29.10. 2013

Jaahah. Vuosi on täynnä. On päiväkirjaprojektin viimeinen päivä.

Yllättävän äkkiä tämä tuli eteen. Aika on kulunut kauhean nopeasti. Monta sellaista asiaa on jäänyt sanomatta joista olisi “pitänyt” kirjoittaa. Mutta toisaalta päiväkirja on kai niitä asioita varten jotka juuri kunakin päivänä pyörivät mielessä, jos alkaa väkisellä vääntämään jotain muuta niin sehän olisi fuulaamista.

Vaikka minä en paljon menneitä mietikään, niin mietitään nyt kuitenkin tätä kulunutta vuotta. Aika tasaisesti ja kivasti on mennyt. Moni asia on tietysti harmittanut ja rieponut, mutta eipä ole ollut varsinaista depressiota tai suurempaa ahdistusta. Ja se on hyvä, koska minä tykkään tasaisesta elämänmenosta. “Minä pidän pienistä seikkailuista. Parahiksi suurista”, sanoi Nipsu ja vaikka olen usein ollut Nipsun kanssa eri mieltä niin tuon minä kyllä allekirjoitan.

Porin reissut ovat ehkä olleet tavallaan kohokohtia. Olen pystynyt käymään siellä usein ja kaikki on mennyt hienosti. Ja sitten on tietysti terapia, joka on sujunut hyvin ja ollut todella tarpeen.

Tässä vuoden aikana olen silloin tällöin ajatellut kuollutta frendiäni, jota kirjoitin ihan ensimmäisessä merkinnässä. En minä enää osaa omasta puolestani surra, mutta kaverin puolesta harmittaa! Minua harmittaa, että niin mainion tyypin piti lähteä niin älyttömän nuorena. Ja minua harmittaa, että sen elämä jäi ihan kesken. Ties mitä se olisi vielä saanut nähdä, kokea ja tehdä jos olisi saanut elää.

Omat asiat tässä ovat suurinpiirtein selvillä ja hoidossa. Seuraava terapiakäynti on 8.11 ja työkkäriin pitää ilmoittautua vasta ensi vuoden puolella. Kun päiväkirjan alussa odotettiin päätöstä kuntoutustuesta, nyt saa odotella vastausta kustantajilta. Saapa nähdä tarttuuko kukaan tähän. Nytpä voisinkin kurkottaa karvaisen kourani tulevaisuuteen ja sanoa sanasen kuvitteeliselle lukijalleni, josta vielä tulee ei-kuvitteellinen joko tavalla tai toisella: Mikäli luet tätä kirjasta, joku tarttui syöttiin. Mutta mikäli luet tätä netistä, tartuntaa ei tapahtunut. Hah hah haa!

Mitäs tässä kummempia. Sanottavat on sanottu. Taidan lätkäistä yhden runon tähän loppuun, koska tekee mieli tehdä niin. Jaa, mutta sanotaan nyt vielä se että haluan omistaa tämän päiväkirjan nuorena ikiuneen nukahtaneen frendini muistolle sekä tietenkin rakkaalle elämäntoverilleni Pitkolle. No niin, ja nyt se runo. Heippa!

Yöllinen vaellus

Tämä tie jonka asvaltti hilseilee

kuin muumion kuivunut iho
halkoo pellot, metsän ja maan
valtaväylältä kirkolle kulkiessaan.

Lyhtytolpat, nuo sivistyksen doorilaispylväät

vinossa viisaudenhampaiden lailla.
Mutta valot eivät pala,
kylänraitti on hiljaa.
On pimeää ja pimeys on kaunis.

Monet kuuluvat kesään,

sen joutilaisiin päiviin.
Ovat pellot, metsä ja maa
kiillotettua hopeaa.

Pimeä on poissa, tuo kutsumaton vieras

karkotettuna kauaksi sieltä.


Ja kun aurinko laskee
he käyvät yhdessä sisään
seinien suojaan,
lamppujen alle.


