Monday, September 29, 2014

18.12. 2012


Noista eilisistä hammaslääkärihorinoista paukahtikin aivooni se ajatus, että kuinkahan kauan olisin mahtanut sitä hoitoonmenoa vielä lykätä ellen olisi sattunut voittamaan lotossa. Henkisen kantin lisäksi kun tarvittiin myös rahaa... Mutta sitten satuin voittamaan, sellaiset 3500 euroa. Minulle se oli silloin muutama vuosi sitten todella iso summa. Ja olisi tietysti vieläkin.

Tuon lottovoiton aikaan oli vieläpä sellainen tilanne, että olin taloudellisesti ahtaammalla kuin koskaan. En enää muista kaikkea tarkasti, mutta sen muistan että fyrkat olivat täysin finaalissa koska jossain instanssissa tapahtuneen mokan tai virheellisen päätöksen vuoksi jouduin kitkuttamaan pitkän aikaa aivan olemattomilla tuloilla. Ellen väärin muista, olin kolme kuukautta sillä lailla että koko sinä aikana sain käpälääni yhteensä 500 euroa... Se lottovoitto ei olisi voinut tulla parempaan aikaan, siitä oli suorastaan valtava apu.

Tuollainen kolme ja puoli tuhatta ei varmaankaan kuulosta miltään järin massiiviselta määrältä lottovoitoista puhuttaessa, mutta meikäläiselle sillä oli iso merkitys. Se auttoi sen pahimman ajan yli ja muistelen että siitä jäi periaatteessa hiukan "ylimääräistä" rahaa suurinpiirtein vuoden ajaksi. Siinä sai jo kummasti hammashoidot alkuun.

Olen antanut itselleni kertoa, että taloudelliset vaikeudet ovat mielenterveysongelmien suurin yksittäinen syy. Minä en ole seonnut köyhyyden vuoksi, mutta sen minä sanon että tuolla 3500 euron voitolla oli suunnaton psyykkinen merkitys. Raha ei tee onnelliseksi, mutta huolia se vähentää! Jälkikäteen olen ymmärtänyt että juuri se oli käännekohta joka auttoi ryömimään pois sieltä jatkuvan masentuneisuuden, itsetuhoisuuden ja välinpitämättömyyden suosta. Kun ei tarvinnut stressata jatkuvasti rahasta, henkisiä voimavaroja jäi muuhunkin.

"Ei ne suuret tulot vaan ne pienet menot", on äitimuori tavannut aina sanoa ja siinä se on kyllä ollut ihan oikeassa. Minulla ei ole latiakaan velkaa mihinkään suuntaan ja menot ovat todella pienet. Välttämättömien hankintojen lisäksi rahaa menee lähinnä vaatteisiin ja kirjoihin, eikä niihinkään niin paljoa kuin ennen koska minusta on vanhemmiten tullut aika saita. Auton ylläpito on tietysti kallista, mutta siitä ei auta rutista koska ilman autoa en pärjäisi mitenkään. Vaikka julkinen liikenne olisikin jossain kuosissa, en pystyisi käyttämään sitä. Linja-autossa olen ollut viimeksi vuonna 1996 ja jos Suuri Cthulhu suo, en enää ikinä joudu astumaan jalallani kyseiseen liikennevälineeseen.

Nyt kun tässä näköjään mennään aasinsillasta toiseen, niin nuo meikäpojan paniikkioireethan alkoivat toden teolla pahentua vuonna 1995, jolloin olin lukion kolmannella. Silloin minä, mutsi ja faija nimittäin muutettiin Ulvilasta Poriin, ja minun piti alkaa käydä koulussa linja-autolla. Se ei todellakaan ollut hyväksi minun mielenterveydelleni.

Nääs nimittäin ensin piti olla siellä pysäkillä tiettyyn aikaan. Ja minun on aina ollut vaikea olla yhtään missään tiettyyn aikaan. Aloin aamuyöstä säpsähdellä hereille ja tuijottaa herätyskelloa, jotten vain myöhästyisi. Ja sitten kun se kello soi (luonnollisesti olin yön aikana tarkistanut moneen kertaan että se on varmasti soimassa) olin aivan töttöröö ja minulla oli kaamea olo. Sitten sen kaamean olon keskellä ja mahan kiertäessä piti pukeutua ja lähteä hoipertelemaan pysäkille. Sitten olit siellä pysäkillä ja olo oli entistä kaameampi ja vatsa möyrysi kuin pesukone, kun odotit bussia. Tuleekohan se sieltä? Mitäs jos se ei tule? Onkohan se jo mennyt? Entäs jos menen väärään autoon?

Sitten kun se linja-auto (tai linkkari kuten Porissa päin sanotaan) saapui, niin siitähän se varsinainen helvetti repesi. Sait kammeta itsesi kyytiin työmatkalaisten ja hälisevien kersojen joukkoon, ilma oli huono ja meteli oli hirveä ja auto keikkui ja pysähtyi joka ikisellä pysäkillä ja matka kesti kauan, ja siinähän valuit kylmää hikeä ja vapisit ja nieleskelit oksennusta ja yritit pitää nuppisi kasassa. Ja yhtenäkään aamuna en ehtinyt ajoissa kouluun, koska aikataulut nyt sattuivat olemaan sellaiset kuin olivat ja lähimmältä pysäkiltä oli vielä monen sadan metrin kävelymatka. Eikä se koulusta kotiin lähtö ollut juurikaan helpompaa.

Eipä siis ihme, että kaikki meni perseelleen. Siinä oppi entinen tunnollinen oppilas äkkiä lintsaamaan, kun ahdisti niin saatanallisesti! Ja sitten oli niitä päiviä, kun menin yhdellä linkkarilla kouluun ja tulin seuraavalla pois kun olo oli niin kauhea etten pystynyt jäämään sinne. Huhheijaa, se oli melkoinen show. Ajokortin saanti (autokoulun käyminen oli muuten sellainen suoritus, että ihmettelen edelleen millä helkkarin ilveellä minä siitä selviydyin) ei sinällään auttanut ollenkaan, kun sen kortin lisäksi olisi pitänyt olla vielä autokin ja sitähän minulla ei ollut.

En tiedä kuinka suuri osa tuosta linja-autokammosta juontui ala-asteen kolmosluokan luokkaretkestä Raumalle. Silloin nimittäin kävi sellainen pikku moka, että minä jäin tulomatkalla kyydistä! Linkkari pysähtyi hetkeksi Porin torin laitaan ja sitten kun pikku matkalaiset paimennettiin takaisin kyytiin, kukaan ei huomannut että eräs rillipäinen poika puuttuikin joukosta. Opettaja laski luvun mutta laski väärin, ja niin sitä mentiin taas iloisesti kohti Ulvilaa ja Friitalan ala-astetta sillä välin kun minä juoksin hädissäni pitkin toria ja etsin turhaan oikeaa linja-autoa.

Siinä tilanteessa pysyin kyllä hämmästyttävän coolina. Oivalsin pian mitä oli tapahtunut, hoksasin linkkarin jossa luki "Ulvila", selitin kuskille missä mentiin ja maksoin kyydin. Viimein pääsin sitten koululle ja sieltä fillarilla kotiin.

Oli tuokin varsinainen tapaus. Mitähän nykyään seuraisi jos tuollaista tapahtuisi? Varmaan tulisi hirveät otsikot ja netti ja Facebookki repeäisivät moisen välinpitämättömyyden ja huolimattomuuden aiheuttaman pyhän vihan vuoksi. Mutta silloin ei tapahtunut yhtään mitään. Tottakai mutsi soitti kiukkuisena koululle ja opettaja oli ainakin sille olevinaan kovin pahoillaan, mutta eipä se vatussi siitä ikinä minulle mitään sanonut. Viimeistään siitä olisin oppinut että opettajat ovat täysiä pässejä, ellen olisi sitä jo aiemmin tiennyt.


Sunday, September 28, 2014

17.12. 2012


Jenkkilässä sijaitsevassa Sandy Hookissa sitten ammuttiin niin että pauke kävi. Ekana jannu ampui äitinsä ja lähti sitten ala-asteelle toteuttamaan itseään. Joo-oh, sano.

Mutta minusta se, että tuota Sandy Hookin ampumistapausta käsitellään nimenomaan kouluampumisena, on perse edellä puuhun menemistä. Tai no, tottakai se oli sikäli kouluampuminen että koulussa ammuttiin, mutta minusta siinä on ennen kaikkea kyse äidinmurhasta eli vanhemman surmaamisesta. On ihan luonnollista että äidin kohtalo jää koulussa surmansa saaneiden lasten rinnalla varjoon, mutta jos halutaan yrittääkään ymmärtää tappajan psykologiaa, niin silloin sillä on suuri merkitys.

Minulle tulivat tuosta heti mieleen Luke Woodham ja Kip Kinkel, jotka niinikään ampuivat vanhempansa ennen kuin lähtivät koululle riehumaan. Vanhempansa murhaajan motiivit ja psyyke ovat takuulla aivan erilaiset kuin tyypin joka ampuu yksinomaan siellä koulussa. No, saapas nähdä minkälaisia motiiveja viranomaiset sieltä kaivavat tai mitkä sellaisiksi tulkitaan. Veikkaanpa että taas menee lässyttämiseksi ja syytetään hevimusiikkia ja nettiä ja tietokonepelejä, luultavasti myös yhteiskunnan yleistä jumalattomuutta, homoliittoja ja verotusta.

