Monday, December 29, 2014

3.8. 2013

Jokaisen on joskus elämässään tehtävä suuria ja kauaskantoisia päätöksiä vaikka se tekisi kipeääkin. Minä tein sellaisen päätöksen justiinsa äsken ja ajoin viikset pois. Pois pois siitä viikset, hus tiehenne!

Nyt minulla on naamajouhet täsmälleen kuin Abraham Lincolnilla. Ja saattaahan se olla että minunkin valintani presidentiksi aiheuttaisi sisällissodan.

Pöljät viikset, aina niitä sai olla trimmaamassa etteivät ne menneet ylähuulen päälle tai eksyneet jopa suuonteloon, hyi! Muutenkin ne olivat/ovat ihan eri paria muun kasvoalueen turkispeitteen kanssa, kun ovat harvat ja paljon vaaleammat kuin parta. Mutta kyllä minä olen sen aina tiennyt että minun osat on menneet kokoonpanolinjalla sekaisin jonkun muun kanssa. Juuri nuo viikset ovat hyvä esimerkki, ja sitten hartiat ja rintakehä ovat paljon kookkaammat kuin kroppaan muuten sopisi, luuston kasaamisessakin on siis tehty joku moka. Ja myöskin on vielä nenä, joka on aina tuntunut jotenkin vieraalta.

Aivojen piuhoitus onkin oikein luku sinänsä, siinä on tyritty raskaimman jälkeen. Äly- ja logiikkakeskus on parasta luokkaa mutta sitten on tullut joku nakkisorminen kesäduunari ja pilannut koko homman sottaamalla sen juotoskolvinsa kanssa. Lopulta valmis tuote on kärrätty häpeillen pomon luokse ja sanottu että katso nyt kun tästä tuli vähän tällainen, mitä tälle tehdään, pitäisiköhän romuttaa koko hoito. Pomo on vähän aikaa mulkoillut, pössytellyt savuja sikaristaan ja tuumannut että pistetään eteenpäin vaan, ei noita kukaan huomaa ennen kuin on liian myöhäistä mutta jatkossa teet parempaa duunia tai joudut vessoja siivoamaan, onko selvä.

Mutta missä on se tyyppi jolla on minun oikeat viikset ja nenä ja yläkropan luut? Olisi kiva tavata se ja nähdä tunnistavatko sen viikset ja nenä ja luut heti oikean isäntänsä.

25.7. 2013

Espanjassa tipahti sitten juna raiteilta. Niin siinä käy kun ajetaan sataayhdeksääkymppiä mutkaan sallitun kahdeksankympin sijaan, äkkiä onkin ratissa klappia ja sitten tuodaan pappia. Kahdeksankymmentä junamatkustajaa on henkeään köyhempiä ja Jyrki Katainen on kauhean järkyttynyt. Tai ensin vain Katainen oli järkyttynyt mutta sitten Sauli Niinistökin ehti kasvinkeräyspuuhistaan järkyttymään, niin ainakin voisi päätellä siitä että Niinistön nimi ilmaantui taianomaisesti järkytyksestä kertovaan otsikkoon hieman myöhemmin.

Minua aina tuppaavat nuo järkyttymiset ja tuomitsemiset huvittamaan. "Ministeri järkyttyi onnettomuudesta"! "Presidentti tuomitsee terrori-iskun"! Mitä siinä oikein muuta voi kuin sanoa järkyttyneensä tai tuomitsevansa, jos joku toimittaja soittaa ja kysyy? Siinä voivat puolueen kannatusluvut sukeltaa jos sanoo että koko homma on yksi ja hailea, piti se sitten paikkansa tai ei.

Enpä muuten muista että kukaan olisi järkyttynyt tai tuominnut silloin kun muutama viikko sitten pyssymiehet ampuivat yli 40 tyyppiä hengiltä nigerialaisessa koulussa. Joko toimittajat eivät soittaneet tai sitten se ei vain muuten ollut tarpeen.


23.7. 2013

Kello olisi kymmentä vaille uutiset mutta enpähän jaksa katsoa, kun siellä on kumminkin taas ne samat löpinät. Nokia sitä ja tätä ja analyytikot sanoivat ottia tuota, Syyria ja Egypti blää blää blää, pörssikurssit on tänään tuommoisella käppyrällä ja pikkuprinssin kurttuinen, kalju päälaki on esitelty hengeään pidätellen odottavalle maailmalle ja iih ja ääh. Ja seuraavaksi viikon sää josta kertoo joku tyhjäkatseinen uuvatti, jonka jälkeen kaksi numeroa liian pienessä Dressmannin bleiserissä kinnistelevä pökkelö kertoo Kimi Räikkösen uusimmat kuulumiset ja kotimaisen jalkapallon viimeisimmät fiaskot ja Teemu Selänne jatkaa tai ei jatka tai ehkä jatkaa mutta missä ja miten niin saapahan nähdä, tähdet kertovat sen kun ehtivät.


22.7. 2013

Nonniin ja nyt on koittanut se odotettu ja taianomainen hetki, jolloin herttuvatar Cätherine on suljettu lukkojen taakse johonkin sairaalaan punnertamaan sisuksistaan kuninkaallista kersaa. Tästähän oli tietenkin puhetta netissä, ja minä sanoin toivovani että kunpa syntyisi kaamea friikki tahi muu mutantti! Siinäpä sitten saisivat tehdä siitä kivoja söpöstelyjuttuja viikkolehtiin ja kevennyksiä Kympin uutisiin. "Oi kun hieno kärsä vauvalla, ihan on isänsä näköinen"! "Niin ja tuo otsasta sojottava räpylä on tosi kätevä sitten kun pitää aikuisena kätellä arvovaltaisia pönöttäjävieraita".

Mutta myöhemmin sanoin vähintään yhtä tosissani, että minua säälittää se kakara. En juuri tunne sääliä ihmisolentoja kohtaan mutta sitä penskaa säälin... Lapsiparka syntyy pahaa-aavistamattomana ja viattomana megaluokan julkkikseksi, jota vahdataan maailman joka kolkassa vaikkei sillä edes olisi sitä otsaräpylää. "Kattokaa nyt, kuninkaallinen penska"! Ja sama paska jatkuu koko eliniän, juntit töllöttää ja paparazzit jahtaa ja toimittajat salakuuntelee. Tuo jos mikä on sairasta touhua, raivostuttavaa suorastaan. Jos tuommoisessa on jonkun mielestä jotain hienoa, niin voi vitulla päähän.

Ihmetellä täytyy myös niitä typeriä ja itsekkäitä monarkkivanhempia, jotka saattavat maailmaan ihmisen joka on tuomittu joutumaan tuollaiseen pyöritykseen. Jos minun vanhempani olisivat jotakin kuninkaallisia tai muita superjulkimoita niin en ikinä antaisi niille anteeksi sitä että ovat ryhtyneet lisääntymispuuhiin, perkele. Ja sitten haukkuisin kaikki toimittajat ja kyylät ja tavis-torvelot pataluhaksi ja lähtisin loppuiäkseni johonkin helvetinkuuseen eristäytymään, korkeintaan voisin muutaman kerran vuodessa lähetellä sieltä jotakin pirullisia julkilausumia.

20.7. 2013

Petomaanin laulu (Minne tuuli kuljettaa)


Mene piiloon puun taa

persus tuuleen suuntaa

se on suotuinen

tiukka mutru huuleen,

piere vastatuuleen

kaikki huomaa sen


Petomaani tietää

petomaani sietää

suolen oikut nuo

tuli ilmavaivat,

siitäpäs nyt saivat

aina laulaa puo


Minne tuuli lemun kuljettaa

milloin nenännyrpistyksen nähdä saa

oot voitonriemuinen

kun joku haistaa sen

minnekä tuuli vienee


Mistä kohta tuulen suunta lie

minne tuuli leijan nyt taas vie

mojovasti haisee,

päästele brown noisee

minne tuuli kuljettaa


Vietit vuotta monta

siveän hajutonta

kunnes tiesit sen

kuulepas nyt kloppi,

piere kuin kaskelotti

niin saat fiiliksen


Pakkomielle kumma

perversion summa

piiskaa eteenpäin

hisseissä, portaikoissa

jokaisessa noissa

tuoksahtaa yllättäin


Missä petomaani iskee vain

siellä viattomat syykseen sai

löyhkän tuon kaamean,

ilmanlaadun samean

missä se pervo pieree


Mistä kohta tuulen suunta lie

minne sankarimme johtaa tie

sen kyllä tiedät niin

pian käry käypi sieraimiin

kun sen tuuli kuljettaa


19.7. 2013

Tiedättekö muuten mikä on ensyklopedofiili? No sehän on sen sortin pervertti joka kiihottuu vastikään julkaistuista, pienikokoisista sanakirjoista.


