Wednesday, October 29, 2014

27.2. 2013

Minä olenkin ollut tänään reipas. Kimposin pedistä vertikaaliasentoon tasan kello 10.40 ja kun TV -lähetys hiihdon MM -kisoista alkoi kolme tuntia myöhemmin, olin jo ehtinyt tiskata, tsekata kirpputorille menevät kirjat, korjata talvisaappaiden vetoketjun vetimen, ulkoiluttaa Pitkon, viedä roskat, ajaa partani, siivota vessan ja käydä suihkussa.

Kirjoitin joskus taannoin ettei netti ole passivoinut minua, mutta se pitää paikkansa vain sosiaalisessa mielessä. Nämä ns. kotihommat tuppaavat jäämään tekemättä jos tietokone on päällä. Tänään se ei vielä päivällä ollut... Vaikka eipä se silti netin vika ole jos minä jumahdan sen eteen, kyllä se on ihan minusta itsestäni kiinni.

Yksi homma mikä pitäisi hoitaa on tämän työhuoneen siivous. Tämä on muutaman neliön koppi jossa on työpöytä ja työpöydän päällä tietokone ja skanneri, sitten on yksi arviolta metrin levyinen kirjahyllyn osa jossa on Pylly-Paavon terraario ja maalausvermeet (ne eivät siis ole Pylly-Paavon vaan minun) ja muuta rompetta, ja vielä maalauspöytä joka on täydellisen kaaoksen vallassa. Siinä ei tällä hetkellä mahtuisi maalaamaan edes miniatyyriä, sillä sen päällä seilaa työkaluja ja kirjoja ja kyniä ja saksia ja laatikoita joissa on ruuveja sun muuta sälää. Maalauspöydän ja seinän väliin jäävässä tilassa taas on kasa pahvilaatikoita, joita olen säästellyt siltä varalta että joskus tulisi tarvetta.

Muu kämppä ei ole kaaoksen vallassa, mutta tämä huone on aivan hirveässä lyönnissä. Jostain syystä noiden pahvilaatikoiden siirtäminen täältä kellariin vaikuttaa ainakin toistaiseksi täysin ylivoimaiselta tehtävältä. Ei siihen varmaankaan menisi kuin puoli tuntia jos vain saisi aloitettua, mutta enpähän saa... Minulla on aina ollut tuota samaa vaivaa, ihan naurettavan pikkujutunkin teko voi olla tyystin mahdotonta. Mahtaakohan se liittyä pakko-oireisuuteen vai mitä hittoa se on? Joskus joku pullonkorkki tai suklaapatukan käärepaperi voi maata jossain hyllyn reunalla viikotolkulla, kun en vain saa vietyä sitä roskiin.

Sama juttu oli aikoinaan työelämässä: Sitä näki, huomasi ja tiedosti jonkun homman joka olisi pitänyt tehdä, mutta tekemättä se jäi. Eikä niin käynyt vain muutamia kertoja vaan vähintään satoja kertoja.

26.2. 2013

Edellisen merkinnän jatkeeksi sopiikin hyvin maininta tänään saapuneesta kirjeestä, courtesy of Tapiola: "Olemme siirtäneet valituksenne työeläkeasioiden muutoksenhakulautakunnan käsiteltäväksi, koska emme voi oikaista päätöstämme vaatimallanne tavalla". No niin, tämän siitä sitten sai kun ei suostunut ryhtymään Tapiolan asiakkaaksi, hahaa.

Voi miten harmi etteivät voineet oikaista päätöstään! Vaikka yritys oli varmasti kova! Suorastaan valtavin ponnistuksin koettivat päätöstä oikaista muttei oiennut! Voi sentään.

Juu. Nyt sitä valitusta pyöritellään sitten siellä muutoksenhakulautakunnassa 6 - 8 kuukautta ennen kuin siihen lyödään kirkuvanpunainen "hylätty" -leima. No, saapa olla kevään ja kesän rauhassa.

Tuon ilahduttavan kirjeen lisäksi postilaatikossa lojui tänään myös terveisiä sossusta. Nähtävästi oltiin Reetan kanssa osattu täyttää se King Ghidorahin pituinen hakemus oikein, kun toimeentulotuen pitäisi lävähtää ylihuomenna tilille. Mukana oli myöskin uusittu jatkohakemus, joka oli "vain" kolmisivuinen...

Nyt onkin ollut kirjoitustaukoa, kun olen keskittynyt seurailemaan hiihdon MM -kisoja. Eikä tässä ole edes tapahtunut mitään maininnan arvoista. Paitsi tietenkin se, että Ville kävi katsastamassa Rellun. Ensin piti vain hitsailla kynnyskoteloon ilmaantunut reikä umpeen ja taistella toimimattoman pissapojan kanssa. Mutta nytpä saa taas ajella pois tiehensä ja on yksi huoli vähemmän.

Ja nyt minä poika laitan kalasopan lämpiämään enkä kirjoita enää tänään mitään. Nettiin kirjoitettavia hävyttömyyksiä ja perseilyjä ei kuitenkaan lasketa jos sellaista sattuisi vahingossa tulemaan.


Monday, October 27, 2014

15.2. 2013

Joo-oh, tuossa muutama päivä sitten Iltalehden sivuilla luki siperiankissan kokoisin kirjaimin "onko tämä oireyhtymä kouluampumisten taustalla"? Siinä ei paljoa tarvinnut keskenään arpoa, että mistähän oireyhtymästä mahtaa olla kysymys. Ja Helsingin Sanomissa, tuossa Suomen Tasavallan ikiomassa Pravdassa joka on alati erehtymätön ja rehti ja kunnianarvoisa, oli ollut enemmänkin juttua. Itse juttujen sisältö on kuitenkin tyystin toisarvoista mikäli jo otsikointi on tuota luokkaa.

