Hain
viime viikolla uuden satsin lääkkeitä, alkuviikosta vein kuitin ja
reseptin kopion sossuun (olisikohan ollut kahdeksastoista kerta),
toissapäivänä se lääkkeiden hinta eli hiukan yli 50 euroa
napsahti tilille ja tänään minä nostin sen sieltä ja ostin sillä
bensaa. Ja kun bensan hinnasta suurin osa on veroa, niin... no joo,
näin se raha kiertää.
Kun
tulin kotiin, postilaatikossa oli kirje Työeläkeasioiden
muutoksenhakulautakunnasta. Ja hylsyhän se oli, ei tullut
kuntoutustukea sitten. Nyt saa minun puolestani olla, sillä kuten
aiemminkin olen maininnut en ala valittaa parin vuoden
kuntoutustuesta vakuutusoikeuteen. En tiedä onko se periksi
antamista vaiko vain järkevä päätös lakata hakkaamasta päätään
tiiliseinään. Ehkä vähän molempia! Mutta periksi antamista se on
huomattavasti vähemmän kuin tuota toista juttua.
Ja
näin kuuluvat perustelut: "Hakijan
terveydentilasta saadun selvityksen mukaan ahdistuneisuus, toistuva
masennus, Aspergerin oireyhtymä ja persoonallisuushäiriö ovat
haitanneet hakijan työntekoa aina, työuran alusta lähtien.
Muutoksenhakulautakunta
toteaa, että toimintakyvyn kannalta hakijalla todetuja sairauksia
voidaan pitää lievinä. Ne ovat ilmeisesti vaikeuttaneet hakijan
sijoittumista opintojaan vastaavaan työhön, mutta niiden ei voida
katsoa heikentäneen hakijan kykyä ansiotulojen hankkimiseen. Hakija
kykenee edelleen ansiotulojen hankkimiseen aikaisempaa ansiotasoaan
vastaavalla tavalla sellaisella sopivalla ansiotyöllä, jollaisen
tekemistä häneltä ikänsä, koulutuksensa ja aikaisemman
toimintansa perusteella voidaan kohtuudella edellyttää".
Että
silleen! Voi helvetin Jeesus, kai minä tekisin ansiotyötä jos
pystyisin! Kas kun ei suoraan sanota, että hakija on pelkkä huijari
ja kusettaja ja vätys, jonka olisi syytä lopettaa luulotautinen
valituksensa ja mennä töihin kuten kunnon ihmiset.
Väkisellä
tulee mieleen, että voihan helkkari kun tuli taisteltua ne opinnot
loppuun. Miksen antanut periksi jo silloin? Vaikka siinä kohtaa kun
yhden työharjoittelun aikana seisoin siellä erään nimeltä
mainitsemattoman vanhainkodin kellarissa tärisemässä ja
tuijottamassa seinää ja miettimässä että kävelenkö ulos ja
lopetan koko opiskelun tähän paikkaan. Tai ennen sitä seuraavaa
työharjoittelua kun päätin tappaa itseni mieluummin kuin mennä
sinne harjoitteluun. Olisi kai ollut parempi jos olisin seonnut jo
silloin ihan kokonaan. Mutta silloin piti purra hammasta ja yrittää
väkisellä kun oli se puolisokin siinä, ei minun luonteellani
voinut heittää ihan lössiksi.
Tässä
ei kai auta muu kuin pitää parin viikon tuumaustauko tai vaikka
pidempikin ja katsoa mitä alkaa tulla mieleen. Se on ainakin varma
että sosiaalialalle minä en palaa ikinä enkä voikaan palata.
Johan minä yritin siellä olla eikä siitä tullut mitään. Minulla
ei todellakaan ole aikomustakaan ottaa sitä riskiä että
menettäisin taas elämänhaluni ja stressaantuisin puolikuoliaaksi
ja olisin aina vihainen ja masentuisin ja olisin koko ajan kipeänä
ja laihtuisin ja kuihtuisin. Sitten oltaisiin jälleen aivan samassa
tilanteessa kuin syksyllä 2005, ja mitä sitten? Pitäisikö koko
rumba aloittaa taas alusta? Ei ikinä, siihen minä en rupea. Sitä
päivää ei tule.
Ja
sitten on se, että en haluaisi mennä siihen jamaan että olisin
vaaraksi itselleni ja/tai muille. En minä nyt sellaista väitä että
olisin mikään kävelevä aikapommi tai ruutitynnyri joka vain
odottaa räjähdystään, mutta sopivasti stressaantuneena ja
ärsytettynä voisin olla väkivaltainenkin. Näyttää vähän
lapselliselta uhoamiselta kun sen tähän kirjoittaa mutta ei se ole
uhoamista vaan... niin, mitä se on? Tosiasioiden tunnustamista, kai.
Silloin aikoinaan eli työelämässä ollessani minulla oli tapana
romahtaa sisäänpäin kuin sukellusvene liian paineen alla sitten
kun voimat loppuivat, mutta nykyisin saattaisin hyvinkin räjähtää
ulospäin kuin pommi tai käsikranaatti tai muu vastaava. En tiedä
mistä se johtuu mutta jotkin perustavanlaatuiset henkiset pidäkkeet
ovat ilmeisesti katkenneet. Eihän minulla enää edes ole mitään
motivaatiota yrittää hillitä itseäni, jos oikein alkaisi kiehua.
Ei
tässä nyt siitä ole kysymys että alkaisin kenenkään hengen
päälle käydä mutta lyödä kyllä voisin, jos tuntisin itseni
oikein kiusatuksi ja väärin kohdelluksi. Sellainen ei oikein käy
laatuun että mennään työkokeiluun tai töihin ja sitten ruvetaan
riehumaan siellä, vai? Se ei ole hyvä niille muille eikä
itsellekään.
No,
nyt pitää yrittää ottaa rauhallisesti ja ottaa asiat ja ajatukset
vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Mikään aktiivinen pähkäily ja
ihmettely ja miettiminen ei varmasti auta mitään, vaan pitää
keskittyä tekemään ihan samoja juttuja kuin olisin tehnyt ilman
tuota kirjettäkin.
Onneksi
Maija -mummo on sentään paremmassa kunnossa. Reetta ja Ville
kävivät siellä toissapäivänä ja tilanne oli jo näyttänyt ihan
hyvältä. Se on hieno juttu.