16.7. 2013

Sekä politiikan että urheilun alati kiihkeiltä rintamilta on viime päivinä kuulunut paljon mielenkiintoisia uutisia, joita olen seurannut ahkerasti. Politiikan puolella sisäministeri Päivi Räsänen kunnostautui jälleen kerran huimimalla Raamatulla erinäisiin päihin, ja katajainen kansa on reagoinut eroamalla joukoittain kirkosta ja viskomalla Räsäsen taatusti pyhitettyä residenssiä kananmunilla. Kiitos Jeesus!

Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä puolestaan sai keuhkoveritulpan. Nyt Sipilä makaa sairaalassa ja bloggaa ja twiittaa sieltä niin että netti raikaa ja hongat humisevat. Tuo uutinen pasahti eetteriin eilen, ja koska kerran olen karmea kyynikko ja vielä karmeampi nihilisti, ensimmäinen mieleeni tullut ajatus oli tämä: "No niin, nyt Keskusta voittaa seuraavat eduskuntavaalit ja Sipilästä tulee pääministeri". Saapa nähdä olenko oikeassa, mutta todennäköisesti olen. Minulla on sellainen ikävä tapa. Keuhkoveritulppa on paljon parempaa mainosta kuin yksikään maakuntakiertue.

Urheilussa taas on tullut dopingkäryjä. Eivätkä kärähtäneet ole olleet pelkkiä iranilaisia painonnostajia ja valkovenäläisiä moukarimiehiä, vaan sprinttereiden ykköskaartia Jamaikalta ja Jenkeistä: Asafa Powell, Tyson Gay, Sherone Simpson. Että sillä lailla. Tähän tahtiin kun tulee käryä, niin Moskovan MM-kisoissa jollakin suomalaisellakin saattaa jo alkaa olla mahdollisuudet päästä jossain lajissa alkuerästä jatkoon!

Se onkin muuten jännä homma tuo urheilu. Vaikka minä olen aina kaikkea (tai melkein kaikkea) isoa bisnestä ja kaupallisuutta ja siihen liittyvää kieroilua vastaan, nämä dopinghommelit eivät ole koskaan saaneet minua ajattelemaan että lopettaisin urheilun tai edes joidenkin lajien seuraamisen.

Syy voi olla yksinkertaisesti se että pidän urheilusta niin kovasti, mutta luulisin että asiaan liittyy muutakin. Nimittäin vaikka olisit doupannut kuinka paljon hyvänsä, niin silti pitää tehdä se suoritus ja silti pitää treenata. Ei kukaan juokse satasta alle kymmenen sekunnin pelkillä mömmöillä, eikä kukaan työnnä kuulaa 21 metriä tuosta vaan, vaikka steroidipiikin jättämiä reikiä olisi perseessä niin että tuulisella säällä takamus vinkuisi kuin kukkopilli.

Taide ja urheilu - siinä ovat oikeastaan ne kaksi syytä joiden takia ylipäätään jaksan ollenkaan sietää ihmiskuntaa. On hienoa kun ihmiset ovat luovia ja tekevät upeita juttuja ja käyttävät mielikuvitustaan, ja yhtä lailla on hienoa kun ihmiset ottavat kropastaan kaiken irti ja ylittävät itsensä tehden uskomattomia suorituksia. Molemmissa on sitä jotain, siinä on se mitä ihminen voi parhaimmillaan olla ja vaikka molempiin liittyy lieveilmiöitä niin so what? Parempi on olla taidepiirien jalustalle nostama reliikki tai kilpailukiellon saanut doping-urheilija kuin joku bisnesidiootti, politiikan pyrkyri tai muu limanuljaska. Kumpikin on sentään JOSKUS tehnyt jotain todellista.

Mutta se tietysti sylettää, että aina pitää käryn jälkeen jatkaa sitä huijjausshowta ja ruveta osoittelemaan syntipukkeja. "Joo, fysioterapeutti antoi pillerin ja minä olin luottavainen ja kiltti ja söin, kaiken minä pistän suuhuni niinkuin yksivuotias, pillerit ja ötökät ja leegot. Olihan se pilleri näin jälkikäteen ajateltuna aika epäilyttävän näköinen, semmoinen valkoinen se oli ja pyöreä. Ja se fysioterapeutti oli myös kauhean epäilyttävä kuulkaas, kyllä minä sitä vähän epäilin ja managerin ja valmentajan kanssa yhdessä epäiltiin mutta näin tässä nyt pääsi käymään. Epäilyttävä se oli, sillä oli kummallinen nimikin ja epäilyttävästi antoi fysioterapiaa, taisi olla ihan Al-Qaidan sabotööri-kätyreitä". Ja "talonmies pisti piikin kankkuun kun kävelin ohitse, mitään en ehtinyt tehdä kun se hyökkäsi sieltä pyörävaraston hämäristä ja sohotti neulalla persiiseen, koitin minä sitä pois ravistaa mutta niin se roikkui kuin terrieri. Apuakin huusin mutta kukaan ei kuullut, niiden vikakin se vähän on että tässä sitä nyt ollaan kusessa kusipurkki kourassa, en minä tiedä mistään mitään, kysykää talkkarilta mitä siinä piikissä oli".

Tuesday, December 23, 2014

10.7. 2013

Heinäkuun yhdeksäs, kello 14.40. Kävelen Pappilanlammen Palvelukeskuksen parkkipaikalta kohti asumisyksikön pääovea. Päivä on hiukan lämmennyt mutta vielä ei ole varsinaisesti kuuma, ja minulla on melko mukava olo farkkuvaatteissani ja lenkkareissani, joiden kumipohjat tömähtelevät vaimeasti asvalttia vasten.

Vasemmalla puolella pihaa on pari pöytää ja muutama tuoli. Yhdellä jälkimmäisistä istuu tukeva muori, jolla on seuranaan pienempi ja hintelämpi pyörätuolissa istuva ikätoveri. He ovat tyytyväisen ja raukean näköisiä auringon lämmössä. Minä heilautan kättäni ja kajautan tervehdyksen. En saa vastausta. Kävelen avoinna olevasta ovesta sisään.

Oven lähettyvillä käytävän varrella istuskelee seuraava asukas, isokokoinen mummeli jolla on kirkkaansiniset vaatteet ja pitkät, valkeat hiukset. Kasvot ovat melkein yhtä kalpeat kuin hiuksetkin. Vanhan naisen haaleanharmaat silmät ovat apposen ammollaan ja suu raollaan. Tuntuu siltä että hän ei näe mitään, tai ei ainakaan käsitä näkemästään paljoakaan.
- Terve, minä sanon ja käännyn ovelta vasemmalle.

Jostain ilmestyy hoitaja joka työntää jälleen yhtä mummoa pyörätuolissa.
- Tulikko Väinöö kattoon, hoitaja kysyy. Minä vastaan myöntävästi. Olen käynyt tässä rakennuksessa monta kertaa, mutta olen silti epävarma suunnasta. Tällä kertaa en ole saanut omaa mummoani oppaaksi, sillä Maija on ollut vatsakipuinen ja huonovointinen ja jäi lepäilemään omaan huusholliinsa viereiseen rakennukseen. Käännyn kulmasta väärään suuntaan, mutta huomaan heti erheeni ja päädyn päiväsaliin.

Salissa on hiljaista. Päiväkahvit on jo juotu ja televisiokin on kiinni. Paikalla on vain isäni entinen työkaveri, joka istuu nykyisin pyörätuolissa ja on sattuman oikusta päätynyt Väinö-pappani huonetoveriksi, sekä valkoiseen paitaan ja ruskeaan hameeseen sonnustautunut mummo jonka kävelykeppi nojaa tuolia vasten. Päiväsalin oikealla seinustalla on rivi ovia, joissa jokaisessa on nimilappu.

Uusi hoitaja saapuu jostakin. Hän näyttää etäisesti tutulta, vaikken yleensä muistakaan ihmisten kasvoja. Hänkin tuntuu tietävän minne olen menossa - hiukan ikävästi voisi ajatella että vieraita käy niin vähän, että harvat kävijät jäävät hyvin hoitajien mieleen. Ymmärrän etten yhtään muista missä huoneessa Väinö asustaa ja tunnen pienen ahdistuksen kouraisun vatsassani. Onnistun kuitenkin kätkemään hämmästykseni (olen saanut siinä niin paljon harjoitusta että taidan olla jo maailmanmestaritasoa, tai vähintään hyvää kansainvälistä luokkaa) ja löydän oikean oven. Se on rivistön viimeinen ja ammottaa avoimena.

- Väinö taitaa olla nukkumassa, sanoo hoitaja. Minä kurkistan huoneeseen ja näen papan joka makaa selällään sängyllä silmiään hieroen.
- Vissiin just heräämässä, minä sanon.
- Katos kuka tuli. Tunnetkos, kysyy hoitaja papalta.
- Niin, tieräksää kuka mää olen, jatkan minä. Hoitaja auttaa papan istumaan ja laittaa hänelle tohvelit jalkaan.
- Emmää kyl ny just tunne, pappa vastaa silmiään siristellen.

