katsoa mitä alkaa tulla mieleen. Se on ainakin varma että sosiaalialalle minä en palaa ikinä enkä voikaan palata. Johan minä yritin siellä olla eikä siitä tullut mitään. Minulla ei todellakaan ole aikomustakaan ottaa sitä riskiä että menettäisin taas elämänhaluni ja stressaantuisin puolikuoliaaksi ja olisin aina vihainen ja masentuisin ja olisin koko ajan kipeänä ja laihtuisin ja kuihtuisin. Sitten oltaisiin jälleen aivan samassa tilanteessa kuin syksyllä 2005, ja mitä sitten? Pitäisikö koko rumba aloittaa taas alusta? Ei ikinä, siihen minä en rupea. Sitä päivää ei tule.

Ja sitten on se, että en haluaisi mennä siihen jamaan että olisin vaaraksi itselleni ja/tai muille. En minä nyt sellaista väitä että olisin mikään kävelevä aikapommi tai ruutitynnyri joka vain odottaa räjähdystään, mutta sopivasti stressaantuneena ja ärsytettynä voisin olla väkivaltainenkin. Näyttää vähän lapselliselta uhoamiselta kun sen tähän kirjoittaa mutta ei se ole uhoamista vaan... niin, mitä se on? Tosiasioiden tunnustamista, kai. Silloin aikoinaan eli työelämässä ollessani minulla oli tapana romahtaa sisäänpäin kuin sukellusvene liian paineen alla sitten kun voimat loppuivat, mutta nykyisin saattaisin hyvinkin räjähtää ulospäin kuin pommi tai käsikranaatti tai muu vastaava. En tiedä mistä se johtuu mutta jotkin perustavanlaatuiset henkiset pidäkkeet ovat ilmeisesti katkenneet. Eihän minulla enää edes ole mitään motivaatiota yrittää hillitä itseäni, jos oikein alkaisi kiehua.

Ei tässä nyt siitä ole kysymys että alkaisin kenenkään hengen päälle käydä mutta lyödä kyllä voisin, jos tuntisin itseni oikein kiusatuksi ja väärin kohdelluksi. Sellainen ei oikein käy laatuun että mennään työkokeiluun tai töihin ja sitten ruvetaan riehumaan siellä, vai? Se ei ole hyvä niille muille eikä itsellekään.

No, nyt pitää yrittää ottaa rauhallisesti ja ottaa asiat ja ajatukset vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Mikään aktiivinen pähkäily ja ihmettely ja miettiminen ei varmasti auta mitään, vaan pitää keskittyä tekemään ihan samoja juttuja kuin olisin tehnyt ilman tuota kirjettäkin.

Onneksi Maija -mummo on sentään paremmassa kunnossa. Reetta ja Ville kävivät siellä toissapäivänä ja tilanne oli jo näyttänyt ihan hyvältä. Se on hieno juttu.


Wednesday, January 14, 2015

14.8. 2013

Joo-oh, sano. Maija-mummolla on alkanut viirata pahemman kerran. Yhtenä aamuna hoitsut oli löytäneet sen ulko-oven edestä lattialta makaamasta, sitten kun ambulanssimiehet oli tulleet niin oli ihmetellyt että kuinka hän on jaksanut kantaa sänkynsä tänne ovelle.

Ja eilen kun hoiturit oli menneet sinne niin Maija oli istunut sängyssä tyynyllä. Ja oli ehtinyt istua vähän muuallakin ja joka paikka oli tuhannen paskassa. Koko sänky, keittiön tuolit, matot, kaikki. Että onnea vaan, meinaan. En tiedä oliko luullut olevansa vessassa vai eikö vain ollut löytänyt sinne. Suolen toiminnan lisäksi Maija oli keittänyt perunoita, tai ainakin yrittänyt. Oli nimittäin ollut myöskin kattiloita ja perunoita pitkin poikin.