Olen tässä viimeisen parin vuoden aikana perehtynyt oikein kunnolla paitsi massamurhaajiin, myös surmatöitä tehneisiin lapsiin sekä erityisesti henkilöihin jotka ovat tappaneet vanhempansa. Tietysti sarjamurhaajat sun muut ovat aina kiinnostaneet, mutta nyt olen keskittynyt näihin... Minun ymmärtääkseni omien vanhempien tappamisessa on useimmiten takana tunne oman identiteetin puutteesta tai riittämättömyydestä, jota ko. vanhemmat pahentavat jatkuvalla henkisellä painostuksella ja tolkuttomilla vaatimuksilla - tai ainakin toiminnalla, jonka tämä jälkikasvu kokee painostukseksi ja vaatimiseksi. Näin oli Luke Woodhamin kohdalla ja Kip Kinkelin kohdalla samoin. Jos veikata saa, ja minähän veikkailen omassa päiväkirjassani juuri niin paljon kuin haluan, niin tämän Sandy Hookin sankarin eli Adam Lanzan kanssa on ollut sama tilanne. Mieleeni tulee myös Edmund Kemper, joka repi äidiltään äänentuottoelimet irti ja nakkasi roskasilppuriin, jotta tämä viimeinkin lakkaisi jäkättämästä.

Tsekkasin Wikipediasta näitä kouluissa olleita ampumistapauksia ja niitä oli kyllä hirveä määrä. On pakko myöntää että hiukan hätkähdytti tällaista ihmisvihaajanihilistiäkin. Ja yhtä paljon ja vielä enemmänkin hätkähdyttää se, että niistä on tullut tavallaan ihan normaali osa elämää. Erityisesti Jenkeissä, mutta kaipa muuallakin.

Eihän täälläkään enää puhuta Jokelasta tai Kauhajoesta. Muutaman viikon ajan kummankin jälkeen oli kauhea hälinä ja luvattiin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, mutta lopulta mikään ei muuttunut. Eikä tietenkään voikaan muuttua, koska tämä yhteiskunta nyt on semmoinen kuin se on niin Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa kuin Suomessakin. Eli tarkemmin sanottuna sellainen, että siinä yhteiskunnassa voi joutua milloin tahansa ammutuksi missä tahansa, olit sitten koulussa, ostoskeskuksessa, kadulla, torilla tai ihan missä vain. Se on nykyään osa jokapäiväistä elämää ja siinä se, mitään et sille mahda eikä mahda kukaan muukaan.

Hmm. Minä taidan olla vähän huono nihilisti kun mietin tällaisia. Mutta ei minusta kyllä ole yhtään kivaa kun ammutaan syyttömiä kakaroita, eivät ne ole kenellekään mitään tehneet. Vaikka olen itse kova hautomaan synkkiä ajatuksia ja kantamaan kaunaa, en minä jotain ala-asteikäisiä koulutovereitani mistään syyttele, vaikka olenkin nyt hullu kuin heinäseiväs. Olihan siellä tietysti jokunen aikamoinen pässi ja opettajatkin melkoisia uuvatteja, mutta pässi minä olin itsekin, ainakin paikoitellen. Yläasteaika on jo sitten vähän eri juttu, sieltä on jäänyt isompiakin kimpaleita hampaankoloon, mutta en minä niitäkään mitenkään aktiivisesti märehdi. Onneksi itsellä on aina ollut se hyvä puoli etten ole halunnutkaan kuulua joukkoon (kuka nyt idioottien joukkoon haluaisi kuulua, hah hah haaa) eikä syrjintä ja haukkuminen tms. vastaava ole sen vuoksi vahingoittanut itsetuntoa tai minäkuvaa. Tosin tuo jälkimmäinen on kyllä noin muuten ollut hyvinkin kummallinen ja peräti häilyväinenkin...

No joo, se tuosta aiheesta. Muina kuulumisina kirjattakoon että kävin tänään hammaslääkärissä. Tarkastuksessa löytyi kaksi reikää, joista pienempi paikattiin heti. Kylläpä jännitti oikein reippaasti ennen lähtöä, mutta onneksi vain jännitti eikä ahdistanut. Kotiin tullessa olikin tosi hyvä fiilis. Siitä viimeistään hoksaa jännityksen ja ahdistuksen välisen eron - jännityksen laukeaminen piristää ja aikaansaa iloisen olon, mutta ahdistus jättää jälkeensä vain tympeän väsymyksen ja henkisen uupuneisuuden.

Minähän käyn yksityisellä hammaslääkärillä. Siitä ei tulisi mitään että kävisin julkisella, jossa olisi aina eri lääkäri ja kohtelu ties minkälaista. Nyt olen käynyt samalla lääkärillä vuosikaudet, sen jälkeen kun vihdoin viimein onnistuin rohkaisemaan mieleni ja varaamaan sen ensimmäisen ajan. Silloin oli kyllä jo pikku pakko, kun reiät ammottivat hampaissa kuin tahkojuustossa ja yhdestä hampaasta puuttui suurinpiirtein kolmannes. Tuo oli kauheaa aikaa, näin vieläpä hirveitä painajaisiakin hampaistani ja koko ajan takaraivossa jyskytti tietoisuus siitä, että niille pitäisi tehdä jotakin ja vähän äkkiä. Mutta niinhän siinä helposti käy että kun päänuppi leviää, niin muu kroppa voi jäädä tyystin huomiotta.

Yritin kyllä tänne muutettuani käydä julkisen puolen hammashoidossa, mutta se loppui lyhyeen. En yksinkertaisesti kestänyt alati vaihtuvia lääkäreitä. Ja kun vain lääkäri olisi vaihtunut, mutta sen lisäksi vaihtui se paikkakin missä hoitoa sai! Minulla pitää olla tutut mestat ja tuttu henkilökunta, muuten käy liian tukalaksi ja ahdistavaksi.

Noin yleisesti ottaen en pelkää hammaslääkäriä, vaikka voisi olla vähän aihettakin - kouluaikainen hammaslääkäri oli nimittäin niin täysi sadisti että vieläkin ottaa päähän muistella, se eukko todellakin tykkäsi nöyryyttää ja pelotella. Muistan tänäkin päivänä, miten se uhosi että "sulla ei kuule ole 25 -vuotiaana yhtään hammasta suussasi" ja sitten se kaivoi sieltä kaapista ne jättiläiskokoiset muovihampaat, joiden avulla se esitteli minulle kerran toisensa jälkeen kuinka hampaat pitäisi harjata. Harjasinhan minä, mutta ne perhanat reikiintyivät siitä huolimatta! Ja se paheksuva otsan kurtistus sen jälkeen kun olin päässyt tuoliin ja avannut suuni, siitä tiesi aina että tästä ei hyvä seuraa... Helvatan ämmänkuvatus, en paremmin sano.

Hammaslääkärikäynnissä hankalinta on odottaminen, kuten melkein kaikessa muussakin. Muuten kaikki menee yleensä hyvin, kunhan on saanut aamulla syötyä sen verran ettei rupea pyörryttämään tai muuta. Muutaman kerran on ruvennut huippaamaan ihan tosissaan, jostain syystä se asento saa sen aikaan. Mutta varmasti olisi muitakin hankaluuksia ja paljon, ellei se minun hovilääkärini olisi niin mukava ja huomaavainen, oikein loistotapaus. Jos hammaslääkärillä voi olla kiva käydä, niin tuolla päästään ainakin lähelle! Samoin hoitajat ja muutkin ovat tulleet vuosien aikana tutuiksi ja ovat todella hienoa jengiä.

Kipuhan ei häiritse minua ollenkaan. Se on ihan sama paljonko siihen hampaaseen sattuu kun sitä porataan, minä en ole ikinä tarvinnut puudutuksia muissa kuin hampaan poistoissa. En minä kivusta nauti, mutta pystyn tavallaan sulkemaan sen muiden ajatusteni ulkopuolelle jolloin se ei häiritse. Silloin kun niitä suurimpia monttuja paikkailtiin, lekurineiti ihmetteli minun kipukynnystäni kun hampaasta puuttuu kauhea kappale mutta ei mukamas tunnu missään. Mutta eipä se olekaan kiinni kipukynnyksestä vaan kivun hallinnasta. Tosin täytyy mainita, että kaikkien kipujen kohdalla tuo ei onnistu. Joskus kun niskaa alkaa oikein kunnolla juilia tai sököjen leukanivelten aiheuttama jomotus säteilee muualle naamaan, mikään tee-se-itse -zeniläisyys ei auta hitonkaan vertaa. Silloin syödään tonnista Pamolia ja ähistään ja kiroillaan.