Voi helkkari, ajattelen minä. Nytkö se sitten on tapahtunut? Olen jo valmis aloittamaan litanian tyyliin "mää oon Jani, sen ja sen poika, eksää muista, voi voi, lässyn lää". Mutta siihen ei sittenkään ole tarvetta, sillä muutaman hetken päästä papan kasvoille ilmaantuu pieni hymyntapainen.
- No kyl mää ny tunnen.

Hoitaja poistuu. Minä taputan peittoa sängyn jalkopäässä ja kysyn saanko istua siihen.
- Juu, pappa sanoo ja siinä minä sitten istun, papan vieressä, tässä pienessä huoneenkopperossa jonka pappa jakaa isäni ex-työkaverin kanssa. Huone jossa itse asuin ollessani sivarikoulutuksessa Vaasassa oli sekin pieni, mutta sentään huomattavasti suurempi kuin tämä. Niin katoaa mainen kunnia: Itselleen ja perheelleen suuren ja komean tiilitalon aikoinaan rakentanut mies on nyt tuomittu asumaan tässä kopissa, jossa lemuaa ehdalta ihmispaskalta. Pappa itse ei haise miltään, hengityksen lievää makeaa lemahdusta lukuunottamatta.

Minä höpötän niitä näitä. Minua ei ahdista, enkä ole edes vaivautunut. Olen tottunut puhumaan vanhoille ihmisille ja pienille lapsille ja eläimille ja muille jotka kaipaavat turvaa ja rauhoittelua. Ymmärrän kuitenkin pian että sen kummempaan rauhoitteluun ei ole tarvetta, sillä pappa tuntuu olevan yllättävän terävässä kunnossa. Vastaukset ovat lyhyitä eikä papasta ole varsinaiseksi keskustelijaksi, mutta tilanne on ollut aina sama. Pappa ei ole koskaan ollut supliikkimiehiä, vaan tyytynyt lähinnä kuuntelijan rooliin.

Papan ulkomuotokin tuntuu kohentuneen. Hiukset ovat lyhyet ja siistit ja silmissä on tyhjän tuijotuksen sijaan ihka oikea katse. Vain pariin kertaan papan kasvoille hiipii ilme jonka Alzheimerin taudin eteneminen on tuonut mukanaan: Ovela, hiukan pahansuopa tuijotus josta en pidä alkuunkaan. Pappa ei ole koskaan ollut ilkeä enkä muista ikinä nähneeni häntä suuttuneena, vaikka joskus olisi ollut aihettakin. Onko Alzheimer nostanut pintaan jotakin joka on ennen ollut piilossa? Vai onko koko seikka vain mielikuvitukseni tuote?

Rohkaistun hiukan testaamaan papan ymmärrystä ja muistia. Huonekaverin sängyn yläpuolella on valtava pyöreä seinäkello ja saan päähäni kysyä, mihin aikaan pappa herää aamuisin.
- Kyl mää sit ain herrään, pappa vastaa pienen hiljaisuuden jälkeen. Minä jatkan kuulustelua.
- Herättääks nua hoitajat sun aamusin vai herääksää itte, minä kysyn. Pappa on hiljaa ja tuijottaa eteensä.

- En mää muista, sanoo pappa lopulta. Sanat ovat hiljaiset ja painokkaat ja niissä on hiukan tuskastunut kaiku. "En mää muista", sanoi pappa. Edes jossain määrin kirjakieltä lähenevä sävy on aina ollut merkki siitä että pappa on tosissaan - yleensä hän puhuu puhdasta Porin murretta. Päätän lakata kyselemästä typeriä ja vaihdan puheenaihetta.

Niinpä puhelen jälleen mitä sattuu, ajomatkasta, maalaushommista, Pitkosta ja vaikka mistä. Pappa sanoo muistavansa Pitkon ja minä ilahdun kovasti. Mutta yhtäkkiä päiväsalin puolelta alkaa kuulua itkua: Ilmeisesti näkemäni valkeaan paitaan ja ruskeaan hameeseen pukeutunut vanha nainen on alkanut itkeä. Nyyhkytys on täysin lohdutonta ja kuulostaa nuoren tytön itkulta. Ehkä ihminen kuulostaa aina itkiessään samalta, ikään katsomatta? Sen seasta erottuu sanoja, joita en toista tässä.

- Olekko sää ihan kunnossa, kuuluu isäni entisen työkaverin ääni. Pian itku lakkaa, eikä minun tarvitse mennä katsomaan mistä on kyse ja tarjoamaan vajavaista lohdutustani.

Niinpä jatkan jälleen puhetta. Ääneni alkaa jo olla hiukan käheä. Vaikka puhumani asiat ovat jokapäiväisiä ja vähäpätöisiä, saan juttuuni eloa ja jopa jonkinlaista draaman kaarta. Pappa kuuntelee tarkkaan ja nauraakin toisinaan, pientä huvittunutta nuuskutusta joka tuo elävästi mieleeni papan äidin Annan. Minusta on mukava saada pappa nauramaan.

Lopulta sanon että minun on aika jatkaa matkaa. Kysyn haluaako pappa mennä takaisin makuulleen vai jääkö hän istumaan.
- Mää lähren täst sit koht johonki, tuumaa pappa. Rollaattori onkin aivan sängyn vieressä täydessä menovalmiudessa, papan ei tarvitse kuin tarttua ohjaksiin ja kammeta itsensä jaloilleen.

En mielelläni koske ihmisiin, mutta tykkään taputtaa pappaa olkapäälle. Toivon että kosketus välittäisi sen mille en löydä sanoja. Sanon että yritän päästä käymään vielä ennen syksyä ja nousen. Huoneen ovella käännyn, heilutan ja sanon "morjens".
- Hei hei, sanoo pappa.

Kirkkaansinisiin pukeutunut (tai puettu) mummo istuu yhä paikoillaan ulko-oven lähettyvillä. Paikalle on ilmaantunut myös pyörätuoli, jossa kyyköttää kyömynenäinen kalju papparainen suu ammollaan ja pää eteenpäin työntyneenä. Minusta hän muistuttaa vanhaa korppikotkaa, jonka lentotaito on mennyttä mutta silmät näkevät vielä hyvin. Minä tervehdin parivaljakkoa ja kävelen ulos.

Pihamaalle on nyt kerääntynyt enemmän väkeä, auringossa istuu kenties seitsemän tai kahdeksan muoria ja vaaria. Nostan jälleen käteni tervehdykseen.
- Vie isällesi terveisiä, huutaa ex-työkaveri pyörätuolistaan.


Sunday, December 21, 2014

4.7. 2013

Rahatilanne alkaa vaihteeksi olla snadisti huolestuttava. Lompuukissa on vielä rahaa, mutta pankkitilin saldo näyttää varttia vaille kriittiseltä... Astrologit sun muut horoskooppi-hourailijat puhuvat paljon taivaankappaleiden liikkeistä ja yhteisvaikutuksista, mutta minä poika tiedän sanoa että silloin kun hammaslääkärikäynti, vuokranmaksu sekä sähkölaskun eräpäivä ovat läheisessä konjunktiossa, on tiedossa finanssipoliittisia haasteita ja vitutuksensekaista ähinää. No, onneksi tässä kaameassa kosmisessa yhtälössä pelastus saapuu ensi viikolla työmarkkinatuen muodossa.

Tulipa muutama päivä sitten kutsu ysiluokan luokkakokoukseen, jonne en kylläkään mene. Ensimmäinen kokous oli vuonna 2000 ja siellä kävin kun oli lyhyt matka ja olin vielä lähes täysin toimintakykyinen, seuraava oli vuonna 2005 (eräänä syyskuisena perjantaina, ja juuri tuota nimenomaista perjantaita edeltävänä päivänä olin vihoviimeistä päivää töissä ikuna) ja nyt olisi taas uutta tyrkyllä. Lähetin vastauksen hetimiten ja sanoin että sori, en paljon sosialisoi nykyään. Mutta sanoin myös että jos näitä vielä tulevaisuudessa järjestetään niin joskus 2030 -luvulla voisin taas osallistua, hahaa! Lähetin myös terveisiä kaikille, enkä pelkästä kohteliaisuudesta.

Ysiluokka oli ehkä ekaluokan ohella tavallaan se helpoin. Kasiluokka oli täyttä helvetinperkelettä (ei tosin samalla luokalla olleiden tyyppien vuoksi), mutta ysiluokalla tilanne onneksi rauhoittui. Oli pieni luokka silloin, vain 19 oppilasta ja se sopi minulle hyvin. Vaikka joskus taannoin kirjoitinkin tänne etten kouluaikana välittänyt kenestäkään mitään, niin kyllä minä kuitenkin toivon että noilla kaikilla menisi mahdollisimman hyvin ja olisivat iloisia elämässään. Paitsi niillä jotka äänestävät tahi sympatisoivat kokoomusta, hähähäh.