Tämä herättää tietenkin monenlaisia ajatuksia. Yksi ajatus on se että nykymaailmassahan homoja ei saa leimata tuollaisiksi eikä maahanmuuttajia tällaisiksi eikä naisia sellaisiksi, mutta Aspergerin syndroomasta kärsivät saa näköjään leimata kouluampujiksi ihan vapaasti, ilman että kukaan korvaansa lotkauttaa. Jos joku olisi kirjoittanut että "onko homous pedofilian taustalla", niin voi Ristuksen riemusaatto sentään mikä mekkala siitä olisi syntynyt! Koko Vihreä puolue olisi varmaan nielaissut kielensä silkasta järkytyksestä ja sateenkaarikansaa olisi putoillut kuin kärpäsiä pakkasyönä.

Toinen ajatus on se, että eikö se koulukiusaaminen yleensä ole siellä kouluampumisten taustalla. Mutta ilmeisesti ei ole, kun se kerran on Asperger! Jos Asperger-lasta tai -nuorta kiusataan koulussa ja sillä napsahtaa päässä, niin eihän se tietenkään siitä kiusaamisesta johdu vaan siitä että sillä on Asperger. Vai häh?

Se on muuten kumma kun kaikki höyryävät pää hiessä ja suu vaahdossa jostain rasismista ja suvaitsemattomuudesta ja äärioikeiston kirjastohyökkäyksistä, mutta sellainen asia kuin koulukiusaaminen sivuutetaan tyystin. Ihan kuin se olisi jokin luonnonvoima kuten hirmumyrsky tai Thaimaan tsunami, joka vain tulee ja menee eikä sille voi yhtään mitään, eikä tarvitsekaan voida. Siitä vain sanotaan, että "kiusaamiseen on ehdoton nollatoleranssi" ja sitten patsastellaan tyytyväisenä rinta kaarella, kun on otettu näin jämäkkä ja vastuullinen asenne ja annettu vahva viesti siitä että nyt on kuulkaas nollatoleranssi ja ongelma täten poissa päiväjärjestyksestä.

Onko koulukiusaaminen sen takia hyväksyttävää, että se kohdistuu lapsiin ja nuoriin joilla ei ole niin väliä? Vai siksi että tekijät ovat lapsia ja nuoria? Vai siksi että siitä puhuminen on niin noloa opettajille ja rehtoreille? Vai siksi että päättäjät ovat itse kiusaajamentaliteetilla varustettuja pikkusieluisia öykkäreitä?

Minä kyllä epäilen pääsyyn olevan siinä, että on HELPOMPI antaa kiusaajien kiusata. Sen kuin vain kääntää selkänsä, niin koko homma on poissa silmistä ja poissa mielestä. Koulukiusaamisella ei myöskään ole mitään POLIITTISTA merkitystä. Esim. homoihin ja maahanmuuttajiin kohdistuvasta suvaitsemattomuudesta alettiin mesoa vasta sitten, kun se voitiin vierittää poliittiseen eliittiin kuulumattomien Perussuomalaisten syyksi. Yhtäkkiä homoista ja maahanmuuttajista tuli kyseisen eliitin lempilapsia, mutta koulukiusattujen etua ei kukaan välitä ajaa. Ei niillä varmaan ole yhtäkään lobbaria tai etujärjestöä, ainakaan sellaista jolla olisi todellista vaikutusvaltaa.

Koulukiusaamisella on myös vaikea tehdä rahaa, toisin kuin esimerkiksi maahanmuuttajilla. Niiden ympärillähän pyörii jos jonkinlaista konsulttia ja projektia ja työryhmää ja julmettu määrä fyrkkaa, ja noista hommista kaikenmaailman wannabe-poliitikoille ja muille oman häntänsä nostelijoille siunaantuu oikein mukavasti näkyvyyttä ja julkisuutta. Ties vaikka pääsisi ihan telkkariin! Ja sitten eduskuntavaaliehdokkaaksi, kun on niin sydäntä lähellä tämä suvaitsevaisuden aate, snif.

No joo, nyt mennään jo vähän asiasta kolmanteen ja se pääpointti eli Asperger hukkuu tyystin näkyvistä. Mutta niin siinä tuppaa käymään silloin kun meikäläinen alkaa mesoa... Ei minulla ole mitään sitä vastaan että homojen ja maahanmuuttajien ja kaikkien muidenkin asiaa ajetaan, mutta minua ottaa pannuun sellainen mentaliteetti että jotkut saa leimata ja joitakin muita ei. Se on justiinsa sitä tekopyhyyttä jota minä en voi sietää.

Minähän olen kirjoitellut tästä jo aiemmin Sandy Hookin kouluampumista pohtiessani. Silloin muistaakseni kirjoitin, että ei se Asperger yksinään ketään tapa ja se ajatus pätee vieläkin.

Sellainen hauska sattumus muuten tapahtui tässä kirjoittaessani, että minulle soitettiin Tapiolasta. Luulin ensin että soitto koskisi sitä kuntoutustukihakemusta, mutta eipä koskenut. Naishenkilö linjan toisessa päässä sirkutti "kuule Jani kun me haluttais sinut meidän asiakkaaksi"! Minä vastasin siihen, että "tässä on nyt sattumoisin sellainen tilanne että mä lähetin just tällä viikolla sinne teille valituksen siitä kun olitte hylänneet mun kuntoutustukihakemukseni, ja tämä on kyllä ollu sellasta taistelua että mulla ei ole aikomustakaan ruveta teidän firmanne asiakkaaksi".