Hämärä on heille
vain viileä henkäys
ajatusten ankeilla reunamailla.

Minä kuljen syysyössäni yksin.

28.10 2013

Olen tässä muutaman viime viikon aikana hengannut aika taajaan Facebookin internatsionaalisessa Asperger -ryhmässä. Siellä on paljon jenkkejä, aika paljon brittejä ja Australiastakin on vahva edustus. Meitä pohjoismaalaisiakin on jonkin verran. On siellä muistakin maista sakkia, mutta se tietysti rajoittaa kun siellä kirjoitetaan englanniksi.

Mielenkiintoista porukkaa, en muuta sano. Hirveän avoimesti kirjoittavat asioistaan, mikä on minusta tosi hienoa ja rohkeaakin etenkin kun se on avoin ryhmä. Mutta tietty on niinkin, etteivät arat ja sulkeutuneet varmaankaan edes liity tuollaisiin ryhmiin, joten ei tästä voi vetää sellaista johtopäätöstä että ulkomaalaiset assit muka olisivat jotenkin avoimempia kuin suomalaiset.

Muutama juttu on herättänyt oman huomion. Ensinnäkin se, että siellä puhutaan hyvin paljon seksuaalisuudesta ja etenkin niistä nimityksistä joita kukin seksuaalisuudestaan käyttää. Minä olen jo tipahtanut kärryiltä niiden kaikkien määritelmien kanssa, enkä välitä ollenkaan pyrkiä takaisin. Minulle on ihan sama miten ihmiset seksuaalisuudestaan puhuvat tai kuka on kiinnostunut mistäkin aktiviteeteista, mutta noiden nimitysten innokas käyttö ja omaksuminen on minusta outoa. Tuntuu jo siltä että se on jotenkin itseisarvo. Mutta tietysti on ihan ymmärrettävää että voi olla turvallista kun pystyy määrittämään itsensä edes johonkin lokeroon jossa on muitakin.

No, kun seksuaalisuudesta kyseltiin niin minä kirjoitin olevani 100 -prosenttinen suomalainen heteromies, joka syö lihaa ja käyttää housuja.

Toinen juttu ovat sitten erilaiset uskonnot ja uskomukset. Jessus että niistä piisaa tarinaa. Ja niissäkin on kaikenlaista nimitystä ja laatikkoa ja lokeroa ja alalokeroa ja viiteryhmää. On kristittyä ja juutalaista ja wiccaa ja pakanaa ja joku uskoo pohjoismaisen muinaistaruston jumaliin, ja sitten on sellaisiakin uskomussysteemejä joista minä en ole ikinä kuullutkaan. Jotkut eivät usko mihinkään, mutta toisaalta taas jotkut toiset uskovat melkein kaikkeen. Ja välillä tapellaan, kuten aina silloin kun uskonasioista tulee puhe.

Minä sanoinkin siellä, että kaikki tuo uskominen ja palvonta näyttää tekevän ihmisistä kovin vihaisia ja elämästä monimutkaista. Ja sitten lisäsin että onneksi minulla on helppoa, kun en useimmiten usko edes itseeni!

Sellainen ajatus on kyllä tullut mieleen, että väki siellä vaikuttaa jotenkin... no, suoraan sanottuna lapselliselta. Luet joidenkin juttuja ja mietit, että tuon täytyy olla korkeintaan parikymppinen ja sitten osoittautuukin että se täyttääkin ensi kuussa 45 vuotta. Mutta eipä siinä mitään, lapsellisuus on minusta ihan hyvästä. Ja Facebook on muutenkin sellainen mesta että siellä vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään. Mikä ei varmaan assien kohdalla paljoa vaadi, ainakin minä tykkään meissä asseissa siitä että meissä säilyy usein se tietty lapsenomainen innostuminen, uteliaisuus ja rehti avoimmuus. Jos lapsina ollaankin varhaiskypsiä tai kaikkitietäviä “pikkuaikuisia” niin eipä sitä välttämättä vanhemmitenkaan käyttäydytä niin kuin kaikenmaailman uuvattien mielestä ehkä pitäisi.