Minä kun olen aina ollut peräti surkea ihmissuhteiden ylläpitäjä, niin jotenkin niistä tyypeistä jotka sattuma ja oppivelvollisuus viskasivat osaksi minun elämäni kulkua tuli kumman tärkeitä. Sitten kuitenkin, vaikka kouluaikoina pidin useimpia niistä typerinä ja rasittavina ja ärsyttävinä ja ne olivat varmasti aivan samaa mieltä allekirjoittaneesta. Loppujen lopuksi samalla luokalla olleiden joukossa on vain pari tyyppiä joita muistelen pahalla, ja molemmat niistäkin pässeistä olivat jo ysiluokkaan mennessä häipyneet.

Sitä en tiedä moniko muistelee minua pahalla. Varmaan niitäkin on ainakin muutama, ja enpä minä voi heitä siitä syyttää.

No niin, ja sitten päivän muihin aiheisiin. Katselin eilen HBO:n leffan Temple Grandinista ja olin tosi positiivisesti yllättynyt. Claire Danes teki mahtavan roolityön! Ja hyvin siinä oli saatu tuotua julki se kuinka hankalaa on elämä aistiyliherkkyyksien kanssa... Etenkin äänet suorastaan tunkeutuivat korviin, välillä se porttien kolina oli melkein sietämätöntä ja sai säpsähtämään ihan kuin oikeassakin tilanteessa.

Ja ne liukuovet! Helvatan liukuovet, en paremmin sano! Minä en kammoa niitä niin paljon kuin Temple Grandin, mutta en myöskään tykkää niistä vähääkään. Minusta ne ovat yksi ihmiskunnan pirullisimmista keksinnöistä, ja se on jo paljon sanottu. Minä kun kohtaan liukuoven, vedän hartiat kyyryyn ja irvistän ja harpon kovaa vauhtia suoraan kohti ovien keskipistettä ihan varmana siitä että jokin menee pieleen.

Ja joskus muuten meneekin. En tiedä mikä siinä on, mutta välillä ne tunnistimet eivät reagoi minuun. Ovi pysyy kiinni, ja siinä minä sitten töllistelen. Pian joku muu tulee paikalle ja ovet aukeavat nätisti ihan kuten asiaan yleensä kuuluu, ja minä luikahdan äkkiä sisään tämän henkilön jäljessä johon liukuovet suhtautuvat ystävällisesti ja hyväksyen. Varmaan tuota sattuu kaikille joskus, mutta minä otan sen erittäin henkilökohtaisesti, hahaa.

2.7. 2013

Nyt onkin ollut taukoa päiväkirjanpidossa. Ja syy siihen on yksinkertaisesti se, että on ollut parempaa tekemistä! Olen seurannut futiksen Confederations Cupia (Brasilia voitti, BLAAAAHH), kirjoitellut ahkeraan nettifrendien kanssa ja maalannut, pitkästä aikaa. Reetan varastossa oli jemmassa vanha sängyn pohjalevy, nyt vihdoista viimein kaivoin sen sieltä ja maalasin siihen valtavan apinannaaman. Olin ajatellut että voisin yrittää myydä sen mutta nyt olen jo kiintynyt siihen, joten voipi olla että myymättä jää.

Brasiliassahan oli kovat mielenosoitukset ja mellakat jalkapallokisojen aikaan. Eikä se ollutkaan mikään ihme... Niin paljon kuin futiksesta tykkäänkin ja pidän sitä huomattavasti merkittävämpänä kansojen yhteisymmärryksen edistäjänä kuin kaikenmaailman YK -järjestöjä yhteensä, niin on siinä ne ikävät varjopuolensakin. Huliganismi ja muu idiotismi nyt tietenkin, korruptio ja rikollinen kähmintä ja ottelutulosten manipulointi samoin - ja sitten se että isojen kisojen järjestäminen tulee aivan tolkuttoman kalliiksi. Sama koskee tietenkin myös olympialaisia, jotka nekin ovat seuraavaksi Brasilianmaalla...

Kyllä minä ymmärrän että kansaa ottaa pattiin kun tuloerot ovat massiiviset ja sosiaaliset ongelmat valtavat, ja sitten niiden korjaamiseen keskittymisen sijaan rahat upotetaan stadioneihin ja hyvässä lykyssä vielä tiellä olevat tai muuten epäsopivat asuinalueet jyrätään sileäksi siinä samalla. Joutaa minun puolestani vähän mellakoidakin. On muuten peräti uskomatonta että Brasilia sai sekä olympialaiset että futiksen MM -kisat! Saapa nähdä miten ne sujuvat, kun tuon Confederations Cupinkin kanssa meinasi jo olla vaikeaa.

Kävin eilen hammaslääkärissä. Käynnin piti olla jo 24.6. mutta siirsin sen, kun kellonaika oli turhan aikainen... Tarkastuksessa löytyi vain yksi (1) reikä ja se paikattiin heti. Koko hela hoito maksoi Kela-korvauksen jälkeen 162 euroa. Kallista on mutta olkoon, voisihan sitä pistää fyrkkansa paljon turhempaankin kuten viinaan, matkailuun tai seuraelämään. Yök!

Sepä kylläkin hiukan ottaa kupoliin, että yksityisellä käynnistä ei enää saa sossusta latiakaan takaisin. En minä koko summaa vaatisi, vaikka sen Kela-taksan mukaan korvaaminen riittäisi, mutta se on naurettavaa ettei saa mitään kun kerran jatkuva hoidon tarve on olemassa. Eli minun ahdistuneen kurjimuksen pitäisi vielä lisätä julkiseen terveydenhuoltoon kohdistuvaa ylikuormitusta ja mennä väkisellä sinne panikoimaan ja saamaan ties minkälaista hoitoa ja kohtelua... Juu ei kiitos, mieluummin maksan enemmän ja marisen sitten lopun edestä.

Monday, December 15, 2014

15.6. 2013

"Jos Antikristus onkin nainen, onko sen nimi sitten Antikristuksetar? Tai Antikristiina? Vai onko Antikristuksena oleminen vain miesten hommaa? Perhanan epätasa-arvo ja Antikristuksien lasikatto! Taitaa naispuolisen Antikristuksen euro olla vain 80 senttiä! Ja metri korkeintaan 75 senttiä"! -Minä Facebookissa äsken

Ja sitten muihin aiheisiin. Sosionomi Aaämkooksi opiskellessani kuulin paljon puhetta käsitteestä nimeltä "elämänhallinta". Elämänhallinta sitä, elämänhallinta tätä, lässyn lää. Minulle muodostui sellainen käsitys että elämänhallintansa menettänyt on joko huumaavia aineita (sis. alkoholi) eksessiivisesti käyttävä tahi tyystin masentunut yksilö, joka ei pääse sängystä ylös ja jättää kämppänsä ja itsensä siivoamatta, ei käy töissä, syö mitä ja miten sattuu ja ylipäätään vain valuu ympäriinsä vailla mitään kontrollia yhtään mihinkään.

Mutta sitten kun tällainen henkilö pääsisi oikeiden palvelujen piiriin, häntä voitaisiin auttaa saavuttamaan jälleen elämänhallintansa ja lopulta sankarillinen ja ehdottoman ammatillinen työntekijä olisi hoitanut sarkansa tehden itsensä asiakkaalle tarpeettomaksi. Ja niin tämä entinen kurjimus rientäisi jälleen raittiina tai korkeintaan kohtuukäyttäjänä suihkuun ja työmarkkinoille.

Tosielämässä ei vain mene ihan tuolla tavalla. Koska tämä nyt sattuu olemaan MINUN päiväkirjani, otan esimerkiksi itseni: Eihän minullakaan ole mitään elämänhallintaa, siis tosiasiassa. Minulla ei ole päihdeongelmia, syön hyvin, minulla on säännöllinen päivärytmi ja saan pidettyä sekä itseni että huushollini puhtaana (jälkimmäisen lievästä pölyisyydestä huolimatta), huolehdin terveydestäni ja sitä rataa. Mutta ei minulla mitään ELÄMÄNHALLINTAA ole. Koko hallinta on ulkoistettu eri viranomaisille, enkä tiedä saanko sitä enää ikinä takaisin. Taidan olla laitostunut, vaikken laitoksessa olekaan!