Saturday, September 27, 2014

13.12. 2012


Piti mennä divariin, mutta lumituisku ei inspiroinut lähtemään kaupungille. Niinpä olen kökkinyt kotosalla, pörrännyt netissä, tehnyt lumitöitä (töitä, yök) ja tsekkaillut myyntiin meneviä kirjoja, joista osa on tarkoitus viedä sinne divariin sitten joskus, osa kirpparille ja osa jättää säilöön odottelemaan aikoja parempia. Minulla on melko tavalla kaikenlaista omituista englanninkielistä kirjallisuutta jota on ihan turha viedä divariin tai edes kirpputorille, eivät ne mene kaupaksi.

Meikäläisellähän on muiden OCD -piirteiden lisäksi myös tuota hamstraustaipumusta. En minä kerää romua kämppääni ja huushollini on pölyä lukuunottamatta siisti, mutta taipumus on olemassa ja nykyisellään se keskittyy kirjoihin. Erityisesti ns. klassista kauhua sisältäviin teoksiin sekä tiettyjä erikoisaloja käsitteleviin opuksiin. Vaikka mainittu taipumus pysyykin useimmiten hallinnassa, mopo lähtee välillä käsistä - onneksi ei kuitenkaan kovin usein.

Tämä hamstrausjuttu on semmoinen, että sen kurissa pitäminen vaatii ihan aktiivista ajattelua ja oman toimintansa kyseenalaistamista. Se jo auttaa paljon, kun tiedostaa ongelman. Aika monet hamstraajat pitävät itseään keräilijöinä, ja omallakin kohdalla tuo on ollut tavallaan pakonomaista keräilyä. Viime vuosina on ollut "pakko" saada kauhukirjoja, kakarana keräsin lyijytäytekyniä (minulla oli niitä suorastaan tolkuton määrä), aktiivisten bändihommien aikaan piti saada kitaroita ja bassoja ja ties mitä milloinkin. Se on muuten kauhea tunne kun jostain esineestä tulee pakkomielle, siinä menee rahaa ja tanner tömisee ja aitaa kaatuu. Ja lopulta jää aina lannistuneen tyhjä olo ja hirveä pettymys, sekä itseen että siihen hankintaan.

11.12. 2012


Pitko-Pötkö se intoutuikin yöllä järjestämään pikanttia pikku toimintaa. Siinä kuuden kantturoilla se yrjösi sänkyyn, ja sitten saikin alkaa vaihtaa petivaatteita. Sen jälkeen mentiin ulos siltä varalta että myös sieltä toisesta päästä olisi tulollaan jotakin, kuten esim. varpusparvea, Tyrvään närhiä tai Angry Birdsejä. Tämmöistä tämä on, yksinhuoltajan elämä.

Seistä örnötin pihalla Pötkö narun päässä, katselin raitilla suhaavia autoja ja muistelin (joskaan en kaihoisasti) niitä aikoja kun minunkin piti mennä aikaisin töihin. Olin aikoinani lastentarhanopettajana eräässä lähiseudun päiväkodissa joka avasi ovensa kello 6.00, ja siellä oli oltava tasan tarkkaan silloin. Yksi poitsu nimittäin oli taatusti äiteineen pihassa joka aamu kello kuusi kuin nakutettu ja toisinaan hiukan aiemminkin. Siinähän sitten pelailtiin ja touhuttiin sen verran kuin jaksettiin ja tehtiin samalla aamupalaa, siellä nimittäin piti aamu- ja välipalat tehdä itse. Ainoastaan päiväruoka tuli samassa rakennuksessa sijaitsevalta koululta.

Yllättävän hyvin ne aamut menivät, silloin olin ihan kohtalaisessa tikissä ja koska tuo oli muutenkin paras työpaikka ikuna, sinne lähteminen ei rieponut muuten kuin sen aikaisen herätyksen vuoksi. Väsymys oli kyllä paikoitellen kova, mutta en minä sentään nukahdellut siellä ja aamupalakin tuli aina järkätyksi mallikkaasti. Paitsi kerran kun mannavellinkeitto meni jostain syystä hiukan persiilleen, siitä tuli kauheaa litkua mutta eivätpä lapset siitä näyttäneet välittävän. "Tää on niinku maitoo", sanoi yksi innoissaan ja minä vastasin että semmoistahan se on ja hyvää kuin mikä, syökää pois vain.

(myöhemmin)
Työkkärin tädin piti soittaa minulle tänään mutta eipä tuo soittanut. Semmoisia ovat naiset! Petollisia!

Sen sijaan Riksun hourulasta tuli taas postia. Minulle on varattu aika psykologille 4.2. 2013 kello 9.00. Kauhean aikaisin, mutta en minä viitsi siirtää sitä. Kun viimeksi siirsin niin sitten se koko aika oli hävinnyt johonkin kuten on tuoreessa muistissa, joten yritän nyt kammeta itseni tuolloin paikalle. Jospa vastaanotto olisi vähän erilainen ja aika pitäisi paikkansa kun kerran se on kirjeeseenkin merkitty, mutta mistäpä näistä tietää. Tutkimattomat ovat herran tiet eikä Riksun hourulasta ota pirukaan selvää.

Niin, se on psykologiaika nyt sitten. Eikä aika psykiatriselle sairaanhoitajalle. Eli näin ne suunnitelmat muuttuvat, näköjään. Mutta parempi se näin päin on, minusta ihan hyvä merkki. Kunhan se psykologi ei sitten ole mikään ratkaisukeskeisen koulukunnan edustaja, sellaisenkin ihmeolennon olen kerran tavannut ja se kerta riitti. Minulla pojalla on kyllä ratkaisu kaikkeen ja se on se että makaan himassa ja haistattelen itse kullekin säädylle.


10.12. 2012


Soitinpa tuossa työkkäriin nimikkotyöntekijälleni. Oli nimittäin sovittu, että ottaisin yhteyttä viimeistään 14. päivä joulukuuta ja kertoisin missä mennään. Nyt en tosin saanut kerrottua yhtään mitään mistään, sillä työkkärin tädillä oli asiakasta ja palaveria ja kauhea kiire. Se lupasi soittaa minulle huomenna. Hyvä onkin, niin saapa tuonkin asian hoidettua.

Työkkäristä tuli mieleen se kuinka opiskeluaikana erään kollegan päättötyön aiheena olivat ne ihmiset jotka ovat periaatteessa työkyvyttömiä mutta silti työkkärin kirjoilla. Minulle oli silloin suuri yllätys että sellaisia ihmisiä on niin paljon, muistan ajatelleeni että tässä kohtaa on jokin todella pahasti vinksallaan. Enpä kylläkään olisi uskonut että päädyn vielä itse saman sortin kastiin. No, elämä on täynnä yllätyksiä, hah hah haa.

Nettipalstalla on tänään ollut puhetta suomalaisesta juoma"kulttuurista". Tämä kyseinen kulttuurihan on yksi merkittävimmistä tekijöistä, jotka ovat johtaneet siihen etten yleisesti ottaen pidä ihmisistä. On se niin uskomattoman vastenmielistä potaskaa. Vaikkei tässä jokapäiväisessä elämässään enää liiemmin joudu tekemisiin känniääliöiden kanssa, niin virtuaalimaailmassakin niistä saa ihan tarpeeksensa.

Miten helkkarissa niin moni jämähtää iäkseen sille kasiluokkalaisen henkiselle tasolle? On kamala katsoa kuinka keski-ikäiset ämmät ja äijät tilittävät pitkin poikin kuinka ryypättiin ja oksennettiin ja paskannettiin ja hauskaa oli vaikka mitään en muista, aijaijai kun on hirveä rapelo, ikinä en enää juo. Ja seuraavana viikonloppuna taas sama uusiksi ja se jatkuu vuodesta toiseen. Kyllä jo tulee mieleen, että aktiivinen eutanasia olisi yhteiskunnassamme erittäin suotavaa.

Ja kun olisikin niin, että pelkästään idiootit ryyppäävät. Mutta ei, kun noin muuten ihan älykkäätkin ihmisyksilöt harjoittavat aivan samaa. Vai ovatko ne sitten älykkäitä ensinkään? Vai onko tuossa kuviossa joku sellainen ratkaiseva tekijä mitä minä en ymmärrä?

No jaa, en kyllä haluakaan ymmärtää. Ja vaikka ymmärtäisinkin niin se olisi varmaan ihan se ja sama, tokko minä känniääliöistä ja juopoista tykkäisin sen enempää vaikka ymmärtäisin niitä niin kovasti että ymmärrystä tihkuisi perslävestäkin.


(myöhemmin)
Höhöö, kerrankin meni puhelinmyyjä hiljaiseksi. Katselin juuri Prisma -dokumenttia kun puhelin soi. Siellähän soitteli oikein miellyttävä-ääninen nuori neito jostain energiapuljusta. Keskustelu eteni tällä viisiin:

Jani: Jjani.
Myyjä: No se ja se siitä ja siitä energiayhtiöstä hei!
J: Mmoro.
M: Kuule, kukas on sun sähköntoimittaja tällä hetkellä?
J: Forttumi kai.
M: Okei. Ja minkäs kokosia sähkölaskuja sulle tulee?
J: Mitä väliä sillä on minkä kokosia ne on kun sossu maksaa!

Sitten tulikin hiljaista. Hiljaisuutta kesti ehkä vajaat kymmenen sekuntia, sen jälkeen myyjäneitonen koitti sanoa jotakin mutta rupesikin nauramaan. Mikäs siinä, minäkin nauroin. Sitten toivoteltiin hyvät joulun odotukset ja sanottiin että morjens vaan.