Juurihan se kävi keikan sairaalassa, mutta eipä ne olleet sen virtsatulehdusta saaneet paranemaan. Se on helkkarin vaarallinen vanhoille naisille, sen takia minun isomummo Annakin sekosi aikoinaan. Se ei kylläkään ollut yrittänyt keittää perunoita vaan kaurapuuroa. Siellä se oli hortoillut kämpässään pelkissä sukkahousuissa ja keittokomero täynnä kaurahiutaleita. Sitten sitä vietiinkin tukka putkella sieltä. Kun mentiin tsiigaamaan niin se makasi sairaalasängyssä seljällään ja olisi ollut kovasti lähdössä kahvinkeittoon. Sanottiin että älä nyt mene. Kyllä se vielä muutaman vuoden tuon episodin jälkeen eli mutta ei se oikein mitään elämää ollut. Hengissä olemista korkeintaan. Ikuisesti muistan kun se oli viimeistä iltaa kotona, se istui pöydän vieressä edessään kirjoituslehtiö johon se oli kirjoittanut testamentin. Sillä nätillä käsialallaan, kyllä siitä selvän sai.

Hemmetti tätä touhua. Maija on ollut aina niin skarppi vaikka onkin ollut fyysisesti sairas. Tähänkö se nyt loppui? Reetta kävi siellä viime viikolla ja sanoi että sen puhe oli ollut sekavaa ja puhelimessakin kuulostanut tosi oudolta. Hoitsut oli tuumanneet että onkohan sillä ollut jossain vaiheessa joku aivoverenkiertohäiriö tai pieni aivohalvaus joka olisi mennyt huomaamatta kun kunto oli muutenkin heikko sen diabeteksen takia, joka sillä juuri diagnosoitiin. Jos sellainen nyt on vielä ollut sen kroonisen virtsatulehduksen päälle niin voi sian paska.

13.8. 2013

Täten julistan syksyn alkaneeksi. Heräsin normaalia aikaisemmin ja kun lähdin käymään apteekissa, vastaleikatun ruohon kemialliset kauhunhuudot tuoksuivat selvästi syksyltä.

Tähän fiilikseen sopii runo jonka joskus kirjoitin. Tässä se on:


Syksyn poika


Kun kesä oli mennyt ja jouluun vielä kauan

ilta oli liian lyhyt, aamu saapui kovin pian

tuoden piiskaavan sateen jonka halki matkasin

ohi kioskin ja pellon

sekä ali rautatien.


Noina päivinä mieli oli synkkä kuin taivas

ja laukku harteilla painoi paljon.

Tunsin kaikki oikopolut

mutta matka oli pitkä

ja syksy oli surujen aikaa.


Yön jälkeen kuulas sää ja kirpeä aamu.

Ohut jääkuori eilisen lammikoissa.

Kirjavien lehtien karhea kahina

harmaiden saappaiden alla.


Isot pojat seisomassa alikulun luona,

katseet raskaana taakkana niskassani.

Missä he ovat nyt?

Onko muistojen portti tänään suljettu heiltä?

Minulla on siihen avain

kuluneessa nauhassa kaulassani.


Haluaisin jo antaa sen pois.

8.8. 2013

Pistin Kaarina Hazardin blogissa viimeisen pisteen sosiaaliturvakeskustelulle: "Minä ehdotan sellaista kompromissia että työttömät saisivat kyllä liikkua vapaasti, mutta arkisin ja päiväsaikaan heidän olisi kodeistaan poistuessaan pukeuduttava Angry Birdseiksi".


(myöhemmin)
Kävin terapiassa. Muuten hyvä mutta perhana kun en meinannut päästä sieltä pois... Oli joku remontti meneillään, ei päässyt psykiatrisen omasta ovesta vaan piti mennä pääovesta. Sieltä sitten käytäviä pitkin hisseille ja kuudennen kerroksen nuorisopsykiatrian polin kautta portaisiin ja niitä myöten seiskakerrokseen. Poistuessani yritin suorittaa tämän saman proseduurin päinvastoin, mutta jumahdin sinne porraskäytävään kun kello oli jo pikkuisen yli neljä ja kaikki ovet oli paukahtaneet sisäpuolelta lukkoon! Mitäs siinä, lähdin valumaan alaspäin ja testasin joka oven, jokaikinen oli kiinni kunnes pääsin maan tasalle ja siellä oli hätäpoistumistie. Sieltä sitten kaikkien teippien ja siimojen ali hourulan omalle ulko-ovelle ja puomien yli parkkipaikalle ja vapauteen.

Karkasin siis suljetulta, hohohoh. Onneksi nyt ei ole ollut mitään isompaa paniikkia päällä eikä mennyt hermo ollenkaan, muutama vuosi sitten olisin varmaan ahdistunut toimintakyvyttömäksi tai saanut raivokohtauksen ja yrittänyt hajottaa jonkun oven panssarilasi-ikkunan.