On Kela, työkkäri ja ennenkaikkea sossu. Tälläkin hetkellä pankkitilini käyttäjätunnukset sisältävä lappu makaa tuolla keittiön pöydänkulmalla jotta muistaisin viedä sen Reetta-tädille, joka printtaa sieltä tilitapahtumat joista puolestaan selviää se etten ole jollain maagisella konstilla rikastunut ja että olen maksanut tämän kuun vuokran. Sitten se printti viedään sossuun ja siellä ne katsovat että on se onneton olmi sen maksanut, kappas vaan, voidaan laittaa seuraavan kuun toimeentulotuki maksuun.

Minähän olen saanut toimeentulotukea vuosikaudet. Sinä aikana olen aina hoitanut kaikki asiat 100-prosenttisen oikein ja maksanut jokaisen laskuni ajallaan - myös sen vuokran. Mutta silti se lappu pitää printata ja viedä sinne tämän kuun 20. päivään mennessä. Ei siinä mitään, kyllä minä sen hyväksyn koska sääntöjen pitää olla kaikille samat. Mutta silti jotenkin riepoo. Kyllä tässä tuntuu siltä että joku ihan muu hallitsee minun elämääni kuin minä.

Eilen oli terapiaa. Nyt on tuo sossun lappu. Valitus kuntoutustuesta on sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunnassa. Sitten kun se hylätään (hmmmm) pitää olla yhteydessä työkkäriin. Pian on taas se aika kun tehdään asumistuen vuositarkastus. Niin juu ja pitäisiköhän sitä sairaspäivärahaa yrittää hakea sitten joskus kun sossu siihen patisteli... Ei oikein tunnu siltä että yksikään toimija olisi yrittänyt tehdä itseään tarpeettomaksi, terapeuttia lukuun ottamatta. Ja sitten jos se joskus onnistuu tarvitaan edelleen lääkäreitä kirjoittamaan lausuntoja ja vähintään uusimaan reseptejä.

Kun on paniikkioireita ja ahdistusta ja muutosten sekä yllättävien tilanteiden pelkoa ja Asperger selkeää järjestystä kaipaavine luonteenpiirteineen, on helppo jämähtää tällaiseen. Tässä on kumminkin aika turvallinen olla kun on tiukat kriteerit joiden mukaan toimitaan ja rahaa tulee juuri sen verran että pärjää. Mutta kyllähän tässä häkissä ollaan, ei siitä mihinkään pääse. Kun saisi sitä häkin ovea edes sen verran raolleen, että pääsisi kurkkaamaan ulos... Sitten voisi pähkäillä että ottaisiko askeleen tai kaksi eteenpäin vai mitä tekisi. Mutta nyt ei voi tehdä mitään, ettei menetä tukia ja ala hirveä show ja paperisota. Sitä en jaksaisi millään, tiedän sen.

Kannustinloukuista höpötetään nykyään koko ajan. Mutta ei minulla ole sellaista tunnetta että olisi kannustettu yhtään mihinkään. Ainoa mihin on kannustettu on se että haetaan lisää erilaisia etuuksia kuten työkyvyttömyyseläkettä, kuntoutustukea ja sairaspäivärahaa. Niistäkin on osittain tullut sellainen olo, että se suositteleva instanssi vain haluaa minut pois omilta listoiltaan eikä suosittele suinkaan siksi että se parantaisi minun olosuhteitani ja tekisi sen kuuluisan oman elämän jatkamisen helpommaksi. Sossustahan se sanottiin aika suoraan: "Kun sinä olet täällä meidän listoilla". No niin olen, kun vakuutuslääkäreiden ja Kelan mielestä minä kuulun sinne vaikka omastani ja muiden lääkäreiden mielestä en kuulu.

Lähinnä siksi minä olen niitä eläkkeitä ja kuntoutustukia hakenut että saisi edes jonkinlaisen jatkuvan toimeentulon jota ei tarvitsisi olla hakemassa uudestaan joka jumalan kuukausi. Siinä olisi sellainen pohja jolta voisi jo yrittää ponnistaa, eikä niin haittaisi vaikka muksahtaisi takaisin. Vähän aikaa huilattuaan voisi yrittää uudestaan. Mutta eipä se näköjään onnistu, aika ja elämä vain kuluu. Kyllä tässä on alettava kaavailla jotain muuta.

Thursday, December 11, 2014

11.6. 2013

Nyt on ollut hirveä mekkala siitä kun on ehdotettu jotta silloin kun työpaikoilla ruvetaan irtisanomaan porukkaa, pitäisi aloittaa nuoremmasta päästä. Tähän astihan työnantajat on tupanneet tarjoamaan saappaankuvaa persieen sille iäkkäämmälle väelle...

Mutta minullapa on tähän ratkaisu! Silloin kun porukkaa aletaan potkia veks duunista on tavoitteena tietenkin säästää, eikö vain? Näin ollen on tietysti kaikkein järkevintä aloittaa niistä joilla on SUURIN PALKKA! Niin että siitä vaan pihalle toimitusjohtajat sun muut päälliköt, mokomatkin kalliiksi tulevat syöttöporsaat ja kilpailukyvyn heikentäjät! Näkevätpähän ulkomaan pelletkin että tänne ei kannata tulla johtajiksi pyrkimään ja pitäytyvät paskahommissa kuten siivoojina, raksamiehinä ja lääkäreinä.

No niin, nyt kun olen ratkaissut tämänkin yhteiskunnallisen ongelman voinkin siirtyä kirjoittamaan muista aiheista. Ja tänään mieleni tekevi kirjoittaa ns. sydämenasioista... Niistä en olekaan kirjoittanut vielä mitään yksinomaan siitä syystä ettei ole ollut mitään kirjoitettavaa. Elämä on muutenkin paikoitellen niin hankalaa etten ole viitsinyt vaikeuttaa sitä entisestään millään suhdekuvioilla tai edes sellaisiin pyrkimisellä. Silloin kun vuosia sitten viimeksi yrittelin seurasi vain kauheaa sekamelskaa, itkua ja hammastenkiristystä.

Siispä laitoin koko pariutumisajatuksen tietoisesti telakalle ja päätin etten tee aktiivisesti sen eteen yhtään mitään. Jos jotain on tullakseen niin tulkoon, mutta siinä se. Eikähän ole tullut, poikuuskin on varmaan kasvanut jo takaisin. Muutama vuosi vielä niin voin pistää sen myytäväksi huuto.nettiin.

En minä oikeastaan edes kaipaa parisuhdetta. Tai ainakaan en kaipaa sellaista perinteistä parisuhdetta jossa käydään yhdessä kaupassa ja mäkätetään. Olisihan se kiva puhella älykkäitä ja kuunnella toista ja tsempata ja tykätä ja halailla ja pussailla ja kyhnyttää ja joskus myöskin nussia niin että morkoolit soivat ja villakoirat pakenevat kauhuissaan sängyn alta, mutta en minä mitään jatkuvaa yhdessäoloa halua. Minun pitää saada olla paljon yksin, jotta rauhoitun ja lataudun ja pääsen taas jonkinlaiseen balanssiin itseni ja ympäröivän universumin kanssa.

Paras olisi se, että olisi niin iso kämppä että molemmilla olisi riittämiin omaa tilaa. Tai ehkä paritalo olisi vielä parempi. Sitten saisi aina käydä kylässä kun haluaa ja pääsisi myös pois jos haluaisi olla totaalisen keskenään.

Kirjoitin tänään nettipalstalle näin: "Semmoinen tässä tuli mieleen että on vähän hankalaa kun meikäläinen on jotenkin niin epäsuhtainen olento (ei siis pelkästään fyysisesti, hahaa)... Toisella puolella käytös ja tavat jotka ovat erittäin fiksut sekä asialliset, ja toisella puolella taas puheet ja mielikuvitus ja elämänfilosofia jotka ovat suurinpiirtein niin kaukana asiallisesta ja tavallisesta kuin olla voi. Jälkimmäisen takia olen aina vetänyt puoleeni kaikenmaailman hörhöjä jotka ovat luulleet minua kaltaisekseen tai kuvitelleet että minä ymmärtäisin niitä jotenkin, ja sitten taas kiltimmät tyypit helposti säikähtävät".

Minkäs teet, sillä vaikka olenkin pohjimmiltani toivoton romantikko ja herrasmies ja tykkään kauheasti naissukupuolesta, niin mielelläni myös laulelen rivoja laulunpätkiä ja puhun kaksimielisiä ja piirrän törkeitä kuvia ja höpötän murhista ja kidutuksesta ja Hitleristä. Niin se menee että yleensä ihmiset vaikuttavat ekana fiksuilta ja kivoilta ja osoittautuvatkin sitten sairaiksi perversseiksi, mutta minä teen tuonkin toisinpäin ja vaikutan ensin perverssiltä vaikka olenkin lopulta aika... niin mikä? Kilttikö? En kai sentään, enkä edes säyseä. Mutta enpähän ole mikään sikakaan, enkä juoppo enkä itsekäs idiootti torvelo, johon ei voi luottaa hiton vertaa ja jolta ei ikinä kuule hyvää sanaa.