9.12. 2012


Makselin laskuja, ikävä kyllä. TV -lupamaksun jämään laitoin viestiksi "tervemenoa".
Silloin tällöin tulee laitettua viestejä laskujen kylkiäisiksi, en kyllä tiedä lukeeko niitä kukaan mutta laitanpa silti. Muistaakseni viimeksi laitoin TV -lupaan viestin "blää". Silloin kun Mikael Lilius oli vielä Fortumin johdossa laitoin sähkölaskuihin "lisää fyrkkaa Liliukselle". Ylinopeussakkoon pistin "velkani yhteiskunnalle" ja parkkisakkoon "ostakaa vaikka jätskit".

6.12. 2012


No niin, tänään on jälleen se juhlapäivä jona TV:ssä esitetään Tuntematon sotilas -elokuva. Ylväästi liehukoon lippu Tuntematon sotilas -elokuvan hengessä! Ja illalla kansakuntamme parhaimmisto kokoontuu Presidentinlinnaan kunnioittamaan Tuntematon sotilas -elokuvan esittämistä. Näin nykymaailman kiireessäkin on syytä hiljentyä muistamaan isiämme ja taattojamme, jotka antoivat meille suurimman lahjan ja valmistivat Tuntematon sotilas -elokuvan. Kiitos.

Wednesday, September 24, 2014

5.12. 2012


No niin, melkoinen tragikoominen farssi tuli siitäkin lääkärireissusta.

Olin paikalla noin kello 11.55, olo oli yllättävän hyvä ja ajattelin että tästähän vielä selvitään ihan kivasti. Sitten kello tuli 12.00 ja sitten 12.05, siinä vaiheessa alkoi jo olla vähän tukala olo. Porukkaa tuli ja meni mutta minä se vain odotin. Siinä kello 12.10 paikkeilla päätin että jos vuori ei ole tullut Muhammedin luo kello 12.15, niin sitten Muhammed lähtee etsimään sitä. Lievää kookkaampi ärsyyntyneisyys alkoi kihistä sisälläni ja ehkä se olikin hyvä, sillä se tyrkkäsi ahdistuneisuuden tieltään.

Varttia yli kaksitoista kimposin tuolista kiukkuisena kuin piru ja saapastelin sisään päiväosaston ovista. Kuljin koko osaston päästä päähän, mutten löytänyt lekurin huonetta mistään. Sen sijaan löysin jonkun kanslian ja sen lasi-ikkunan takana mollottavan nuoren miehen, jonka herättelin ja esitin asiani melko lakoniseen sävyyn. Sitten mentiin lääkärin huoneen luo joka oli ovelasti piilotettu päiväsalin nurkan taakse, ja sieltä se lekuri tuli ja kysyi että oliko minulla nyt aika, mikäs sinun nimesi on, ohhoh, kas kummaa kun minulle on merkitty ihan toinen potilas.

Voin kertoa että jos minun olisi siinä vaiheessa käsketty lähteä takaisin kotiin odottelemaan uutta kutsua, olisin varmaan saanut suorastaan megalomaanisen raivokohtauksen. Mutta koska tuo mystinen potilas jonka nimi oli merkitty minun tilalleni oli myöhässä, lääkäri paimensikin minut huoneeseensa. Siellä sitten setvittiin ja mietittiin, ja sain kuulla että meillä täällä Riihimäellä ei ole kuin yksi varsinainen terapeutti ja kolme opiskelijaa ja että varsinaista terapiaa ei voida tarjota mutta voisit ryhtyä käymään täällä viikoittaisilla tapaamisilla psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Senkin sain tietää että yleensä hommat menevät siten että potilas hankkii itse itselleen yksityisen terapeutin, ja Kela sitten avustaa kuluissa sen verran kuin avustaa ja loput jäävät potilaan omavastuuosuudeksi.

Hohhoijaa, sanon minä. Kun kerran terapialle olisi tarvista ja olisin itse siihen suostuvainen ja motivoitunut, niin sitä ei olekaan tarjolla. Mutta annas olla kun on tarjottu jotain diipadaapaa (esim. "kuntouttavaa työtoimintaa" tai Miesten Ryhmää yhdessä Oitin puliukkojen kanssa) etkä ole suostuvainen etkä motivoitunut, niin kyllä silloin ihmetellään ja morkataan asennevammaiseksi ja hoitoresistentiksi! Helvetti. Ja millähän ilveellä meikäläinen ahdistunut persaukinen ameeba tästä nyt singahtaa kartoittamaan ja vertailemaan yksityisiä terapeutteja ja vieläpä maksaa siitä? Ihan uskomatonta utopiaa.

Niin se vaan näyttää olevan että terapiassa käynti on rikkaiden hommaa. Muutenkin tilanne on aika surkuhupaisa: Vaikka olen muutamankin lääkärin mielestä työkyvytön, olen silti työtön työnhakija. Ja kun kerran olen työtön työnhakija joka sattuu olemaan hullu, niin minuahan pitäisi kuntouttaa jotta työllistymismahdollisuuteni paranisivat, mutta en saa sitä kuntoutusta joka parhaiten auttaisi ja johon olisin itse halukas osallistumaan. Hah hah haa! Kuntouttavaksi työtoiminnaksi nimitettyä orjatyötä ja nöyryytystä kyllä olisi tyrkyllä ja samoin sitä Miesten Ryhmää, koska ne eivät maksa juuri mitään ja niihin sopii aina yksi houru mukaan kun kerran muutenkin touhutaan. Mutta terapeutin työaika maksaa, ja siksi sen saaminen julkiselta puolelta on kiven alla. Sen nyt tajuaisi vähän vähäisemmälläkin älykkyysosamäärällä.

Lekuri sanoi että tässä tämän terapian tavoite näyttäisi olevan se, että voisin mahdollisesti tulevaisuudessa työllistyä jollekin muulle alalle kuin aiemmin. Minä sanoin siihen että juu, se on varmaan se virallinen tavoite mutta minun omat tavoitteeni ovat hiukan erilaiset eli ne, että voisin kenties tulevaisuudessa suhtautua kanssaihmisiini hiukan positiivisemmin enkä niin nihilistisen vihaisesti ja vainoharhaisesti kuin nyt, mutta tällä hetkellä sen toteutuminen ei näytä kovin todennäköiseltä. Ja sitten katsoa nakotin sitä silmiin kuin käärme. Se tuumasi, että sekin on kyllä oikein hyvä tavoite.

Loppujen lopuksi suostuin siihen, että alan käydä siellä hoitsulla kerran viikossa. En minä usko että siitä on muuten mitään hyötyä, mutta onpa sitten näyttöä Kelaan ja eläkelaitokselle, että on yritetty tehdä edes jotakin ja potilas on aktiivisesti osallistunut näihin huikaisevan mahtaviin kuntoutustoimenpiteisiin. Ja onpa se nyt jonkinlainen alku, vähintään. Ehkä jonkin ajan päästä voidaan sitten kehitellä jotain muuta, kun on saatu koipi ovenrakoon.

Tällä hetkellä oloni on aikamoisen tympääntynyt. Tai sanotaanko suoraan että ihan saatanan tympääntynyt, jos sitä mitattaisiin tympääntyneisyysasteikolla 1 - 10 niin lukema huitelisi varmaan ysin tienoilla. En minä näistä enää masennu tai suutu, mutta tympäisee. Ensin se odottelu ja sählinki ja sitten vielä kaikki muu, tuon kaiken muun voin vielä jotenkin hyväksyä mutta sitä sählinkiä en. Minua sitten riepoo tuommoinen sählääminen ja sohlaaminen, sillä minun mielestäni se kielii epäkunnioituksesta ja arvostuksen puutteesta potilasta kohtaan. Ja entäpä jos siinä olisi minun sijastani ollut joku onneton ja epävarma olmi joka olisi vain lähtenyt surkeana pois tapaamatta lääkäriä tai saamatta uutta aikaa? Mistä sen tietää miten sille olisi sitten käynyt? Edesvastuutonta toimintaa.

Ja sitten sait tulla sieltä takaisin tänne kylmään ja netittömään kämppään. Onneksi kämppä ei sentään ollut Pitkoton, vaan Pötkylän suoma vastaanotto oli tavanomaisen riemukas eikä siinä ollut jälkeäkään epäkunnioituksesta tai arvostuksen puutteesta!

Eilen illalla selvisi että se netin vika ei ole näissä laitteissa täällä vaan linjoissa. Sen korjaaminen on kuulemma aloitettu toissapäivänä kello 13, mutta eipä näemmä vielä tässä 49 tunnissa ole saatu kuntoon. Outo juttu että tuossa 20 metrin päässä sijaitsevan päiväkodin netti on koko ajan toiminut täydellisesti, mutta meillä täällä vieressä ei. Jaa-a, kai sekin on niitä elämän mysteereitä.


(myöhemmin)
No niin, netti alkoi iltapäivällä toimia. Hieno juttu. Reettakin oli ihan fiiliksissä, heheh. Kai se meni heti vahtaamaan kuteita ja siperiankissojen kuulumisia.