On ollut kiva nähdä että asuinpaikasta ja maailmankolkasta riippumatta pystyy samaistumaan toisiin. Nuo seksi- ja uskontohommelit ovat tuollaisia ääriesimerkkejä, suuri osa jutuista on ihan samojen asioiden pohdiskelua ja miettimistä kuin täällä Suomessakin. Hauskaa ja mukavaa porukkaa, en muuta sano. Kuten assit nyt useimmiten tuppaavat olemaan. Paitsi silloin kun alkaa se uskonsota, hohoh.

26.10. 2013

No niin, nyt kun tämä päiväkirjaproggis alkaa toden teolla lähestyä loppuaan, olisi oikein mahtavata ja ylösrakentavaista lausua joitakin luottavaisia sanoja sekä omasta että maailman tulevaisuudesta.

Ei vain ole juuri mitään sanottavaa. Ja jos luottavaisesti puhuisi, se menisi jo valehtelun puolelle, hahaa. Oma tulevaisuus on sellainen kuin on, en ajattele sitä järin aktiivisesti mutta sen nyt voi sanoa että sentään olen sitä mieltä että minulla luultavasti on jonkinlainen tulevaisuus. Jos en olisi sitä mieltä, olisi aika turhanpäiväistä edes kirjoittaa näitä höpinöitä tänne.

Ja mitä maailmaan tulee, niin eihän tämä MAAILMA ole mihinkään menossa. Ihmisille voi kylläkin käydä köpelösti. Ihmiset vain tuppaavat omahyväisesti puhumaan maailmanlopusta silloin kun ne tarkoittavatkin omaa loppuaan. Ja minä todellakin luulen että ihmiskunnalla ei ole enää mitään toivoa. Olisi kiva ajatella että on, mutta kun en usko siihen niin en usko.

Ihmiset eivät muuta tapojaan eivätkä luovu saavutetuista eduista ennen kuin on kertakaikkinen pakko. Hivenen paradoksaalisesti olen sitä mieltä että ainoastaan jokin valtavan mittaluokan katastrofi voi enää pelastaa ihmiskunnan. Sellainen, joka pyyhkäisee yli koko maapallon ja saa ihmiset taas keskittymään perusasioihin eli hengissä pysymiseen. Siis ne, jotka ylipäätään ovat selvinneet hengissä. Se voi olla meteoriitti tai supertulivuoren purkaus tai tarpeeksi suuri ydinräjähdys (tahallinen tai tahaton) tai sitten jokin muu vastaava.

Olen kyllä sen verran masokisti ja lisäksi utelias, että haluaisin itse päästä kokemaan sen. Siinähän sitä on odotettavaa tulevaisuudelle, hah hah haa! Olisi mielenkiintoista nähdä sellainen spektaakkeli ja se, jäisinkö itse henkiin ja kuinka pärjäisin pölyn laskeuduttua.

22.10. 2013

Jotenkin vaikean tuntuinen oli tämän päivän aloitus. Tuntui etten herää kunnolla millään ja oli epämääräisen ahdistava olo. Lähdin kuitenkin viemään lisää kampetta kirpparille ja sitten menin Sitariin, tai siis pikemminkin siinä samassa rakennuksessa sijaitsevaan hoviparturiini kyselemään vapaita aikoja. Kävi ilmi että aika oli heti vapaa ja sopi istua tuoliin samantien ja mikäs siinä, sitten parturitäti kyni minulta liuhuletin pois ja ajoi vielä parrankin. Sen jälkeen lattia siinä tuolin ympärillä oli perin karvainen, koska sitä tukkaa ja partaa oli melkoisesti. Sanoinkin että musta lammas on nyt keritty, heheh.