7.6. 2013

Tänään on ollut aika hankala päivä. Olen ollut hiukan ahdistunut ja pahalla päällä. Vituttaa, suorastaan. Aamulla kierin sängyssä ja maha oli kipeä ja kakarat melskasivat ulkona, vihdosta viimein könysin ylös, suoritin aamutoimeni ja lähdin käymään Kirjapörssissä ja kirjastossa.

Kirjapörssi vielä sujui mutta kirjastossa olikin jo vaikeampaa. En tiedä mikä siinä on, mutta minulle tulee siellä usein hankala olo. Siellä on jotenkin painostava ilmapiiri, huonot vibat ja negatiivinen feng shui. Ehkä se johtuu hiljaisuudesta? Yleensä minä kyllä tykkään hiljaisuudesta mutta en julkisilla paikoilla, siellä se on hivenen uhkaavaa ja kun ei ole kuuloärsykkeitä, levottomana vaelteleva mieli keskittyy turhan helposti omaan itseen ja omaan oloon. Ja sitten se olo onkin äkkiä huono.

Poistokirjahyllyssä oli opus nimeltä "Janin tarina", olin ensin ihan fiiliksissä kun ajattelin että se kertoisi minusta. Mutta eipäs se kertonutkaan minusta vaan Jani Sievisestä, pöh. Pettymykseni keskellä kuitenkin oivalsin että jos se olisi minusta niin eihän se sitten olisi poistokirjahyllyyn joutunut eikä sitä löytyisi muistakaan hyllyistä, vaan joku olisi sen hetimiten varastanut ja pitäisi nyt aarteenaan ja lukisi sitä aina vessassa.

Nyt olen pönöttänyt kotona jo pari tuntia ja olen entistäkin kärttyisämpi. Ulkona jyrisee ukkonen ja se sitten riepoo minua, kun pitää arpoa että pitäisiköhän sammuttaa tietokone ja nyppiä johdot irti pistorasioista vai mitä tässä tekisi. Eikä minua huvittaisi arpoa yhtään mitään vaan tahtoisin olla rauhassa... Mikä herättääkin kysymyksen, että miksen sitten sammuta konetta HETI ja nypi piuhoja irti ja mene laiskanlinnaan lukemaan?

Hyvä kysymys, hahaa. Ah, näitä elämän mysteereitä!

Mutta nyt kun kaimapojista tuli puhe niin jatketaanpas vielä. Kansanedustaja Jani Toivola oli tämänkertaisessa Iltalehden blogissaan jättänyt sukupuolineutraalista avioliitosta vouhkaamisen sikseen ja kirjoitti sen sijaan vanhemmuuden kustannuksista työnantajille. Minä kommentoin seuraavasti: "Olen jo pitkään vaatinut lisääntymisen kieltämistä koska se ratkaisisi ajan mittaan kaikki yhteiskunnalliset ja taloudelliset ongelmat. Myös tämän".

Minähän olen tunnustautunut antinatalisti, nihilisti ja mulkvisti, mutta minusta puhe "vanhemmuuden kustannuksista" kuulostaa jotenkin patologisen sairaalta. Ja että nyt työnantajia pitäisi siitä jotenkin hyvittää. Niin että mitä helvettiä? Eivätkö tässä kaikki maksa vanhemmuuden kustannuksia? Minäkin maksan perkele työmarkkinatuesta 20 prossaa veroa ja silläkin rahoitetaan päivähoitoa ja peruskoulua ja hoidetaan kersojen korvatulehduksia. Jopa ne VANHEMMAT maksavat vanhemmuuden kustannuksia ja vieläpä ihan omista lompakoistaan!

Juu. Kyllä se niin vaan on että lisääntymisen kieltäminen on ainoa ratkaisu. Tulee meinaan halvaksi. Jonkinlainen eläkepommi on tietysti tulevaisuudessa odotettavissa mutta ainakaan seuraavan sukupolven ei tarvitse siitä välittää kun koko sukupolvea ei edes ole.

6.6. 2013

Tänään oli Iltalehdessä juttu jossa muisteltiin syvästi rakastetun ja kunnioitetun herra pääministeri Jyrki "Pääministeri" Kataisen kutsuneen juuri lahjustuomion saanutta Slovenian ex-virkaveli Janez Jansaa "rehellisimmäksi tuntemakseen ihmiseksi". Mitä sitten? Ei minulla ole mitään vaikeuksia uskoa etteikö Jansa olisi rehellisin Kataisen tuntema ihminen.

Ja miksi muuten on vain pääministeri? Miksei ole myös niskaministeriä, hartiaministeriä ja selkäministeriä? Minä voisin ryhtyä perseministeriksi tai tissiministeriksi (en ehkä kuitenkaan miestissiministeriksi). Käsiministeriksi en haluaisi, sillä minä en pidä käsistä. Kädet ovat jotenkin epäilyttäviä ja iljettäviä ja rumia. Minusta olisi paljon mukavampaa jos ihmisillä olisi lonkerot.

En tykkää omistakaan käsistäni, tuossa ne hartioista työntyvät ja toisen käden etusormi naputtaa näppistä kuin jokin pahansuopa entiteetti jolla on oma tahto. Perhana, tuommoiset omituisesti taipuvat ruikulat ja päässä kämmen sormineen. Tuo kämmen on erityisen inha, täysin elämälle vieraan näköinen lätyskä. Ja ne SORMET! Hyi helkkari!

Clive Barkerhan kirjoitti aikoinaan mainion tarinan käsistä jotka nousevat isäntiään (eli muuta kehoa) vastaan. Se oli silloin kun Clive kirjoitti vielä jotain ihan muuta kuin puolivillaista franchising-fantasiaa... Mutta loistava novelli, ja mistäs sitä tietää mitä nuo kädet puuhaavat silloin kun minä nukun? Hipelöivät toisiaan ja suunnittelevat maailmanvalloitusta, mokomatkin pirulaiset, minä en kyllä luota niihin vähääkään.

4.6. 2013

Pilkoin tänään Pitkolle naudanlihaa syötäväksi kun mieleeni tuli eräs ajatus työelämästä. Nimittäin se, että yleensä ja useimmiten kun minä puhun tai kirjoitan työelämästä niin se välitusvirsi koskee vain sitä kuinka kauhea minun oli olla siellä. Mutta sekin asia pitäisi ottaa huomioon, että minä en saanut tehtyä niitä töitä. Tai korkeintaan tein ne huonosti. Paljon huonommin kuin olisi pitänyt ja ennen kaikkea huonommin kuin olisin halunnut.

Eihän se nyt käy päinsä, että työt tehdään päin helvettiä tai jätetään tekemättä! Se ei käy etenkään sosiaalialalla eikä hoitoalalla, muttei tietenkään millään muullakaan alalla. Jos kerran on menty töihin, niin kai ne hommat sitten pitäisi myös hoitaa. Ellei työnantajasta välittäisikään, niin ainakin siinä on velvollisuus A) itseä ja etenkin B) niitä asiakkaita ja hoidettavia sun muita kohtaan jotka luottavat siihen että sinä teet ne duunisi niin hyvin kuin ikinä kykenet.

Minä voin kyllä pettää itseni ja pettyä itseeni, mutta muita en haluaisi pettää. En minä voisi enää mennä työhaastatteluun ja sanoa siellä kirkkain silmin että juu, kyllä minä pystyn nämä hommat hoitamaan. Kun en takuulla pystyisi. Ei työkyvyttömyys ole mikään abstrakti tai filosofinen tila, kyllä se on ihan konkreettisesti sillä tavalla että työkyvytön ei kykene suoriutumaan työstä eikä saa sitä tehdyksi vaikka hyvää tahtoa riittäisi kuinka.

No juu, se oli semmoinen ajatus. Viime yönäpä sen sijaan nähtiin Pitkon kanssa mäyrä! Oijustettiin tuolla pyörätiellä puoliyön aikaan kun pellolla ojan lähistöllä alkoi näkyä liikettä. Luulin ensin että siellä on jäniseläin, mutta sitten kuului kahahdus kun Herra tai Rouva Mäyrä kääntyi meitä kohti, kohottautui ja sanoi "PUH"! Se oli ihan lähellä, vain kahdeksan tai yhdeksän metrin päässä meistä. Pakko myöntää että hiukan säikähdin kun se nousi sieltä... Hetken mulkoilun jälkeen se lähti juosta pylkkäisemään kauemmas. Minä huusin perään että "täällä on kuule mäyräkoira, varo vaan"!