Mutta mitä tuohon lääkäriseikkailuun tulee, niin kyllä minä ihmettelen tätä touhua. Ensin minut passitetaan Riihimäen psykiatriselta Hämeenlinnaan, sitten tapaan siellä lääkärin ja minut testataan psykologisesti perinpohjin. Sitten tapaan taas lääkärin Hämeenlinnassa, se kirjoittaa lausunnot ja tekee hoitosuositukset ja siirtää hoidon takaisin Riksuun. Ja nyt Riksu ei pysty toteuttamaan sitä suositeltua hoitoa. Hmm-mm, sano.

Kaiken huippu oli se, että tuo tämänpäiväinen lääkäri sanoi miltei ensi sanoikseen että hän lopettaa työt täällä vuoden lopussa, ja että minun olisi ollut viisainta mennä jollekin muulle lääkärille. Mistä helkkarista minä sen olisin voinut tietää, ja minkä minä olisin sille mahtanut vaikka olisinkin tiennyt? Kyllä se on mentävä sille lääkärille jolle kutsu käy. Vaikka ei minulla tuota lekuria vastaan mitään ole, se teki varmasti parhaansa ja kaikkensa tuossa tilanteessa ja käyttäytyi minua kohtaan asiallisesti ja fiksusti.

Vähän arveluttaa se mitä tarjottavaa psykiatrisella sairaanhoitajalla voi minulle tässä kohtaa olla. Tuskinpa se ainakaan tarjoaa limpparia ja suklaata... Johan minä olen vuosien ajan käynyt hoitsulla Oitin terveyskeskuksessa. Ne ovat olleet ihan hyödyllisiä käyntejä, ehdottomasti on ollut parempi käydä kuin olla käymättä, mutta eivät ne mitään TERAPIAA ole. Ja jotta minä pääsisin noihin henkilökohtaisiin tavoitteisiini, niin minä tarvitsisin nyt sitä TERAPIAA. Jokapäiväiset rutiinit ja muut käytännön hommat pystyn useimmiten hoitamaan, minun ei ole vähään aikaan tehnyt mieli tappaa itseäni eikä minulla ole tauotonta ahdistusta tai kauheita pakkoajatuksia. Minulla saattaisi siis hyvinkin olla niin paljon voimia, että jaksaisin sitä terapiaa.

En oikein usko, että kukaan muu kuin ihan oikea terapeutti kykenisi ohjailemaan minut tielle jonka päässä siintää edes osittainen ihmisvihan ja epäluuloisuuden väheneminen. Mitä asioita pitäisi käsitellä? Mitä on kyseenalaistettava? Mistä minä tunnistan sen henkisen lukon joka pitäisi avata, ja miltähän se avain mahdollisesti voisi näyttää? Noihin kysymyksiin ei vastata ihan tuosta vain.

Näin puhui Zarathustra.


Sunday, September 21, 2014

4.12. 2012


Tarkenin yöllä ihan hyvin, mutta netti ei toimi edelleenkään. Vika ei siis ole siinä boksissa. Tai voihan sekin olla rikki, mutta sen lisäksi jotain muutakin on hajalla. Jaa-ah.
 
Kauppareissulla Sitarissa koitin etsiä faijalle synttärilahjaksi Martti Huuhaa Innasen tuplalevyä "Borneolaisen passipoliisin 38 parempaa huuhaalaulua", mutta eipä sitä enää löytynyt. Isukki joutuu siis olemaan ilman huuhaalauluja ainakin toistaiseksi. Minulla itselläni tietysti on tuo levy, juurikin sieltä Sitarista ostettuna, mutta enhän minä siitä rupea luopumaan, hahaa.
 
Huomenna olisi sitten se lääkärireissu hourulaan. Eipä pahemmin ahdistele, vielä. Voipi tosin olla että jo illalla kirjoitan tänne että nyt muuten ahdistaa, mutta se on sitten sen ajan murhe. Koetetaan joka tapauksessa mennä sinne niin avoimin mielin kuin kyetään.
 
Tänään netin toimimattomuus ei enää ole potuttanut ollenkaan samassa määrin. Se on vain sellaista että kun siellä tottuu käymään päivittäin ja se on osa rutiinia, niin sen rikkoutuminen harmittaa ja tekee olon hankalaksi. Eniten riepoo se ettei pääse pistämään noita uusia piirroksia sinne. Keskustelupalstat sun muut joutavat kyllä odottamaan vaikka kauemminkin, onpahan reilusti uutta luettavaa sitten kun aika koittaa. Niin, olisihan tuossa vuokrakin joka pitäisi maksaa viimeistään huomenna, mutta saapi Reetta sitten kiikuttaa laput mukaansa töihin ja maksella työkoneensa välityksellä ellei vikaa saada korjatuksi.
 
Minusta netin ehdottomasti paras puoli on se että sieltä löytää tietoa, jos ja kun osaa hakea ja ymmärtää kieliä. Ja minä poika osaan ja ymmärrän! Tietysti nämä sosiaaliset ja itseilmaisulliset aspektit ovat niin ikään tärkeitä, mutta kyllä tieto on se ykkösasia. Meikäläisen tiedonjano tuntuu olevan alati sammumaton ja kohdistuu milloin mihinkin omituisuuksiin. Oikeastaan koskaan ei ole tullut sellaista tilannetta, etten olisi löytänyt netistä etsimääni tietoa.
 
Sitä minä en ymmärrä ollenkaan, miten kaikenmaailman asiantuntijat ja sellaisiksi itseään luulevat ovat sillä kannalla, etteivät nettikontaktit muka olisi ihan yhtä arvokkaita ja tärkeitä kuin livekontaktitkin. Ihan kuin tietsikan ääressä istuminen olisi muka jotenkin noloa, likaista ja hävettävää puuhaa. Voin muuten kertoa ettei ole. Jos nettiä ei olisi, niin ainakaan minä en kirmailisi pitkin maita ja mantuja höpöttämässä ihmisten kanssa vaan tekisin sitä samaa kuin yläaste- ja lukioaikoina: Istua nököttäisin yksin himassa ja pakenisin todellisuutta kirjoihin ja elokuviin, eikä minulla olisi sen ensimmäistäkään frendiä. Ehkä joku kirjekaveri tai pari voisi olla.
 
Nyt minulla on paljon nettituttuja joiden kuulumiset näen suurinpiirtein joka päivä, ja ne näkevät minun kuulumiseni. Minä kun en tykkää ja osaa kommunikoida livenä juurikaan niin tietokone on loistava apuväline, vähän kuin sokean opaskoira. Tai ehkä se ei sittenkään muistuta opaskoiraa, mutta parempaakaan vertausta ei nyt tule mieleen vaikka yleensä puhunkin vertauksilla kuin eräs nasaretilainen puuseppä ikään. Voisi myös sanoa, että netti on eräänlainen filtteri tai suodatin minun ja ulkomaailman välissä. Voin kommunikoida ja tutkia maailmaa juuri niin paljon kuin haluan tai jaksan, ja kun olen saanut tarpeekseni voin lyödä koneen kiinni.
 
Ei netti ole minua passivoinut, vaan aktivoinut. Silloin kun vielä olin paremmassa kunnossa ja harrastelin enemmän noita musiikkipuolen juttuja, tapasin varmaan kolme- tai neljäkymmentä netistä tuttua tyyppiä. About kymmenen kanssa soitettiinkin kimpassa! Tuollaista ei olisi ikinä tapahtunut ilman nettiä. Ja jos ja kun nämä henkiset voimavarat joskus lisääntyvät ja tulee halu sosiaalistella livenäkin, niin onpahan ainakin tiedossa joitakuita ei-vastenmielisiä ihmisolentoja joihin voi ottaa yhteyttä ja kysyä että mitenkäs olisi jos vaikka nähtäisiin joskus.
 
Eri asia on sitten se onko minussa paljoa näkemistä, hehhehheh. Enkä minä tuota mitenkään erityisesti odota tai toivo, minulla on ihan hyvä näinkin.

3.12. 2012


Voi vittu mikä päivä jo tähän mennessä ja kello on vasta 14.05.

Könysin yhdeltätoista sängystä ja aloin tihrustaa digiboksia, jonka näytössä ei näkynyt yhtään mitään. Silmälasit päähän, olkkarin valokatkaisinta renkuttamaan ja karu totuus varmistui: Sähköt ovat poikki. Ja olivatkin kuulemma olleet aamukahdeksasta alkaen. Aiemmin yöllä oli ollut jo parin tunnin katko.

Loistava tsägä: Vuoden kylmin päivä ja sähköt töttöröö, jolloin katkeaa tietysti lämmityskin. Eikä täällä kämpässä ole muutenkaan tarjennut mitenkään kehuttavasti, kun lämmityksen ja patterien kanssa on ollut yhtä taistelua loppukesästä alkaen. Sähköt palautuivat puoli kahdentoista jälkeen ja tällä hetkellä täällä on sellaiset 17 astetta lämmintä, tässä työhuoneessa ehkä viitisentoista astetta.