Muistaakseni silloin työkyvyttömyyseläkehakemusepisodin yhteydessä kävi aivan samoin. Se hylättiin, lähetin valituksen ja pian Tapiolasta soitettiin. Silloinkin luulin että kyse olisi siitä valituksesta, mutta eipä ollut. Onko niillä semmoinen politiikka, että soittavat kaikille valituksen lähettäneille ja pyytelevät asiakkaaksi? Jos on, niin jo on hemmetin omituista logiikkaa!

Niin, ellei kyse ole sitten siitä että Tapiolan asiakkaiden työkyvyttömyys- ja kuntoutustukihakemukset menevät helpommin läpi. Olisikin pitänyt kysyä siltä naiselta onko näin.

Saturday, October 25, 2014

14.2. 2013

Torstaipäivä, kello 14 ja olen oikein perkeleen kiukkuinen ja pahalla päällä. Tuntuu siltä että mikään ei taaskaan mene mitenkään. Kämppäkin alkaa olla niin saastainen että olisi suorastaan pakko siivota, mutta siitä ei tule mitään. Yritän olla ajattelematta koko asiaa, ettei alkaisi ahdistaa. Hyvä kun saan huolehdittua Pitkosta ja itsestäni, että saadaan ruokaa ja päästään ulos ja pesulle. Vaikka tuo viimeksi mainittu ei oikeastaan koskekaan Pitkoa näin talvikeleillä.

No joo, eiköhän tämä tästä taas helpota mutta juuri nyt on sellainen olo että voisin hyvinkin lyödä telkkarin, tietokoneen ja puhelimen kiinni, vääntää oven takalukkoon ja olla möllöttää nyt aluksi vaikka 168 tuntia putkeen tekemättä mitään ja kommunikoimatta yhdenkään ihmisolennon kanssa.

Tuosta tulikin mieleeni se kun joskus ajattelin, että voisin lopettaa puhumisen kokonaan. Tai en nyt ihan kokonaan, puhuisin tietysti Pitkolle ja Reetalle ja Villelle ja Maijalle ja Väinölle ja mutsille ja faijalle, mutta esim. työkkärissä ja lääkärissä pitäisin suuni kiinni ja tyytyisin vain mulkoilemaan ja korkeintaan murisemaan. Siinäpä saisivat ihmetellä mikä tuota vaivaa. Jostain syystä puhuminen ja toisten ihmisten puheiden kuuntelu tympäisee minua kauheasti ja kaikenlaiset dialogit ovat suorastaan puistattavia. En usko että ihmiset osaavat edes ajatella, kuinka vastenmielisen rasittavalta niiden puhe voi joskus kuulostaa: "Jääkkä kääkkä kääkkä kääk, jäpä jäpä jää, blabla blaa blaa bla bla blaa". Ja sitten alkaa kuunnella omaa ääntään ja sekin kuulostaa aivan yhtä hirveältä.


13.2. 2013

Se on rankkaa hommaa tuo terapiassa käynti, tänään oli tunnin sessio ja olen aivan pökkyrässä. Semmoista se on kun pitää keskittyä ja ajatella ja kuunnella ja puhua, kyllä siinä väsy iskee. Nyt terapisti lähtee pariksi viikoksi lomille joten saan hiukan huilia, seuraavat treffit ovat 7.3. kello 13.30. Tuo on muuten erittäin hyvä kellonaika, tänään oli 14.30 ja se oli mikrohiukkasen turhan myöhään, vireystila kun tuppaa aina laskemaan iltapäivää kohti.

Seuraavalla kerralla on luvassa metakognitiivista puuhastelua ja mahdollisesti jotain altistuksiakin, hui. Mutta altistellaan vaan, eiköhän siitä selvitä. Onhan se tämä elämä noin ylipäätään ollut yhtä pitkää altistusta ja siitäkin on ainakin toistaiseksi selvitty hengissä.

Tähän mennessä on keskitytty miettimään tavoitteita. Jo viime kerralla nousivat esiin ne tavoitteet, että jospa olisi helpompi käydä niissä paikoissa jotka ovat mukavuusalueen ulkopuolella (kuulostaa muuten jotenkin perverssiltä) ja sitten se että voisin suhtautua ihmisiin vähemmän epäluuloisesti ja vihaisesti. Tänään puhuttiin nimenomaan noista vihan tunteista ja ensi kerran harjoitukset kai keskittyvät lähinnä niihin. Kyllä tässä varmaan oikealle tielle on lähdetty, vaikka onkin hirveän vaikea selittää toiselle mikä ihmisissä ottaa päähän ja mikä ei ja mitkä tekijät siinä voivat vaikuttaa, kun se ei aina ole itsellekään selvää.

Mutta en minä yleisesti ottaen ihmisiä siitä syytä, että ne riepovat minua. Ei se niiden vika ole, nehän vain ovat sellaisia kuin ovat. Mutta minulla nyt sattuu siitä huolimatta olemaan niitä vihan tunteita ja niiden kanssa on yritettävä tulla toimeen. Ei sen vuoksi, että haluaisin olla itse "parempi" ihminen vaan siksi että olen kyllästynyt olemaan vihainen.

No joo, tuo tuosta tällä erää ja sitten siirrytään ajankohtaisiin uutisaiheisiin. Epäilyttävästi kurpahtanutta Hannibal Lecteriä muistuttava Pyhän Pedofiilin Kirkon johtaja eli omaa sukua Paavi sitten ilmoitti eroavansa tehtävästään ja könyävänsä lopullisesti alas kullatulta joskin ilmeisen epämukavalta istuimeltaan. Tässä on nyt varoittava esimerkki kaikille eläkeiän nostoa havitteleville! Minä olen erittäin huolissani Paavien työssä jaksamisesta. Paavien eläkeikää tulisi pikemminkin laskea, tai ikääntyvälle Kristuksen sijaiselle tulisi vähintään tarjota jonkinlaista osa-aikapaaviutta.