Olipa mainio kohtaaminen, tämä menee ihan luontohavaintojen kärkipäähän. Ollaan sitä nähty paljon muutakin kuten huuhkaja, peura, supikoiria, lepakoita (niitä nyt ei tosin ennätä juuri tarkkailla, kuuluu vain läpätys kun jokin suhahtaa pään vierestä), jonkin lajin haukka ja kaikenkokoisia sammakoita, mutta mäyrä oli varsinainen elämys. Hirviä ei olla koskaan nähty mutta kuultu senkin useammin. Tai oikeastaan pitäisi sanoa että minä en ole nähnyt hirveä muuten kuin auton ikkunasta, Pitko on nähnyt livenäkin. Silloin kun ex-puoliso vielä asui täällä ja rymysi koirien kanssa metsässä, hirviä oli kuulemma näköpiirissä useinkin.

Ja sitten oli tietysti se kerta kun nähtiin UFO. Tänä päivänäkään en tarkemmin tiedä mikä se oli, joten UFO on ainoa oikea määritelmä koska kyseessä kerran oli Tunnistamaton Lentävä Esine. Sitä ei oikein voi luontohavainnoksi laskea, mutta se oli ihan yhtä jännä kuin mäyräkin.

31.5. 2013

Tuli sossusta postia, sain toimeentulotukipäätöksen koko kesäksi. Se onkin ihan hyvä sikäli ettei tarvitse olla koko ajan väkertämässä erillisiä hakemuksia, mutta pitäähän sinne kuitenkin toimittaa laskut ja tiliotteet joista näkyy se että ne laskut ja vuokra on maksettu.

Niin tosiaan, ne tiliotteet. Toimeentulotukipäätös sisälsi tällaisen hivenen kryptisen lauselman: "Syyskuun 2013 alusta ei hakijan esittämän kaltaiset tilitapahtumatulosteet enää kelpaa tilitositteina toimeentulotukiasian käsittelyssä. Syyskuusta alkaen hyväksytään vain pankin tulostamat tiliotteet tai hakijan verkkopankista tulostamat tiliotteet. Mikäli tilitapahtumat ovat pankin tulostamat ne voidaan hyväksyä".

Siis häh? Verkkopankistahan ne tilijutut on aina tulostettu, Reetta on ne tulostanut omalla koneellaan koska sillä on toimiva tulostin ja minulla ei. Vai onko siellä verkkopankissa joku erillinen "tulosta tiliote" -kohta? No, pitääpä perehtyä. Onpa tässä aikaa siihen syyskuun alkuun saakka, hohoh.

Sossusta tuli muuten postia myös toissapäivänä. Silloin saapui kirje jossa luki että minun "kannattaisi hakea sairaspäivärahaa". Minä soitin sitten heti oitis välittömästi sen kirjeen lähettäneelle sossun tädille ja sanoin että nii-in, mutta kun minulla on edelleen se valitus kuntoutustukihakemuksen hylkäämisestä meneillään siellä sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunnassa.

Silloin kun tuli se valtava paperinivaska jossa piti "kartoittaa asiakkaan tilanne", kirjoitin siihen tuosta kuntoutustukihakemuksesta ja sen jälkeen olen kirjoittanut siitä kiltisti joka ikiseen toimeentulotukihakemukseen, koska niissä kerran kysytään onko hakijalla vireillä mitään etuusasioita. Mutta hakijan tilanteen kartoittaminen on nähtävästi kompastunut siihen että varsinaiset sosiaalityöntekijät eivät enää tee toimeentulotukipäätöksiä ja näin ollen lue niitä hakemuksia joissa asioita kysellään ja kysymyksiin saadaan jopa vastauksia. Ja sitten se tieto menee mappiin X (jos sinnekään) ja jää sinne jumiin ikiajoiksi.

No, se tieto sossussa sentään oli ettei minun työnhakuni ole aktiivista. Onhan sekin jotakin. Ja on kyllä ihan hyvä, että sielläkin on havaittu ettei tämän tyypin pitäisi ollenkaan olla työnhakijana. Mutta eivätpä ne sille mitään voi, enkä voi minäkään eikä työkkäri eikä terapeutti eikä lääkäri, kun paperit tulevat bumerangina takaisin Tapiolasta ja Kelasta ja niissä lukee etten minä ole työeläkelain tarkoittamalla tavalla työkyvytön.


Sunday, December 7, 2014

29.5. 2013

Kävin Oitti Cityssä kirjastossa sekä lunastamassa massiivisen neljän euron lottovoiton (kahdeksan ristin systeemi, kolme ja vara). Olin aivan pettynyt kun R-kioskin edessä tai edes sen ei-välittömässä läheisyydessä ei tällä kertaa ollut yhtäkään puliukkoa.

Toisin oli kun viimeksi kävin siellä! Silloin paraatioven vieressä pyörätelineen edessä makasi kyljellään resuinen pulsu joka näytti olevan joko umpiunessa, koomassa tai kuollut. Ajattelin jo että pitääkö minun nyt mennä herättelemään sitä (minä kun nimittäin olen sen sortin ihmisvihaaja etten kykene olemaan auttamatta mahdollisesti jelppiä tarvitsevia kädellisiä), mutta yhtäkkiä jostain pöllähti tyylikkäästi verkkareihin pukeutunut tukaton nuorimies joka ilmeisesti tunsi tämän uuvahtaneen sankarin. Se törkkäsi sitä reippaasti lenkkarilla kylkiluiden tienoille, jolloin makoileva herra löysi äänensä ja sanoi "ÖÖÖÖÖÖ". Toisen tyrkkäyksen jälkeen löytyi myös puhekyky: "Meepppoisshiitä".

Nuorukainen menippoisshhiitä, väsynyt miekkonen sai itsensä kammettua puoli-istuvaan asentoon ja onnistui vielä sytyttämään tupakankin. Tällöin ajattelin ettei apuani sittenkään tarvita ja menin R-kioskille noutamaan kirjapakettiani.

Oittihan on oikea pulsujen luvattu maa, siellä niitä nimittäin riittää. En uskalla puhua varsinaisesta paratiisista sillä Oitin puliukot eivät oikein vaikuta paratiisin asukkailta, ne ovat aina kovin kärttyisän oloisia ja mölyävät ja huitovat ja riitelevät keskenään. Ei kai paratiisissa käyttäydytä sillä tavalla? Puliukkojen paratiisissahan kaikki olisivat vain sopivasti päessään, viina olisi halpaa ja lihapiirakat tarjouksessa. Kukaan ei kuolisi pakkaseen koska aina paistaisi aurinko, ja usein pulsut perustaisivat iloisesti huojuvan congaletkan ja laulaisivat "cha cha cha cha cha CHA"!

Juu-u, mutta tuosta auttamisvietistä vielä sananen. Se ei kyllä ole mitään ihmisrakkautta kuin ehkä häviävän pieneltä murto-osaltaan, vaan pikemminkin kyse on pakko-oireesta ja itsekkyydestä. Minun on kerta kaikkiaan autettava, jotta ei tarvitse myöhemmin arpoa että olisikohan pitänyt ja voi kauheaa ja mitähän sille tapahtui ja nyt se on minun syyni jos sille kävi huonosti. Mutta ei kai sillä motiivilla ole väliä, pääasia että avuntarvitsija saa sitä jeesiä ja minä mielenrauhan. Siinä voittaa kumpikin.


Tuesday, December 2, 2014

27.5. 2013

Aina kun tulee sellainen olo että voihan perhana kun en minä ole saanut elämässäni aikaan oikeastaan yhtään mitään, muistutan itseäni siitä että Adolf Hitlerkin kohosi diktaattorin asemaan vasta 43 -vuotiaana. Onhan tässä siis vielä mahdollisuuksia vaikka mihin!

Nythän onkin muuten sillä tavalla että Yours Truly on ollut kiinnostunut A. Hitleristä ja Natsi-Saksasta ala-asteikäisestä lähtien (olen myös saattanut puhua itsestäni kolmannessa persoonassa jo vastaavassa iässä). Silloin telkkarista tuli elokuva nimeltä Pako Sobiborista, ja se riitti kummasti herättämään mielenkiinnon siihen, millainen hallinto ja millaiset olosuhteet olivat johtaneet sellaiseen että ihmisiä ruvettiin paimentamaan kohti kaasukammion avoimia ovia. Oikeastaan kyseessä oli hyvinkin luonnollinen jatkumo muille nuorta mieltäni askarruttaneille asioille, kuten ns. yliluonnollisille ilmiöille, jos jonkinlaisille hirviöille sekä sarjamurhaajille.

Ekana luin keskitysleireistä kaiken minkä irti sain. Ja sitä settiähän riitti! Jossain vaiheessa niiden historia tietysti liittyi sotahistoriaan, sitten Kolmannen Valtakunnan synty alkoi kiinnostaa ja siitä on sitten edetty vaiheittain. Nyt reilusti yli 20 vuoden kuluttua ollaan tässä tilanteessa, enää en jaksa kahlata Toista Maailmansotaa enkä muutakaan, vaan taidehistorialliset harrasteet ja niitä juttuja koskeva tiedonhalu on limittynyt myös natsiosastolle. Eikä vähiten siksi, että Weimarin Saksan taide- ja kulttuurihistoria on niin mielenkiintoista ja kansallissosialistinen realismi seuraa siinä aikajanassa hetimiten.