Tietokoneen käynnistys paljasti uuden kivan pikku yllärin: Netti ei toimi. Minulla ja Reetalla on yhteinen linja ja ADSL-boksi on Reetan huushollissa. Kyseinen boksi on mitä ilmeisimmin hajalla, ja Oitista sellaista ei saa. Mahtavaa. Yleensä ukonilma hajottaa sen lootan (niitä on pätkähtänyt tässä vuosien saatossa ainakin neljä) mutta nyt näköjään riitti tuo sähköjen pätkiminen. Reetan ukko Ville saapi sitten tuoda illalla uuden boksin, joka toivottavasti ratkaisee ongelman.

Täällä sitä nyt sitten istutaan kylmässä ilman nettiä. Jee. Ai niin, mainittu digiboksi muuten temppuilee myös toisinaan. Johan se onkin varmaan kaksi vuotta vanha. Luultavasti se hajoaa lopullisesti jouluaatonaaton iltana. Tuppaa huvittamaan ja potuttamaan, että se yli 20 -vuotias JVC:n kuvaputkitelkkari johon digiboksi on liitetty, toimii moitteettomasti. Hienoa tämä nykytekniikka ja se kuinka kaikki siihen liittyvä tehdään niin laadukkaaksi että itseäkin hirvittää. Digi digi vaan, sano.


(myöhemmin)
Kello on 20.25. Ulkolämpötila huitelee miinus kahdessakymmenessä. Sisätiloissa on lämpömittarin mukaan puolitoista astetta lämpimämpää kuin päivällä, mutta ei siltä tunnu. Ensi yöstä saattaa tulla mielenkiintoinen. Pitko tekee kyllä parhaansa lämmittimenä, mutta kun se on niin kovin pieni... Puolitoistametrinen mäyräkoira olisi nyt kätevä.

Minusta Aspergerin syndroomassa yksi ehdottomasti kököimmistä jutuista on tämä aistihavaintoihin jämähtäminen. Jos haistat jotakin pahaa, se on tuntuvinaan nenässä vielä tuntikausien päästä ja aiheuttaa ihan ehtaa pahoinvointia. Ja jos maistat jotakin iljettävää tai lusikka kolahtaa syödessä hampaaseen, olo on hankala vielä kauan jälkeenpäin. Sama pätee kylmyyteen: Jos alkaa kerran palella, niin sitten paleltaa koko päivän. Sitä voi istua kuuman patterin vieressä tai äärimmilleen lämmitetyssä autossa, mutta silti palelee. Joskus olen kananlihalla saunassakin. Nyt minusta tuntuu siltä että olen palellut yhtäjaksoisesti ainakin viimeiset neljä kuukautta. Sormetkin ovat olevinaan aivan kohmeessa.

Voi helvata, saisi nyt sen netin toimimaan. Se kun pätkäisee niin siinähän menee sosiaalinen elämä saman tien, seksielämästä nyt puhumattakaan.


Tuesday, September 16, 2014

29.11. 2012


Tänään tunnen olevani vielä tavallistakin etäämmällä siitä vihamielisestä muukalaisjoukosta jota yleisesti nimitetään ihmiskunnaksi.

Mutta oli sitten alieneita tai örkkejä tai kaikki Gehennan pirut yhtä aikaa, niin joulukuun toimeentulotuesta tuli joka tapauksessa hylkypäätös. Siihen minä kyllä tiesin varautua, mutta siitä huolimatta riepoo kun veronpalautuksen 50 euroa ylittävä osa katsotaan tuloksi. Jotenkin tajuaisin sen sitten jos sillä tuen hakijalla olisi ollut jotain isompiakin tuloja joista sitä veroa on maksettu, mutta meikäläinen on elänyt pelkillä tukiaisilla (ei viittaa Johanna Tukiaiseen) siitä surullisenkuuluisasta vuoden 2005 syksystä lähtien. Ja ekoina vuosina tuli silti mätkyjä... Muistaakseni kolme vuotta sitten sain ensimmäisen kerran palautuksia, muutaman kympin. Viime vuonna sain hiukan yli satasen, ja silloin juuri 100 euroa oli tuo raja toimeentulotukea laskettaessa. Nyt sitä on näköjään kaikessa hiljaisuudessa laskettu viiteenkymppiin.

Eli homma menee niin että elät pelkillä tuilla, maksat verot työmarkkinatuesta ja kun saat vähän palautuksia niin ALAKAZAM, ne ovatkin sinulle tuloa. Mahtavaa. Laskelman mukaan minulla on joulukuussa noin 32 euroa enemmän rahaa kuin yleensä. Mitähän silläkin tekisi? Pitäisiköhän minun tarjota sitä jollekin eliittipellelle, esim. euroviisukansanedustaja Jaana Pelkoselle tai jo aiemmassa merkinnässä mainitulle Nalle Wahlroosille? Ne kun tuntuvat aina olevan kovin kateellisia siitä mitä kurjalisto saa. Sanoisin että tässä on, olkaa hyvä! Jakakaa vaikka keskenänne tämä, mutta nätisti sitten eikä riidellä. Ties vaikka saisitte ensi joulukuussa lisää jos olette oikein kilttejä!

Katselin eilen uusintana sen Ajankohtaisen Kakkosen (kakkonen on AINA ajankohtainen) syrjäytymisillan. Se nyt oli samanlaista joutavaa pulinaa, henkselinpaukuttelua ja mouhoamista kuin kaikki muutkin vastaavat illat. Meinaan vain että kun samaan studioon kammetaan Emilia "Pantteri" Kukkalan kaltainen tulisieluinen luokkataistelija ja Jari Sarasvuon kaltainen narsisti jonka ego valuu keltaisena nesteenä ulos korvista ja sitten aletaan "keskustelemaan", niin mitä siitä muka tulee? Joo, juuri sellaista siitä tulee mitä siinä nähtiin ja kuultiin.

Minähän en muuten pidä itseäni syrjäytyneenä, siis yhteiskunnallisesti. Ihmiskunnallisesti olen kyllä syrjäytynyt, varmaan jo syntyessäni, hahaa. Tai no, olen minä yhteiskunnastakin joillakin tasoilla syrjäytynyt, mutta toisaalta seuraan kyllä erittäin aktiivisesti yhteiskunnallisia asioita kuten olen tehnyt yläasteikäisestä lähtien.

Ihmiskunnankin suhteen olen kai passiivis-aggressiivinen tarkkailija, vähän niinkuin joku joka kyyristyy seuraamaan kusiaispesän elämää ja söhii sitä välillä kepillä. Ja se on sanottava että mitä enemmän olen ihmiskuntaa seurannut, sitä vähemmän minua kiinnostaa kuulua siihen! Mieluummin möyrisin vaikka siellä kusiaisten seassa.

Persaukinenhan ei oikein edes pääse syrjäytymään kokonaan. Senhän pitää ravata työkkärissä ja Kelassa ja lähettää lappuja sossuun ettei ihan nälkään kuole. Se vasta piteleekin yhteiskunnassa kiinni! Minun nähdäkseni ainoat jotka syrjäytyvät tosielämästä ovat juurikin nämä mainitut eliittipellet, olivat ne sitten poliitikkoja, muuten vaan rikkaita sikoja tai ns. laatulehtien toimittajia tai johtajia tai ihan mitä vaan. Ja sitten ovat vielä urheilijat ja viihde"taiteilijat" sun muut. Näillä jälkimmäisillähän on myös useinkin halu syrjäyttää itseään vielä lisää lähtemällä kansanedustajaehdokkaiksi, erityisesti kokoomuksen riveistä. Se ei ole ihan tervettä, se. Kyllä pahaksi on tilanne päässyt siinä vaiheessa, jonkinlaista interventiota ja tahdosta riippumatonta hoitoa kaivattaisiin.

Saturday, September 13, 2014

27.11. 2012


Sitarin kassajonossa kohtasin ilmiselvän hengenheimolaiseni, alle vuoden ikäisen skidin joka istua nökötti siinä ostoskärryn istuimella. Viihdytettiin sitten toisiamme kun oli pitkä jono ja sen äiteellä paljon ostoksia joita piti nostella hihnalle... Ekaksi se hymyili ja sitten minä hymyilin ja sitten hymyiltiin vuoron perään, minä vilkutin sille ja taas hymyiltiin jne. Mainio kakara, sievä kuin mikä ja sillä oli isot siniset silmänmollukat.

Niin tosiaan juu, minähän täytän tänään 35 vuotta. Tosin vielä en ole täyttänyt sillä kello on vasta puoli kolme ja mutsilta kuullun perimätiedon mukaan olen syntynyt kello 16.12. Mitään sen kummempaa haloota synttäripäivästä ei ole ollut, muutamia onnitteluja ja kortteja on tullut ja se on ihan OK, sellaiset jaksaa hyvin ottaa vastaan.

Henkilökohtaisesti en välitä syntymäpäivästäni mitään, en minä näitä minään rajapyykkeinä tai muuten huomionarvoisina asioina jaksa pitää. Joskin nuorempana ja pöljempänä kyllä ajattelin että sitten kun täytän kolmekymmentä minulla pitää olla omakotitalot ja Ferrarit, jessus mitä potaskaa, onneksi aika on iskenyt vähän tolkkua kaaliin. Eipä ollut omakotitaloja ja Ferrareita kun täytin 30, oli tämä sama vuokrarivarikämppä ja vanha Saab. No, toisaalta sitten niiden lisäksi oli kyllä karmeita pelkotiloja ja pakkoajatuksia ja niitä ei ihan joka jampalla olekaan, vaikka ikää olisi vähän enemmänkin!