Ja jos siirrytään ikähaarukan toiseen päähän, niin tänäänpä uutisoitiin jonkun Nordean viskaalin esittäneen että asuntosäästäminen pitäisi aloittaa jo vauvana. Minusta ihan helkkarin hyvä idis, mutta samantien sen voisi viedä vielä pidemmälle. Nordean edustajahan voisi hyvinkin tulla valvomaan siittämistapahtumaa, ja sitten kun iloiset pikku nuijapäät on todistettavasti laukaistu kohti vulvan syvyyksissä odottavaa munasolua, se saisi jo antaa yhdynnän jälkihehkussa läähättäville tuleville vanhemmille alustavan lainalupauksen ja tehdä paperit valmiiksi. Sitten myöhemmin voisi vain lähettää ultraäänikuvat Nordeaan ja allekirjoittaa ne paperit. Olisihan se hienoa, kun jo syntyessä olisi muutama satanen asuntosäästötilillä! Ties vaikka jokunen tonnikin, jos olisi porvarikakara! Kyllä on hienoa kun Nordea välittää! Ole Avainasiakas jo syntyessäsi!


8.2. 2013

Tasan 14 vuotta sitten Köyliössä syntyi omapäinen pikku kääryle, joka sittemmin sai nimen Pitko. Tänään on siis Pötkylän 14 -vuotispäivä!

Tuon vuoden 1999 kesällä istuttiin ex -puolison kanssa Nakkilan Viinikantien geton talosaunassa ja mietittiin, että pitäisiköhän hommata koira. Mutta mikä koira? No mäyräkoira! Eikä siinä sitten kauaa nokka tuhissutkaan, sillä melko pian oli Porissa suurehko koiranäyttely jossa hakeuduttiin mäyräkoirakehän laitaan vahtaamaan maastonakkeja. Siellä niitä mennä vilisti, oli kaikkia kokoluokkia ja karvanlaatuja. Tänäkin päivänä muistan sieltä pienen mustan lyhytkarvaisen kaniinimäyräkoiran joka mennä teputti kehässä, se ei takuulla ollut yhtään suurempi kuin maksamakkarapötkö johon on lisätty kirkassilmäinen pää, neljä tappijalkaa ja ohut hännänluiru. Minulla on siitä valokuvakin jossain.

Aika pian saatiin juttuseuraa köyliöläisestä kasvattajapariskunnasta jolla oli vielä kaksi pitkäkarvaisen kääpiömäyräkoiran pentua tarjolla. Sitten sovittiin milloin niitä saisi mennä katsomaan, ja loppu onkin historiaa... Pitkolla ei ollut mitään vaikeuksia kotiutua meidän huusholliin, jo ensimmäisenä aamuna siinä kuuden maissa se herätti meidät retuuttamalla minun tohveliani makkariin sen näköisenä, että nyt leikitään.

Ja nyt ollaan sitten asusteltu Pitkon kanssa jo pian kahdeksan vuotta kaksin, kun kesällä 2005 eksäpuolisko poistui rakennuksesta kuin Elvis aikoinaan, paitsi että Elviksellä ei tainnut koskaan olla mukanaan kahta vinttikoiraa, antiikkilipastoa ja muuta vastaavaa. Ei se aluksi helppoa ollut, minähän olin vielä silloin työelämässä ja minulla oli kauhean huono omatunto siitä kun Pitko-parka joutui olemaan niin paljon yksin. Enkä minä jaksanut huomioida ja lenkittää sitä tarpeeksi iltaisin ja viikonloppuisin, kun olin ihan rättipoikki. Mutta eipä siinä montaa kuukautta kulunut ennen kuin allekirjoittaneen pönttö meni niinsanotusti tasan, ja sitten minulla alkoi olla aikaa Pitkolle. Eikä Pötkyläinen välittänyt yhtään siitä että minä olin työtön ja masentunut ja hullu ja luuseri.

En tiedä olisinko enää edes hengissä ilman Pitkoa. Tuo näyttää vähän melodramaattiselta kun sen tähän kirjoittaa, mutta kun en kerran tiedä niin en tiedä. Itsetuhoisimpina aikoina on auttanut kun on ajatellut, että jos minä nyt itseni lopettaisin niin miten Pötkylälle sitten kävisi ja sehän kaipaisikin minua. Enkä minä voisi jättää sitä. Tietysti sille olisi koti, tottakai ex -puoliso ottaisi sen mutta kuitenkin. Ja joka aamu on noustava sängystä, koska Pitko on vietävä ulos. Eihän sitä voi pitää hätää kärsimässä, vaikka itseä kuinka väsyttäisi, masentaisi, vituttaisi tai laiskottaisi.

Kyllähän Pitko on ottanut minua välillä myös päähän ja joskus oikein raskaastikin, se on pakko myöntää, hohoh. On se niin kauhea jäärä ja lisäksi hirveä räkyttäjä. Tosin tuo jälkimmäinen taipumus on onneksi vuosien myötä vähentynyt. Luulisin että se johtuu siitä kun olen itsekin ollut paremmalla mielellä ja rennompi ja itsevarmempi, joten Pitkon ei enää tarvitse suojella minua ja siinä samalla itseään, vaan se voi luottaa minuun.

Onneksi Pitkulainen on ollut terve. Toisen takajalan polvinivel on löysä joten välillä se konkkaa kolmella jalalla, hampaat ovat paikoitellen aikamoisen sököt ja niitä on jouduttu poistelemaan ja lisäksi sillä on sydämessä sivuääni. Mitään pumpusta johtuvia oireita ei kylläkään ole ollut, joten lääkitystäkään ei ole tarvinnut aloittaa.