Joskus vain tekee mieli vähän uudistua. Ehkä se on jonkinlaista eteenpäin menemisen meininkiä... Jos ja kun tuntee siirtyvänsä uuteen vaiheeseen elämässään, niin silloin voi haluta vähän uudistua noin fyysisestikin. Kuten kärmes joka luopi nahkansa, tai jotain.

Minähän en liiemmin taaksepäin katsele. Tsiigaan mieluummin eteenpäin. Olen hirveä jahkaaja, mutta se muistelun ja nostalgisoinnin tarve puuttuu minulta kokonaan. Ja vaikka noin muuten olenkin jämähtänyt sijoilleni, niin henkisesti en. Olisin jopa hävittänyt kaikki vanhat valokuvat ja muutkin muistoesineet jo aikapäiviä sitten, ellei Reetta olisi kieltänyt. Ja kun tuli luvatuksi etten polta niitä, niin tuolla ne nyt ovat pahvilaatikossa kaapissa viemässä tilaa. Miksi minä muka haluaisin katsella niitä? Minkä takia minä haluaisin muistella sitä millaista elämä oli joskus? Joo, silloin oli tuollainen meininki, seurusteltiin, oltiin bändissä, oli tuollainen auto ja tuollainen kitara, asuttiin tuolla ja blaa blaa blaa. Ei kiinnosta yhtään.

En oikein tiedä mikä siinä onkin kun tuo vanhojen kelailu ei nappaa. Juuri valokuvien kanssahan se tulee hyvin esiin. Monet kuvaavat ihan tauotta ja laittavat fotoja nettiin ja tekevät albumeita ja sitten niitä vahdataan vuosien päästä ja hihkutaan että voi hellanlettas, katso nyt, tuossa minä olen 15 vuotta sitten ja tuossa olet sinä, ihmeellistä.

Minulle riittää se menneisyys mitä joutuu kantamaan päänsä sisällä ja siinäkin on välillä liikaa. Se tulee mieleen ihan tarpeeksi usein, mutta onneksi ei enää nykyään niin usein kuin ennen. Ja minulla on kyllä aika huono muisti, mikä ei ole ollenkaan paha juttu. Sitä parempi mitä vähemmän muistaa, hahaa.

Yleisesti ottaen on niin että minä olen jakanut elämäni aika tarkkaan kahtia. Oli aika ennen Aspergerdiagnoosia ja on aika sen jälkeen. Se ei ole mitenkään harkittua eikä varsinaisesti johdu siitä diagnoosista vaan siitä että tämä elämä oli silloin diagnoosin saamisen aikoihin muutenkin murrosvaiheessa. Yhtä hyvin voisi sanoa että se Uusi Aika alkoi siitä kun rupesi ymmärtämään itseään paremmin ja päätti lopettaa tietyt asiat (kuten töissäkäynnin, heheheh) ja ryhtyi tekemään elämästään sellaista että sitä pystyy elämään.

Tuota edeltäviä aikoja ei etenkään tee mieli muistella. Eikä sinä olisi juuri järkeäkään, koska tuntuu siltä että minä olin ihan eri ihminen silloin. Tietysti ne asiat jotka ovat tätä psyykettä muokanneet kulkevat tavallaan aina mukana, mutta ei minua kiinnosta alkaa mitään konkreettisia tapahtumia muistelemaan. Silloin ennenhän oli olemassa vasta pelkkä meikäläisen prototyyppi, saman näköinen mutta hitosti tyhmempi.

“Onpahan sitten jotain mitä vanhana muistella”, ihmiset sanovat. Minä poika en kyllä ala muistella vanhanakaan. Jos muuta ei ole jäljellä kuin muistot eikä edessäpäin näy muuta kuin pimeää, niin siitä tietää että on korkea aika tehdä ns. henkilökohtainen ratkaisu.

15.10. 2013

Tämä päiväkirjaprojekti alkaa lähestyä loppuaan. Ja se onkin hyvä, sillä alan olla tyystin kyllästynyt koko touhuun, heheh. Sinänsä on ihme että se kyllästyminen on tapahtunut näinkin myöhään, mutta toisaalta tämä vuosi on kulunut todella nopeasti kuten vuodet tätä nykyä tuppaavat tekemään.