Enää en Ferraria edes huolisi enkä muutakaan lätyskäautoa (ehkä DeTomaso Mangustaa tai Lamborghini Miuraa lukuunottamatta), johan minulla oli joskus Camaro Z-28 ja sekin oli mahastaan kiinni joka ikisessä vauhtitöyssyssä ja autotallin kynnyksessä, mitä semmoisilla tekee. Nyt minulla on Renault Megane ja se on ihan hyvä peli se. Kyseisen Rellun takaikkunalla odottikin tänään ainoa konkreettinen lahja jonka sain, Reetta-täti oli aamulla vienyt sen sinne. Se oli tupla-DVD nimeltä "Hitler and the Nazis", taidan säästää sen joulunpyhiksi. Minulla on ollut ajatuksena taistella silloin yksi kaunokirjallinen projekti loppuun mutta jos kirjoittaminen ei suju, niin yli neljä ja puoli tuntia Hitleriä ja natseja tulee tosi tarpeeseen.

Työmarkkinatuet olivat napsahtaneet eilen tilille ja tänään tuli lappu Kelasta: "Teille on maksettu työmarkkinatukea työttömyyden perusteella yhteensä 1050 päivältä". Tonni tuli siis täyteen jo aikoja sitten, odotin että sen kohdalla lähettävät iloisen onnittelukortin tai pistävät muutaman satasen bonusta tilille. Mutta eipä silloin tapahtunut mitään tuollaista, vaan ihan samat tylsät kirjeet sieltä saapuivat... No, eipä toisaalta tullut myöskään menolippua keskitysleiriin. Vaikka kaiken maailman björnwahlroosien ja mattiapusten yms. vässyköiden mielestä varmaan joutaisi tullakin.

1050 päivää, se on kunnioitettava saavutus! Tätä tämä on kun ollaan muka työnhakijana ja välillä odotellaan puolentoista vuoden ajan vakuutusoikeuksien sun muiden hylkypäätöksiä. Jos en saa sitä kuntoutustukea niin otan tavoitteeksi olla yhtäjaksoisesti vähintään 5000 päivää työmarkkinatuella. En voi sietää mitään juhlallisuuksia, mutta jos se tulee täyteen niin pidän takuulla bileet, ainakin täällä keskenäni.




22.11. 2012


Tämä päivä on ollut ankea ja harmaa ja väsähtänyt, mutta eilisilta oli sangen jees. Oli hyvät keskustelut netissä, sai älyllistä vastetta ja pääsi vaivaamaan aivojaan kuin taikinaa ikään. Sitten käytiin Pitkon kanssa iltalenkillä ja jatkettiin Twin Peaks -maratonia DVD:ltä, tai siis minä jatkoin ja Pötkylä kaivautui sänkyyn kellimään.

Twin Peaksistahan on muuten sanottava että se on yksi ihmiskunnan merkittävimmistä saavutuksista Sagrada Familian ja Muumien ohella.

Tuesday, September 9, 2014

21.11. 2012


Kylläpä minä nyt olen suosittu kun taas tuli fanipostia, tällä kertaa Viestintävirastosta! Vielä pitäisi maksaa 14 euroa ja 80 senttiä TV-maksua. Maksulapun lisäksi mukana oli kirje: "Radiolupamaksuja, myöhemmin TV-lupa- ja TV-maksuja, alettiin periä vuonna 1927 ja niitä kerättiin 85 vuotta. Viestintävirasto kiittää Teitä näistä vuosista".

No olkaapa hyvät! Oh hoh! Kylläpä nyt tuli liikuttunut olo kun näin kiitetään! Vaikka en ehtinytkään olla messissä ihan koko kahdeksaakymmentäviittä vuotta, niin siitä huolimatta.

(myöhemmin)
Tuli nettipalstalla puhetta ihmisten hyvyydestä ja pahuudesta, joten kirjataanpas ajatuksia tännekin. Minähän en usko ihmisten hyvyyteen tai pahuuteen ollenkaan, minun mielestäni hyvää ja pahaa ei ole olemassakaan vaan ne ovat teologien, filosofien yms. huuhailijoiden keksintöä.

Otetaanpa esimerkki. Meillä on tässä henkilö X, oikea "pahuuden" perikuva joka on... öö, mitäs tässä nyt keksisi, sanotaan vaikka että se on käyttänyt ensin viatonta lapsosta hyväkseen ja sitten vielä tappanut sen julmasti, sehän nyt on varmasti kliseisintä pahuutta mitä olla voi. Se on paha, eikö vain? Mutta sitten on myös henkilö Y, joka ei ole käyttänyt lasta hyväkseen eikä tappanut. Onko henkilö Y täten HYVÄ? Vai onko hän vain NEUTRAALI? Mitäs jos henkilö Y:llä on hirveitä hyväksikäyttö- ja tappamisfantasioita, mutta hän ei ole toteuttanut niitä? Onko hän silloin vielä hyvä? Neutraali ei ainakaan ole, eihän? Voiko olla hyvä tekemättä hyvää? Mikä on lähtökohtaisesti hyvä teko? Onko se todella hyvyyttä vaiko vain epäitsekkyyttä, kohteliaisuutta tms.?

Ei kuulkaapas, minä en usko hyvyyteen ja pahuuteen enkä oikeaan tai väärään. Minä uskon olosuhteisiin, sattumaan, tilaisuuteen sekä ihmisen henkilökohtaiseen moraalikäsitykseen (muuhun, kollektiiviseen moraaliin en usko ollenkaan). Otetaan toinen esimerkki, heilutetaan natsikorttia eli otetaan tohtori Mengele. Paha mies, väärin teki! Mutta minä väitän: Moni muukin lääkäri olisi toiminut samoin mikäli OLOSUHTEET olisivat olleet samat ja olisi tarjoutunut TILAISUUS. Ehkä jopa USEIMMAT lääkärit.

Surullisenkuuluisa sähköiskukoe (nk. Milgram experiment) on todistanut kerran toisensa jälkeen, että 70 prosenttia ihmisistä on valmis antamaan toiselle kuolettavan sähköiskun, mikäli auktoriteetti niin määrää - tuo tosiseikka kiteyttää mainiosti ihmiskuntaa kohtaan tuntemani epäluulon ja vihan. 70 prosenttia ihmisistä on siis valmis tappamaan toisen tuosta vain, kun (tadaa) heillä on siihen suotuisat olosuhteet ja tilaisuus. Vain 30 prosentin henkilökohtainen moraalikäsitys estää tämän. Se on vähän, se! Mutta en minä sitä usko, että tuosta voidaan päätellä että 70 prosenttia on pahoja ja 30 prosenttia hyviä.


20.11. 2012


En meinaa millään saada päähäni sitä tosiasiaa että tänään on tiistai. Jostain syystä tämä päivä tuntuu, näyttää ja haisee keskiviikolta. Mutta kaipa se on uskottava, purtava hammasta ja jatkettava taistelua tiistaita vastaan.

19.11. 2012


No nyt saapui uusi lääkäriaika postilaatikkoon: Keskiviikko, 5.12, klo 12.00. Tuo sopii, se on semmoinen aika ettei tarvitse ahdistua päiväkausia etukäteen ja saa hoidettua aamutoimet jokseenkin normaalissa järjestyksessä.

Tänään kävin myös psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla terkkarissa, olen käynyt siellä harvakseltaan nyt kun ei ole ollut mitään akuuttia, ehkä kerran kuussa tai kahdessa. Lähinnä kyse on ollut siitä että ilmoittaudun ja kerron missä mennään, vaikka kyllä joka käynnillä puhutaan ns. asiaakin. Mutta kun terapia alkaa, nuo käynnit jäävät sitten pois.

(myöhemmin)
Katsopas vain kun kävi Jehovan todistelija pitkästä aikaa oven takana. Reppanan oloinen oli, siellä se mumisi. Sen verran mitä Pitkon ärinältä ja puhinalta kuulin, niin se kysyi että olenko minä koskaan miettinyt elämän tarkoitusta tai haluaisinko minä kysyä jumalalta jotakin. Minä sanoin että ei ole mitään kysyttävää ja kun ei Pötkölläkään tuntunut olevan, niin toivotin illanjatkoja ja löin oven kiinni.

Elämän tarkoituksestakaan en tiedä mitään enkä halua tietääkään, paitsi sen että elämän tarkoituksen kyseleminen ei ole ainakaan minun elämäni tarkoitus.

16.11. 2012


Kun seistä jorotin aamuvirtsalla suoro kourassa ja tanakassa haara-asennossa, mieleeni tuli seuraavanlainen aforismi: "Liiallinen filosofointi on rappion oire".