Turkki ja iho ovat aiheuttaneet eniten huolta. Pitkon karva ei varsinaisesti lähde, mutta se ei myöskään uusiudu. Mitään vikaa siitä ei ole löytynyt vaikka kuinka on tutkittu. Tässä ollaan eksän kanssa tultu siihen johtopäätökseen, että sillä on pakko olla karvatuppia tuhoava autoimmuunisairaus kun kaikki muu kerran on suljettu pois. Ne kohdat joihin kohdistuu vähänkin hankausta alkavat jo olla tyystin kaljut, erityisesti niska, selän etuosa, rinta ja vatsapuoli. Päässä, selän takaosassa, jaloissa, kyljissä ja hännässä on karvaa mutta sekin on höttöistä ja kiillotonta. Sen iho ei kuitenkaan kutia, eikä tuohon tunnu liittyvän mitään muitakaan oireita. On vaihdettu ruokia ja pesty ja rasvattu ja annettu vitamiineja ja kalaöljyjä, mutta karvattomat kohdat vain laajenevat hiljalleen.

Pääasia että Pitko voi muuten hyvin, vaikka tulisikin kaljuksi. Minä tykkään siitä ihan yhtä kovasti, vaikka se näyttäisikin jättiläiskatkaravulta! Ja siitä sopii onnitella itseään, että Pitko on pysynyt hoikkana. Sillä ei ole tippaakaan ylipainoa. Veikkaanpa että jos olisi, niin sydänoireitakin olisi voinut jo tulla. Ja jos turkin puutteesta jotakin hyötyä hakee, niin hellekeleillä Pötkis pysyy helpommin viileänä ja sekin on pumpulle hyväksi.

Semmoinen se on tuo päivänsankari, Pitkopötkö, Kaljunakki, Makkarainen, Kakkara, Pikku-Möhkis ja mitä kaikkia lempinimiä sillä onkaan. Reetta antoi sille lahjaksi nakkeja ja tuolla se nyt sulattelee juhlaruokaa torkkumalla korissaan makkarissa.


6.2. 2013

Ville ulkoilutti taas tänään minun autoani, joten olen itse kököttänyt himassa ja värkännyt valitusta Tapiolaan (vaikka oikeastaan se osoitetaankin työeläkeasioiden muutoksenhakulautakunnalle). Se oli tavallaan helppoa kun sai käyttää sitä Kelaan lähtenyttä pohjana, vaikka piti sitä toisaalta jonkin verran muutellakin.

Eilen oli netissä hirveä pulina siitä kun kaksi Ylioppilaslehden toimittajaa oli tarkoituksella vääntänyt tortillat housuihinsa bussimatkalla, ja kirjoittaneet siitä sitten. Ottamatta sen kummemmin kantaa ko. tempauksen journalistiseen arvoon tahi merkitykseen, niin täytyy todeta että kerrassaan loistava juttu! Nyt jos sattuu joskus käymään niin että kakka rymähtää julkisella paikalla pöksyyn, ei tarvitse hävetä ollenkaan kun voi vain tyynesti ilmoittaa olevansa Ylioppilaslehdestä.

Housuun paskomisen lisäksi myös poliittisesti motivoitunut väkivalta on puhuttanut viime päivinä. Herra Tasavallan Herrapresidentti Sauli Niinistö sekä Eduskunnan Arvoisa Herrapuhemies Eero Heinäluoma ehtivät kilvan vakuuttamaan ja vannomaan, ettei suomalaisessa politiikassa ole sijaa väkivallalle. Eikä tietenkään olekaan, kai se nyt on selvää! Rahallahan suomalainen politiikka on aina hoidettu.

5.2. 2013

Kun eilen selostin sille terapeutille menneen elämäni hankaluuksia (etenkin töissäkäyntiin liittyneitä) niin se kuunteli tarkasti, teki muistiinpanoja ja totesi sitten että "sinä olet tavallaan valmistautunut koko ajan tulevaan". Ja juuri niinhän se on, siinä on koko hommeli loistavasti kiteytettynä. On ollut vaikea elää nykyhetkeä kun on aina pitänyt miettiä sitä mitä on edessä ja tehdä valmisteluja, että kaikki menisi hyvin. Siinä on ollut sekä porkkana että keppi samassa paketissa.

On pakko myöntää että tuo sama käyttäytymismalli vaivaa minua edelleen. Siitä on vaikea oppia pois, kun koko elämä on ollut samanlaista potaskaa! Onneksi nykyään on sentään vähemmän niitä asioita joihin pitää valmistautua, ja kai tässä sentään pystyy ottamaan hiukan rennommin. Tavallaan niistä pahemmista masennusjaksoista on myös hyötyä: Niiden aikana huomasi että maailma ei romahda, vaikkei saisikaan tehtyä yhtään mitään.

Innostuin eilen pitkästä aikaa kirjoittamaan hiukan vakavampaa lyriikkaa kuin pierujuttuja tai muuta huumoria, tosin vain vähän mutta kuitenkin. Edelliskerrasta onkin varmaan pari vuotta... Istuskelin yöllä laiskanlinnassa ja kuuntelin David Lynchin levyä "Crazy Clown Time" ja se oli sellaista settiä, että se inspiroi. Pari pientä laulun- tai runonpätkää alkoi kehkeytyä aivossa ihan yllättäen ja pistin ne sieltä heti paperille. Kirjaanpa ne nyt tähänkin.