Olen lähettänyt tämän nähtäväksi kolmelle kustantajalle. Olen valinnut sellaisia, joiden voisi ylipäätään olettaa olevan kiinnostuneita tällaisesta ja jotka eivät ole vaatineet sitä paperinivaskaa, vaan sähköinen versio on kelvannut. Mutta saapa nyt nähdä tarttuuko kukaan täkyyn. Ehkä se hankaloittaa, kun tässä ei ole takana mitään ideologiaa eikä agendaa. Minä kun en ole vasemmistolainen enkä oikeistolainen enkä hippi enkä persu enkä mikään muukaan. 

Koska kerran ryhdyin lähettämään tätä kustantajille, tämä on myös ollut tarpeen lukea läpi moneen otteeseen. On pitänyt korjata kirjoitusvirheitä ja muuttaa nimiä (ainoa oikea tässä esiintyvä ihmisolennon nimi on omani). Se on mukavaa, että tässä on eräänlainen kronologia ja kehityskaari. Kuntoutustukipäätöstä odottaneesta tyypistä onkin tullut tyyppi joka on päättänyt ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, takaisin Kelalta ja eläkelaitokselta ja sossulta.

Kenties juuri siinä onkin syy siihen, miksi päiväkirjanpito nyt tuntuu tylsältä pakkopullalta. Tälle ei taida olla enää liiemmin tarvetta. Ei tarvitse jupista ja miettiä ja ähistä, kun tietää miten aikoo edetä. Se muuten edesauttaa huomattavasti myös tätä omissa nahoissaan viihtymistä.

11.10. 2013

No niin, nyt on nähty sekin ihme että suomalainen ministeri eroaa, siis muustakin kuin puolisostaan. Ja oikein suorassa lähetyksessä! Yleensähän suomalainen ministeri istuu hallituksessa lujemmassa kuin paska Junttilan tuvan seinässä, mutta nyt tuli sentään lähtö.

Heidi Hautalan (jeeeee Heidi, Heidi go go go) olisi ollut syytä ruveta tyhjentelemään ministerinsalkkuaan jo siinä vaiheessa kun se pimeän työn teettäminen tuli ilmi. Helvetin jeesustelija ja tekopyhä niljake, en paremmin sano.

Niin muuten, saan mainita tässä kohtaa että vaikka toimeentulotukihakemuksen käsittely sujuikin tämän kuun osalta niin kuin pitikin, yksi juttu jäi vaivaamaan. Nimittäin se, että päätöksen mukana ei enää saapunut jatkohakemusta. Se on kuulemma käytäntö, sillä sossu odottaa asiakkaiden tulostavan hakemukset netistä.

Että sillä lailla. Entäpä ne asiakkaat joilla ei ole nettiä? Tai tulostinta? Pitääkö niiden mennä kunnanvirastolle ja hakea sieltä nippu jatkohakemuksia? Minusta tämä haiskahtaa siltä että näin yritetään vaikuttaa siihen, että asiakas jättäisikin toimeentulotuen hakematta.

(myöhemmin)

Johan oli sitkeä puhelinmyyjä äsken langanpäässä. Kyllä tuli nimittäin selväksi että olisi ollut tyrkyllä yhdeksän kuukautta Aku Ankkaa ja lisäksi kolme kuukautta Roope-Setää ja kirjaa ja lahjakorttia oikein äärettömän edulliseen hintaan. Aina kun mä sanoin “ei”, se aloitti sen ihan saman litanian uudestaan. Alkoi jo naurattaa kun se toistui ainakin neljä kertaa: “Pa paappa paappa paappa paa”.

Lopulta minä sanoin että minun puolestani tätä voidaan jatkaa vaikka koko päivä, mutta vastaus on silti ei. Silloin se antoi periksi. En ihmettelisi vaikka moni tilaisi koko helvatan paketin vain päästäkseen mokomasta tehomyyjättärestä eroon ja saadakseen sen jäkätyksen pois korvastaan.

