15.1. 2013

Joooo. Tuli hylsy siitä kuntoutustukihakemuksesta sitten. Kävi vielä niin kivasti että posti oli eilen käväissyt tavanomaista myöhemmin, joten huomasin kirjeen laatikossa vasta sitten kun mentiin Pitkon kanssa iltalenkille.

Tuli oikein mukava ja rattoisa yöpuhde, makoilin siinä sängyllä funtsimassa että mitähän hittoa tässä nyt tehdään, kun yhtäkkiä paukahti mieleen että voisinkin nousta tästä ylös, ottaa kunnon vauhdit ja hypätä tuosta makkarin ikkunan läpi. Tämä talo kun on rinteessä, niin siitä on ihan kohtalainen pudotus... Muutaman hetken ajan tuon toteuttaminen tuntui täysin luonnolliselta ja hyvältäkin ajatukselta, ihan sama kuin olisi kuvitellut menevänsä keittiöön hakemaan limpparia ja keksejä. Suorastaan näin sieluni silmin itseni kävelemässä olkkariin, ryntäämässä juoksuun ja hyppäämässä pää edellä lasin läpi. Mietin, miltä ikkunan läpi rysähtäminen tuntuisi: Kävisikö se helposti vai tuntisinko kovankin iskun? Sattuisiko se? Viiltäisivätkö lasinsirpaleet minuun syviä haavoja? Menettäisinkö tajuntani kun osuisin maahan? Tuntuisivatko ulkoilma ja lumi kylmältä, vai olisinko niin shokissa, järkyttynyt tai sekaisin etten edes huomaisi niitä?

Sitten olikin tekemistä kun yritin ajaa tuota ajatusta päästäni pois. Onneksi telkkarista tuli pari sarjaa joita olen seurannut, joten sain suunnattua huomioni niihin. Ensimmäisillä mainoskatkoilla tuppasi olemaan hankalaa... Kun oikein kunnollinen pakkoajatus jymähtää päähän siitä tulee aina samanlainen olo, eli koko kroppa valahtaa kylmäksi ja suuri, jäinen koura tuntuu puristavan sydäntä otteessaan. Sen lisäksi on sellainen fiilis että hiukset sojottavat pystyssä (vaikkeivät oikeasti sojotakaan) ja pärstä tuntuu jähmettyvän tuskaiseen irvistykseen. Ja aivot sähköttävät että mene ja tee se, se on ainoa mahdollisuus, tämä on nyt ennalta määrätty ja tähtiin kirjoitettu eikä muita vaihtoehtoja ole.

Meni se siitä sitten ohitse ja nukuinkin jotenkuten, sitten kun viimein nukahdin. Tänään olen hortoillut aikamoisessa sumussa, nytkään en ole ihan varma onko tämä todellisuutta vai ei, jos myöhemmin näen tämän tekstin täältä niin luultavasti on todellisuutta. Toisaalta minua suututtaa mutta enimmäkseen tympäisee ja turhauttaa ja lisäksi soimaan itseäni, kun annoin itselleni luvan toivoa. Nyt pitäisi sitten miettiä että valitanko päätöksestä ja soitanko lääkärille ja entäs työkkäri ja koska pitää päättää ja mihin mennessä ja kuka ja mitä. AAAARGH. Eikä minun tee mieli miettiä yhtään mitään, mieluiten käpertyisin laiskanlinnaan tuijottamaan seinää.

Onneksi huumori alkaa jo pikkuhiljaa nostella päätään. Se on semmoinen tuo minun sisälläni kasvava huumorin kukkanen, että se ei pitkäksi aikaa nuupahda. Tuli mieleen että pitäisiköhän tässä nyt sitten kuitenkin alkaa hakea aktiivisesti töitä, kun kerran Kelan ja vakuutuslääkärien ja vakuutusoikeuden mielestä olen täysin kykenevä toimimaan esim. päiväkodinjohtajana, lastentarhanopettajana tai nuorisotyössä.

Että siitä vaan! Jos työhaastattelussa alettaisiin ihmetellä miksi CV:ssä on vuoden 2005 syksyn jälkeen pelkkää tyhjää, niin minähän voisin sanoa että juu kuulkaas kun minä olin Kyproksella hippiretriitissä etsimässä itseäni, siellä minä kasvatin krysanteemeja ja kirjoitin runoja.

(myöhemmin)

Mieliala tuppaa aina laskemaan iltaa kohti ja nyt alkaa huumori taas olla vähissä. Pelottaa että depressio nielaisee minut lähitulevaisuudessa, houkutus heittää kaikki lössiksi ja jäädä himaan makaamaan on tällä hetkellä aika suuri. Suurempi kuin aikoihin... Tuntuu siltä että aina kun tsemppaat ja yrität kohentaa asemaasi ja olla aktiivinen, jää vain luu kouraan. Terapian kanssa alettiin venkoilla ja nyt tämä. Minkä takia tässä muka pitäisi jaksaa?

Joo, on itsesäälillä kuorrutettua jauhantaa mutta olkoon. Tuntuu siltä etten pääse tästä limbosta koskaan, ja johan tässä on yli seitsemän vuotta oltu. On haettu lääkäreiltä vaikka kuinka monta lausuntoa työkyvyttömyydestä ja aina ne tulevat bumerangina takaisin. Ja kun saisi edes homehtua rauhassa tänne kämppäänsä, mutta eipä ole sitäkään ylellisyyttä! On käytävä lääkäreillä ja hoitsuilla ja hommattava lausuntoja ja papereita ja reseptejä ja lääkkeitä ja pitää soittaa työkkäriin ja käydä siellä ja pitää työnhaku voimassa ja täyttää lappuja ja mennä Kelaan ja hakea toimeentulotukea. Ja sitten saat odottaa sydän kylmänä, että mitä tapahtuu ja millainen päätös mistäkin tulee ja entä jos menee pieleen tai joku mokaa, ja loppuvatko rahat.

Ja sitten tulee Presidentti Sauli Niinistö lässyttämään oleskeluyhteiskunnasta. Ja muut pikkunilkit piipittävät vieressä, että kun luuserit ja sossupummit saavat kaiken niin helpolla. Voin muuten kertoa että ainoa mitä minä kaipaan työelämästä on se että siellä ollessa KAIKKI OLI NIIN SAATANAN HELPPOA. Menit töihin ja teit työsi ja se oli siinä. Palkka napsahti tilille eikä tarvinnut täyttää lappuja ja ravata ympäriinsä ja nöyristellä ja kimpoilla ja miettiä että mitähän nyt. Jos joku idiootti olisi todella valmis vaihtamaan työnteon tähän paskan lapiointiin ihan pelkkää laiskuuttaan, niin sanonpahan vaan ettei kannata. Tämä käy nimittäin ihan työstä. Palkka vain on pirun pieni ja ylenemismahdollisuudet olemattomat, luontaiseduista nyt puhumattakaan.

No, onneksi ei sentään enää tee mieli tehdä ns. lopullista ratkaisua. Minä kyllä luulen että olisin tehnyt sen jo aikoja sitten ellei Pitkoa olisi ja ellen olisi niin hemmetin omahyväinen ja itserakas mulperi. Mitä siitä nyt tulisi jos maailman älykkäin ja stailein jannu lopettaisi itsensä? Pysyn piruillaksenikin elossa, toistaiseksi. Sitäpaitsi maailma tarvitsee tyyppejä jotka nauravat sille päin naamaa.