Next Day

Next day after the party

there was blood everywhere

so red

there was no body

no one was dead

no one had wounds anywhere

but there was blood everywhere

so red

like the autumn sky

Lucy held her head under the water


I look down

I look down at my body

it all seems so strange now

whose are these hands

whose are these feet

I look down at this body

with eyes that are not mine


(myöhemmin)

Niin juu muuten, keksin myös nimen sille lottovoitonjälkeiselle puliukkobändilleni. Se on "Vallattomat Vallabit".

4.2. 2013

En olekaan toimertunut kirjoittamaan muutamaan päivään. Lähinnä se johtunee siitä kun on ollut aika hyvät fiilikset tässä näin, eikä silloin tule kirjoitettua. Mainiohkoista vibraatioista taasen syyllistän melkoisen oivallisia kelejä sekä vanhaa rakkauttani eli reggae-musiikkia, johon olen jälleen alkanut solmia läheisempää suhdetta.

On muuten satavarmaa, että reggaen kuuntelu auttaa minua nukahtamaan paremmin. Viime yönäkin kuuntelin puoli tuntia U-Royta ennen nukkumaanmenoa ja nukahdin varsin iisisti, vaikka aamulla odotti herätys kello 8.15 ja lähtö Riksun hourulaan morjestamaan psykologia.

Valitettavasti U-Royn vaikutus oli jo ehtinyt haihtua kello kuuteen mennessä. Silloin nimittäin saapui öljyauto jurraamaan tuohon nurkalle ja herätti minut. Sen jälkeen en nukkunut silmällistäkään.

Olo ei silti ollut mitenkään kauhea. Maata möllötin sängyssä ja mietin kaikenlaisia sekalaisia asioita, Pitko nukkui tiiviinä keränä vieressä. Kahdeksan korvilla könysin ylös ja sain hoidetuksi kaikki aamutoimet hyvässä järjestyksessä. Ennätin jo ajatella että tämähän sujuu upeasti, mutta sitten tuli aika kiskoa ulkokamppeet ylle...

Kun pääsin autolla viisneloselle saakka, ahdistus alkoi olla jo melkoinen. Sanoisin että asteikolla yhdestä kymppiin se huiteli varmaankin siellä seiskan hujakoilla. Muiden tyypillisten oireiden lisäksi tuli se suurikaliiberisia ahdistuskohtauksia varten varattu jänskä tuntemus jossa reidet valahtavat aivan kylmiksi ja se fiilari leviää siitä alaspäin, kunnes olo on sellainen kuin joku olisi kaatanut jäävettä bootseihin. Ja nyt kun tässä yhdeksän tuntia myöhemmin muistelen tuota, olo on yllättäen jälleen melko hankala.

Onneksi loppumatka sujui paremmin. En edes joutunut jumittamaan liikennevaloissa ja löysin helposti parkkipaikan sairaalan pihasta.

Ja niinpä siis tapasin tänään ensi kertaa terapeuttini. Se olikin mukava tyyppi, nuori virolainen jannu tämäkin samoin kuin lekuri Hämeenlinnan psykiatrisella. Tultiin heti hyvin juttuun, sillä oli oivallinen huumorintaju ja älyäkin tuntui piisaavan. Jotakuta voisi ehkä haitata että terapeutikon suomen kieli ei ole ihan loistotikissä mutta minusta se on vain hyvä, nimittäin kun minulla on tapana ruveta heittämään hirveätä tajunnanvirtaa ja asiasta kolmanteen ja vielä kaikki "hauskat" vitsit siihen päälle, niin nyt piti keskittyä ja sanoa vain se olennainen ja vieläpä selkeästi. Auttaa kummasti ajatteluakin... Ja jos meni vaikeaksi niin sitten vaihdettiin englannin kielelle, onneksi on tullut opiskeltua tuota sarjamurhaajien psykologiaa enkuksi niin on kaikki termit hallussa, hohoh.

Siinä höpistiin sitten sellaiset puolitoista tuntia ja ehdittiin jo puhua ihan oikeaa asiaakin. Siitä on kuitenkaan hankala kirjata mitään ahaa -elämyksiä tai muita, kaikki pyörii vielä päässä suhteellisen sekavana mylläkkänä ja kun ne yöunetkin jäivät vain suurinpiirtein kolmeen tuntiin, alkaa olo olla aika pökkyräinen. On kuitenkin todella jees että päästiin alkuun ja ainakin kolme kuukautta tässä nyt mennään, sitten tehdään jonkinlaista väliarviota ja katsotaan miten siitä eteenpäin. Seuraava käynti on sovittu ensi viikon keskiviikolle, onneksi aika on silloin kello 14.30 eikä 9.00, joten se auttanee välttymään suuremmalta ahdistukselta.

Thursday, October 23, 2014

29.1. 2013

Kävin Kelassa. Istuskelin siinä odottamassa, olo ei ollut mitenkään miellyttävä eikä sitä suinkaan parantanut se että odotustilassa oli radio päällä. Kanava oli Voice (hyi hitto) ja sieltä tuli mm. Nickelbackia (hyi hemmetti) ja PMMP:tä (hyi saatana). Pitääkö odottajaparkoja vielä kiduttaakin mokomalla äänisaasteella?

Väkersin aikani kuluksi jonotusnumerolapusta (nro 50) paperilennokkia ja sitten kun se oli valmis, leikin sillä päästellen samalla suihkumoottoriääniä. Jahka pääsin muovikopperoon Kelan tädin puheille, löin paperit tiskiin ja sanoin että tuossa on rakkauskirje sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunnalle. Mikäs siinä sitten, homma oli pian selvä ja pääsin lähtemään kotiin.