Pitääpä muuten todeta että minusta on perin väärin että niin hienoa lehteä kuin Aku Ankka kaupataan noin vastenmielisillä metodeilla.

7.10. 2013

Oli oikein hyvä ja tehokas terapiasessio tänään. Käsiteltiin minun patologista kammoani ja vihaani humalaisia kohtaan.

Minä sanoin sille terapistille että minusta känninen on sekä ENEMMÄN että VÄHEMMÄN kuin ihminen. Se on siinä suhteessa enemmän että alkoholi poistaa siltä estot, jolloin yksilön todellinen, salattu minä tulee esiin. Kännissä ihminen on rehellisimmillään ja avoimesti sitä mitä on! Joku voi olla hauska ja mukava ja joviaali, mutta valitettavasti suurin osa on jotain aivan muuta. Jurripäinen uuvattihan on useimmiten väkivaltainen riidanhaastaja, joka mölisee ja haisee ja käyttäytyy vielä arvaamattomammin ja ymmärtää puhetta vielä huonommin kuin selvänä ollessaan. Kun tuollaisesta ongelmajätteestä sanoo että se on enemmän kuin ihminen, on syytä pitää mielessä että evoluution aikaansaannokset eivät välttämättä aina ole kivoja tai muuten sellaisia kuin luulisi ja toivoisi.

Sen sijaan känniääliö on siinä mielessä minulle vähemmän kuin ihminen, että itselleni asettamani kohteliaisuus- ja etiikkasäännöt eivät päde humalaisiin. Jos kännikala on rasittava tai epäkohtelias tai änkeää liian lähelle haisemaan viinalta tai möykäröi muuten vain, niin minun mielestäni on täysin sallittua vaikka potkaista sitä. Tai mojauttaa jollain tylpällä esineellä niin että lamppu sammuu ja saapuu oikea yö. Ei ole kivaa ajattelua mutta näin se minusta on, valitettavasti. Siitä on ajan saatossa tullut jonkinlainen tolkuton ehdollistuma: Siinä missä hyvän ruuan tuoksu herättää nälän, jo pelkkä viinan haju herättääkin aggression.

4.10. 2013

Tervehdys, oi kuvitteellinen lukijani. Nyt en olekaan kirjoittanut vähään aikaan ja suurin syy siihen on se, että hommasin uuden tietokoneen ja siinä (tässä) on eri ohjelma kirjoittamista varten kuin vanhassa. On ollut suuri kynnys alkaa kirjoittaa tällä ollenkaan, mutta nyt rohkaisin mieleni ja ajattelin kokeilla. Vaikuttaa omituiselta ja kauhealta ja pelottavalta, ääh.

Tänään on perjantai. Ja jälleen perjantain kunniaksi postilaatikossa vaani kaksi virallisuutta huokuvaa kirjekuorta, kun tulin kirpputorilta. Onneksi ne eivät tällä kertaa sisältäneet kaameaa jobinpostia ja itkua ja hammasten kiristystä, vaan kaikki oli kivasti. Sossusta tuli tieto toimeentulotukihakemuksen hyväksymisestä ja Kelasta kerrottiin että asumistukeni on tarkistettu ja se nousee suurinpiirtein seitsemällä eurolla kuussa.

Yksi Asperger-nettifrendi liitti minut Facebookissa kansainväliseen aikuisten assien ryhmään. Siellä on enimmäkseen tyyppejä Jenkeistä, mutta paljon myös muualta: Australiasta, Briteistä ja sitten täältä pohjolan perukoilta. Siellä on ollut oikein mielenkiintoisia keskusteluja ja mainiota porukkaa, kiva huomata että AS -väen välillä on tuollainen henkinen yhteys asuinpaikkaan katsomatta. Tai siltä se ainakin tuntuu.