Asiaa mietittyäni totesin, että tuo on erittäin tosi lause. Sinänsähän on tietenkin hyvä merkki, että on samaa mieltä omien ajatustensa kanssa... Mutta lieneeköhän suotavaa mainita päiväkirjassaan virtsaamisesta? Olisiko pissaaminen parempi? Vai pitäisikö puhua rempseästi perussuomalaisesta kusemisesta? Entä muut ruumiintoiminnot? Kirjoittikohan Winston Churchill päiväkirjaansa pissaamisesta? Kävikö Louise Brooks (ahh) pikakyykyllä pusikossa? Pierikö Robespierre?

Saturday, September 6, 2014

14.11. 2012


Otin tuossa puhelimen kouraani ja soitin Hämeenlinnan psykiatriselle, tarkemmin sanottuna sille lekurille jonka vastaanotolla kävin pari kertaa ja joka määräsi minut psykologisiin testeihin ja kirjoitti lausunnot ja niin edelleen. Minun piti tiedustella siltä verikokeiden tuloksia... Huvitti kun se tunnisti minut heti kun olin sanonut nimeni, ilmeisesti olin jäänyt mieleen, heheh. Verikokeiden tulokset olivat aika odotetut, kolesteroli nyt on pikkuisen koholla mutta minä en kyllä välitä siitä hittoakaan. Kilpirauhasarvot olivat normaalit, ja se olikin hyvä että ne tarkistettiin, sillä itsellekin oli jo aikoja sitten tullut mieleen että voisikohan tällä jatkuvalla väsyneisyydellä ja saamattomuudella olla jotain tekemistä kilpirauhasen kanssa. Mutta eipä näemmä ole.

Myös eiliset kysymykset saivat ainakin osittaisia vastauksia, sillä tämän tohtorismiehen mukaan tuleva lääkärikäynti on sellainen jossa suunnitellaan sitä terapiaa. Se oli mukava kuulla ja huojensi mieltäni huomattavasti.

Minä en yleensä liiemmin kehu lääkäreitä (koska yleensä siihen ei ole myöskään ollut mitään aihetta) mutta tuo jamppa on kyllä loistotapaus. Nuori sälli, alunperin virolainen ja todella älykäs. Etenkin tuo älykkyys hämmästytti, sillä kokemusteni mukaan se ja lääkärin ammatti eivät todellakaan usein kulje ns. käsi kädessä. Tyypillinen lääkärihän on itseään jumalana pitävä tolvana, joka ei suinkaan hoida potilasta vaan diagnoosia joka saattaa olla oikea tai sitten väärä, miten nyt on satuttukin arpomaan ja pärstäkertoimen perusteella päättelemään.

Lopuksi tämä oivallinen lekuri vielä vannotti minua, että kävisin siellä terapiassa. Minä lupasin käydä ja kyllähän minä käynkin jos suinkin pystyn.

13.11. 2012


Eilen tuli kirje Riihimäen psykiatriselta: "Teille on varattu aika maanantaina 26.11 kello 8.15". Ja sille ja sille lääkärille.

Minäpä soitin sinne hetimiten ja sanoin että tuo aika pitää vaihtaa, en minä pääse noin aikaisin mihinkään. Vaikka oikeasti pääsisinkin, ainakin jotenkuten, mutta en tiedä yhtään missä kunnossa. Tuskinpa kovin hyvässä, sillä olisin kuluttanut jo useamman päivän ja ehkä yönkin sen miettimiseen, että missähän kunnossa mahdan olla sitten maanantaina 26.11 kello 7.50 kun pitäisi lähteä sen ja sen lääkärin vastaanotolle. Parempi vaihtaa se aika, niin pääsee vähän helpommalla ja vähemmällä ahdistuksella. Jos lähteminen onkin aina vaikeaa, niin aikaisin lähteminen on vielä ziljoona kertaa vaikeampaa.

Uutta aikaahan en tietenkään heti saanut, vaan se ilmoitetaan jälleen kirjeitse, otaksuisin. (Onkohan vastaanottoaika siinä sitten klo 8.30, hahaa). Kysyin myös, että onko tämä nyt sitä terapiaa kun minulla pitäisi alkaa terapia siellä teillä Riksussa, vai onko kyse jostain muusta. Siinä kirjeessä ei nimittäin lukenut mitään siitä asiasta. Mutta siihenpä ei vastausta löytynytkään.

Minkä takia minun pitää mennä lääkärille? Eikö minun pitäisi mennä terapeutille? Vai onko tämä nyt sellainen lääkäri joka hoitaa minua täällä Riihimäen päässä, kun edelliset lääkärikäynnit olivat Hämeenlinnassa ja hoito siirrettiin takaisin Riksuun? Onko tämä lääkäri sekä lääkäri että terapeutti? Vai haluaako lääkäri tavata minut ennen terapian alkua? Miksi? Entä jos se päättää että minä en pääsekään terapiaan? Tai alkaa muuten aukoa päätään? Mitäs jos minä suutun sille, kuten on joskus käynyt? Entäpä jos poltan proppuni kerta kaikkiaan?

Paljon on kysymyksiä, sano. Eikä kukaan osaa vastata.

10.11. 2012


On lauantai, kello 12.12. Heräsin hyvissä ajoin katsomaan naisten pujottelua telkkarista. Sievästi pujottelivat naiset, Tanja Poutiainen johtaa. Nyt kökötän tietsikalla ja koipeni ovat aika tavalla puutuneet, sillä niiden päällä makaa mäyräkoira. Pitkon piti väen vängällä päästä syliin, ja mikäs minä olen sitä kieltämään.

Viime yön kävelylenkillä johkaannuin jostain syystä miettimään mennyttä elämääni. All those wasted years, hahaa! Kun nykyään muistelen lapsuuttani, mieleeni tulee aina Leevi and the Leavingsin biisi: "Mä painan nenän vasten kylmää ikkunaa ja katson ulos elämään. Jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan... En haluaisi mennä mihinkään".

Tavallaan elän yhä siellä ikkunan takana, mutta nykyisellään se on kirkas ja värikäs, ja osa siitä vääristää kaiken kuin naurutalon peili. Ja kyllä muuten naurattaa, hah hah haa!

9.11. 2012


Tänään kuuntelin autossa Professor Longhairia. Jos olisin lääkäri, määräisin takuulla Professor Longhairia masikseen, on se niin messevää tavaraa! Varmasti toimii paremmin kuin Cipralex! Eikä aiheuta erektiohäiriöitä!

Autossa olin sen takia, että piti hakea syötävää tuolle toiselle elämänkumppanilleni eli Pylly-Paavolle. Se on mehikolainen punapersuslintuhämähäkki ja syöpi ravinnokseen sirkkoja. Alunperin Pylly-Paavo tuli minulle "puoleksi vuodeksi" hoitoon - silloin oli muistaakseni vuosi 2006...

Tuolloin Pylly-Paavon nimi oli vielä pelkkä Pylly, mutta minä lisäsin siihen Paavon sillä minusta se oli jotenkin paavomaisen näköinen. Sitä paitsi Paavo rimmasi hyvin Leevin kanssa. Leevi puolestaan oli kookas chileläinen tarantella, jonka kanssa minulla oli pitkä yhteinen taival. Hommasin Leevin samana päivänä kun täytin 19, ja toissa vuonna se sitten kuolla kupsahti. Hautasin sen etupihalle syreenin viereen, mutta nyt ei enää ole koko syreeniä kun ilkeät raksamiehet tulivat viime kesänä ja kaivoivat koko pihan auki. Mokomat hautarauhan häiritsijät, helevetti! Toivottavasti Leevin pieni karvainen haamu kummittelee niille joka ikinen päivä ja joka ikinen yö.

Ehkä on vähän hölmöä antaa hämiksille miesten nimiä, koska useimmiten lemmikeiksi myytävät ovat naaraita. Mutta minkäs teet kun ne ovat niin pörröisiä ja maskuliinisen näköisiä. Jos omistukseeni jostain syystä ilmaantuu vielä lisääkin hämähäkkejä niin ehkäpä voisin käyttää nimiä Marita, Jarmila, Jordanka, Petra tms. Yleisurheilun lähihistoriaa tuntevat tietänevät miksi.

Tuli tuossa mainittua sana "lemmikki", mutta ei noista oikein lemmikeiksi ole. Ei niihin juuri kiinny, tai jotkut varmasti kiintyvät mutta minä en. Tottakai niistä huolehtii parhaansa mukaan, mutta eivät ne oikein sielun kannelta heläytä... Silläpä olenkin ajatellut että jahkapa Pylly-Paavo joskus poistuu residenssistäni joko luonnollisista tai luonnottomista syistä, niin en hommaa enää uutta ainakaan vähään aikaan. Keisariskorpionia harkitsin muinoin, se on komea otus, mutta sekin ajatus jäi sitten toteuttamatta.

Rosvorapu olisi kyllä hieno, sellainen roskaämpärin kokoinen rapueläin jolla on VALTAVAT sakset. Siihen jo varmaan kiintyisi, on se niin uljas. Voisi sitten ulkoiluttaa sitä tuolla kylänraitilla ja sanoa että tules nyt, Rudolf. Tietysti sen nimi olisi Rudolf, Rosvo-Rudolfin mukaan. Tai jos se olisi tyttörosvorapu niin sitten sen nimi olisi Ronja ja sillä olisi vaaleanpunainen rusetti.