Tuli mieleeni että voisin joskus piruuttani mennä Kelaan, apteekkiin, pankkiin tai johonkin muuhun mestaan missä on jonotusnumerosysteemi. Sitten tekisin taas lapusta paperilentsikan ja kun vuoroni tulisi, heittäisin sen virkailijaa kohti ja lähtisin juoksemaan karkuun huutaen "luojan tähden paetkaa, lentokone putosi juuri, äkkiä nyt ennen kuin kerosiini syttyy"!

Ajella pätkyttelin himaan John Mayallia sekä Bluesbreakerseja kuunnellen (niin sain viimeisetkin iljettävät PMMP:n rippeet pois korvakäytävistäni ja muista kuuloelimistäni), ja postilaatikossa odotti taas kerran oikein helvetin mukava yllätys. Se oli tietysti ihan oikeasti mukavaa että toimeentulotukihakemus oli käsitelty pikavauhtia, mutta päätöksen seurana ollut paperinivaska ei paljoa naurattanut.

On nimittäin niin, että kunta kuulemma uudistaa toimeentulotukilomakkeet ja hakemukset ja muut systeemit, ja nyt jokainen asiakas joutuu täyttämään sen ns. ensimmäisen hakemuksen, joka on pitkä kuin nälkävuosi ja vielä Kelan lomakkeitakin masentavampi. Kirjeessä sanottiin niinikään, että tällä hakemuksella myös "kartoitetaan asiakkaan nykytilanne".

Sanonpahan vaan että jos halutaan kartoittaa asiakkaan nykytilanne, niin siihen olisi parempiakin keinoja kuin se että lähettää lannistavan paperinivaskan. Voisi esimerkiksi vaikka pyytää asiakkaan käymään siellä sossussa ihan henkilökohtaisesti! Mutta tietysti jos asiakkaan nykytilanteen kartoittamiseen riittää se että tiedetään paljonko (tai pikemminkin kuinka vähän) sillä on rahaa ja mistä se tulee, niin se on sitten asia erikseen. Ja nähtävästi se riittää.

Minulla on se nivaska tässä vieressäni. Lista hakemuksessa vaadittavista tositteista on suurinpiirtein King Kongin reisiluun pituinen, kirjoitanpa tähän ne jotka koskevat minua: Verotuspäätös, tiliotteet kahdelta viimeiseltä kuukaudelta, päätös ja tositteet työttömyysturvasta, päätös ja tositteet asumistuesta, tosite työnhakijana olosta, viimeisin työtodistus, vuokrasopimus, kuitti maksetusta vuokrasta, auton rekisteriote.

No niin, sitten aletaan purkamaan. Verotuspäätös on juuri ollut sossussa nähtävänä. Haluavatkohan ne nähdä sen uudestaan? Samalta se näyttää kuin viimeksikin.

Tiliotteet pitää toimittaa muutenkin, joten siinä ei ole mitään outoa. Mutta riittääköhän kaksi kuukautta nyt varmasti? Entäpä jos veisin tiliotteet kahdelta VUODELTA? Niistä näkisi että toimeentulotukea on saatu koko ajan, lukuunottamatta sitä edelliskuukautta jolloin minulla oli mahtavat tulot jotka muualla kuin sossussa tunnetaan nimellä "veronpalautus".

Päätös työttömyysturvasta? Siis se alkuperäinen päätös jostain vuodelta 2008 tai 2009? Missähän se on? Eikö sen nyt näe tiliotteesta että tyyppi saa työmarkkinatukea ja vieläpä sen määränkin - joka muuten on aina ja kaikilla sama?

Päätös asumistuesta? Sama juttu kuin työttömyysturvan kanssa. Siellä se on tiliotteessa, hemmetti. Ja tuskin sitäkään saa ellei siitä ole joskus tehty päätöstä.

Tosite työnhakijana olosta? Mikä helkkarin tosite? Joku työnhakusuunnitelmako? Enhän minä ole edes käynyt työkkärissä varmaan vuoteen. Eikö se nyt ole tosite työnhakijana olosta, että saa työmarkkinatukea? Eihän sitä muuten makseta.

Viimeisin työtodistus... Joo, sehän onkin vuodelta 2005. Sen muuten saattaisi jopa löytää jostakin. Varmaan onkin todella relevantti maaliskuuksi 2013 haettavan toimeentulotuen kannalta.

Vuokrasopimus. No, sen saa kunnalta jos on tarvis. Kunta sattuu nimittäin olemaan minun vuokranantajani.

Kuitti maksetusta vuokrasta? Kuka hitto ylipäätään saa enää nykyään jonkin erillisen vuokrakuitin? Eihän sellaisia ole olemassakaan. Maksettu vuokrakin näkyy siinä tiliotteessa. Mutta jos kunta haluaa, niin kunta varmaan tarkistaa onko asiakas maksanut vuokran siitä kunnalta vuokraamastaan asunnosta samalla kun etsii sitä vuokrasopimusta sieltä kunnan arkistoista.

Auton rekisteriote, tai kopio siitä. Joo-oh. Hittoako minun autoni sossulle kuuluu? Tai kenenkään muunkaan auto? Millaisella autolla toimeentulotuen hakija saa ajaa? Tuo vuoden 2001 Renault Megane on varmasti ihan OK, mutta jos olisin vielä työelämässä ollessani ostanut vaikka Jaguarin, niin saisinko ajaa sillä? Vai pitäisikö minun myydä Jaguar ja ostaa Peukeotti tilalle? Jos sossu käskisi minua myymään autoni, katsottaisiinko siitä saadut rahat tuloksi? Hah hah haa!

No niin, siinä ne olivat. Syntymätodistusta ei sentään kysytty, tai muuta tositetta siitä että henkilö on ylipäätään olemassa eikä ole jättänyt syntymättä tai kuollut. Voin minä silti sellaisenkin toimittaa jos niin halutaan.