Tietysti itse Hitler kiinnostaa yhä ja nykyisin jopa enemmän kuin koskaan. Vanha kunnon Aatu, itse pääperkelettäkin kammoksutumpi pikkumies hassuine viiksineen, tabu jonka nimen mainitseminen väärässä paikassa ja väärään aikaan johtaa monikansalliseen tuomitsemiseen ja ikuiseen häpeään. En tiedä olisinko tässä vuosien varrella lukenut varmaan about sata Hitleriä suorasti ja parisataa epäsuorasti käsittelevää teosta, mukaanlukien Ian Kershawin raamatun paksuinen opus, joka ei tarjonnut oikeastaan mitään uutta tietoa yhtään mistään. Lisäksi ovat sitten dokumenttielokuvat ja kaikki muu siihen päälle.

Kershaw, samoin kuin monet muutkin, pitää Hitleriä epähenkilönä joka oli ensisijaisesti juutalaisvihaaja ja toissijaisesti diktaattori ja siinä kaikki. Se on tietysti poliittisesti korrekti ja hyväksytty näkökulma nykymaailmassa, tuntemistamme syistä. Sitä voisi kai jopa nimittää historiankirjoittajien sun muiden vatussien yhteistuumin luomaksi Viralliseksi Totuudeksi Hitleristä. Mutta jotkut sentään koittavat valottaa toisenlaistakin perspektiiviä, kuten esimerkiksi Frederic Spotts teoksessaan "Hitler and the power of aesthetics".

Spottsin kirjan nimi on loistava oivallus. Se sisältää kolme erilaista tapaa tarkastella sisältöä: Ensinnäkin se valta joka estetiikalla oli Hitleriin, toisekseen se valta joka Hitlerillä oli estetiikkaan ja kolmanneksi se valta jota Hitler halusi korostaa luomallaan estetiikalla. Edellinen lause on oikeastaan kronologia: Kolmannen Valtakunnan estetiikka oli nimenomaan Hitlerin estetiikkaa, ei kenenkään muun.

Hitlerillä oli valtava kiinnostus musiikkia ja kuvataiteita, erityisesti oopperaa ja arkkitehtuuria kohtaan. Siitä puolestaan seurasi se, että Aatu-sedällä oli niistä myös tolkuttomasti tietoa - siis ihan oikeaa tietoa, aikana jona asioista tietääkseen oli tehtävä jotain vallan muuta kuin käytettävä Googlea ja Wikipediaa. Ja koska Hitler oli näin laimeasti ilmaistuna vahvojen mielipiteiden mies, sillä oli myös vahva käsitys siitä, mikä oli kunnollista ja esteettistä ja mikä puolestaan rumaa degeneroitunutta potaskaa. Ja sen mukaan mentiin kaikilla taiteen aloilla. Joka pisti hanttiin, oli piakkoin työtön. Tai sitten pakkotöissä sellaisella leirillä josta isi ja äiti eivät pääse hakemaan pois jos massu tulee pipiksi.

Sen kummemmin kirjan sisältöä eksplikoimatta on todettava, että minun vaatimattoman näkemykseni mukaan sen ehdottomasti mielenkiintoisinta antia ovat suunnitelmat rakennushankkeista, jotka oli tarkotus käynnistää sitten kun Saksa olisi voittanut sodan. Niitä oli nimittäin paljon, toinen toistaan erikoisempia ja suuruudenhullumpia ja mielikuvituksellisempia ja kokonaisvaltaisempia. Jokaiselle vähänkin suuremmalle Saksan kaupungille oli omat kaavailunsa ja miehitetyille maille tietysti myös. Sitä voikin miettiä, oliko sota Hitlerille pelkkä keino päästä luomaan maailmasta sen näköinen kuin hän halusi - siis nimenomaan FYYSISESTI sen näköinen?

Mutta oli miten oli, tuo on iisisti paras kirja Hitleristä minkä olen ikinä lukenut. Silloin kun Ian Kershawin Hitler -kirja julkaistiin suomeksi, itse kirjailijaa haastateltiin uutisissa. Siinä herra Kershaw ilmaisi halunsa tietää, mikä Hitler lopulta oli miehiään (muistaakseni hän käytti sanontaa “what made him tick”, voin tosin olla väärässäkin tuosta sanamuodosta mutta ajatuksesta en). Jokohan Ian lienee lukenut tämän Spottsin teoksen? Mitään lopullista vastausta siitäkään ei löydy koska historia on nimensä mukaisesti historiaa eli toisin sanottuna korkeintaan valistunutta jälkiviisastelua, mutta lisää paloja palapeliin kuitenkin. Aika isoja paloja, jopa!

Hitler oli kyllä... joo-oh, sano nyt siitä sitten mikä se oli. On pakko myöntää että jollain omituisella tavalla minä arvostan sitä pirulaista. En ihaile enkä kunnioita kuten en ketään muutakaan, mutta arvostan vaikken välttämättä niin haluaisikaan. Aina sanotaan ettei yksi ihminen voi muuttaa maailmaa, mutta Hitlerpä otti ja muutti! Sitä ei kai kukaan voi kiistää. Muutos ei tietenkään ollut parempaan päin (siitä voi sentään olla lähes sataprosenttisen varma, vaikka yleensä vierastankin hyvyyden ja huonouden ja pahuuden käsitteitä, ihan siitä syystä kun ne nyt vain sattuvat faktisesti olemaan silkkaa puppua) mutta sou fak, muutos se oli kuitenkin.

Juu, kuolihan siinä Maailmansota Part II -rimpuilussa ihmisiäkin mutta eniten minua riepoo se, että se katkaisi niin äärimmäisen mielenkiintoisen taiteellis-esteettisen kehityskulun. 1920 - 1930 -luvuilla pukeuduttiin hienosti, arkkitehtuuri oli mahtavaa, muotoilu oli upeaa, autot parhaimmillaan henkeäsalpaavia, elokuvallinen ilmaisu kehittyi ja sai uusia muotoja, kuvataiteissa oli paljon mielenkiintoisia suuntauksia... Millainen maailma olisi nyt jos tuo kehitys olisi saanut jatkua? Ja jos aseiden ja pommien sijasta olisi saatu kehittää jotain aivan muuta? No, tietysti sotilaskäyttöön tarkoitetuilla systeemeillä on aina ollut kovasti muutakin käyttöä ja esim. lääketiede on saanut paljon potkua siitä että on pitänyt kehittää hoitokeinoja miljoonille jalattomina ja kädettöminä parkuville sotilaille, mutta kuitenkin.

Jos taasen puhutaan Hitlerin arvosta ja merkityksestä minun Henkilökohtaisessa Elämänfilosofiassani, niin mene ja tiedä kylvettiinkö ensimmäiset yleisen misantropian ja ihmisvihan siemenet minun pikku mieleeni jo siinä vaiheessa kun silloin kersana näin telkkariruudusta ja kirjojen kuvista miten ihmisiä vietiin kaasukammioihin ja ruumiita poltettiin ja luurangonlaihoja raatoja kasattiin valtaviksi pinoiksi. Veikkaanpa että näin saattaa hyvinkin olla. Ja nykyisellään olen vahvasti sitä mieltä että Adolf Hitlerin suurin merkitys oli siinä, että se auttoi osoittamaan mistä ihmisyydessä TODELLA on kyse.

Vaikka onhan niitä osoittajia ollut muitakin, ja kenenkään on turha jeesustella yhtään vaikka asuisi missä. Stalin, Pol Pot, Kiina, Vietnam, Hiroshima ja Nagasaki, Suomen sisällissota, intiaanien kansanmurhat sekä Etelä- että Pohjois-Amerikassa, Australian aboriginaalien kohtalo, Tsetshenia, Afganistan, Palestiina, Jugoslavia, Ruanda ja koko Afrikka kokonaisuudessaan siirtomaineen ja orjakauppoineen ja sotineen ja kansanmurhineen, Laosin pommitukset, Jihad, USA:n sota Filippiineillä... Jos ottaa maailmankartan ja tökkää siihen sormensa satunnaiseen kohtaan, voi olla ihan varma että juuri siinäkin paikassa on joskus tehty ties mitä hirveyksiä jonkun aatteen tai ideologian tai uskonnon nimissä, tai sitten vain silkasta ahneudesta. Muutama hullu on aloittanut riehumisen, idiootit ovat liittyneet joukkoon tummaan ja loput katsoneet päältä joko henkilökohtaisen hyödyn toivossa tai sitten pelkuruuttaan - aivan samoin kuin Kolmannessa Valtakunnassa.