On pakko myöntää että tuon paperinipun ilmestyminen sai minut suorastaan raivoihini ja hyppimään seinille. Olen helvetti soikoon ollut jo neljä vuotta yhtäjaksoisesti toimeentulotuella, ja nyt ruvetaan tenttaamaan jotakin vuokrasopimuksia ja rekisteriotteita! Jumalauta miten nöyryyttävää. Olen nykyisin yrittänyt olla häiritsemättä Reettaa omilla asioillani, se on tehnyt minun puolestani niin paljon, mutta nyt oli ihan pakko soittaa sille kun alkoi tuntua siltä että pääni räjähtää kappaleiksi ellen saa puhua sen kanssa. Soitin sitten ja se vähän selvitteli asioita, ei noita kaikkia lappuja sentään tarvita ja sossussakin kuulemma ollaan valmiita käyttämään maalaisjärkeä, vaikkei sitä tuosta vaatimusten litaniasta voikaan päätellä.

Semmoinen yllätys se oli. Niinpä vain minäkin poukkoilin pitkin seiniä vaikka minulla on sentään sosiaalialan koulutus ja apuna henkilö joka on toiminut sosiaalialalla suurinpiirtein 30 vuotta. Mutta mitä tekevät ne onnettomat, joilla ei ole sosiaalialan koulutusta eikä ketään auttajaa ja joilla ei ole kykyä tai jaksamista? Miten ne suoriutuvat tuon lapun täyttämisestä ja kaikkien tositteiden hankkimisesta? Eihän kaikilla ole nettiäkään, etenkään millään asunnottomilla tai pultsariasteelle vajonneilla. Menevätkö ne nyt Riihimäelle pankkiin hakemaan maksullisia tiliotteita ja alkavatko ne muka metsästää jotain vuokrakuitteja jostain luoja ties mistä?

Ei helvetissä, sanon minä. Monikohan onneton kurjaliston edustaja lannistuu niin että jättää koko tuen hakematta, vaikka siihen olisi lain mukaan oikeus? Moniko masentuu ja lamaantuu entisestään - tai päinvastoin ilmaantuu kunnanvirastolle raivoamaan? Moniko ratkeaa ryyppäämään? Päätyykö joku peräti epätoivoiseen henkilökohtaiseen ratkaisuun?

Minä muistan joskus kuulleeni urbaanilegendan laista, jonka mukaan asiakkaalta ei saisi pyytää sellaisia tositteita, jotka viranomaisella on mahdollisuus hankkia itse. Asiakasta ei myöskään saisi pyytää toimittamaan samoja tietoja yhä uudelleen ja uudelleen. Nuo seikat eivät tässä toteudu, mutta toisaalta se ei ole mitään uutta. Montakohan kertaa olen mahtanut toimittaa sossuun esimerkiksi sen saman fluvoksamiinireseptin? Pikaisen laskutoimituksen perusteella ainakin 16 kertaa.

Kelahan on varsinainen maailmanmestari ja olympiavoittaja tuossa tositteiden vaatimisessa. Perinteisesti Kelalle on aina pitänyt selvittää mitä tukia tai etuuksia se itse on myöntänyt tai mitä siltä on haettu, joskin on pakko rehdisti myöntää että viime aikoina sen ote on alkanut hiukan lipsua.

No niin, tässähän on mennyt mukavasti suurinpiirtein viisi tuntia tätä ihmetellessä. Söin minä sentään välillä ja sitten käväistiin Pitkon kanssa pikaisesti ulkona heittelemässä lumipalloja. Toinen meistä väänsi myös kääkyn pesuhuoneen ikkunan alle, mutta enpähän kerro kumpi.


Tuesday, October 21, 2014

28.1. 2013

Minulla oli viikonlopun aikana mielessä vaikka mitä juttuja joista piti kirjoittaa tänne, mutta jäipä sitten kirjoittamatta. Yksi asia oli kuitenkin se, että minulla olisi jo hirveä hinku päästä maalaamaan! Siis öljyväreillä. Mutta vielä en voi, koska en kerta kaikkiaan tarkene pitää kämpässä täystuuletusta jotta saisin maali- ja tärpättihöyryt täältä veks. Kunpa joskus pääsisi asumaan sellaisiin oloihin, että saisi pyhittää yhden huoneen kokonaan maalaushommille ja muille vastaaville... Se saisi haista kuin vastamaalattu oopiumiluola.

Soitin tänään työkkäriin ja selitin missä ollaan ja mikä valuutta. Sieltäpä sitten sanoivat että selvä on, jatketaanpa tätä sinun työnhakuasi tästä vuodella eteenpäin. Seuraava yhteydenotto työkkäriin on siis tammikuun lopussa 2014. Lupasin kyllä viedä nuo uusimmat lääkärinlausunnot sinne, mutta sillä asialla ei ole mitään yhteyttä siihen juokseeko työmarkkinatuki vai ei. Ja nythän se sitten juokseekin kuin arojänis.

Enkä minä siitä suinkaan valita, hyvä että juoksee, onpahan yksi asia vähemmän mistä pitää stressata. Mutta on tämä nyt jollain tavalla oireellista ja kertoo siitä että ihan kaikki tai edes melkein kaikki ei tässä systeemissä ole kohdallaan. Sitä ollaan pattitilanteessa kun ihminen on lääkärien mukaan työkyvytön mutta kuntoutustukea tai edes sairaspäivärahaa ei myönnetä, siinä sitä sitten ollaan mukamas työnhakijana ja nostetaan työmarkkinatukea ja työkkäri sanoo että juu, katsellaan taas ensi vuonna uudestaan.

Mutta eipä niillä kai ole paljoa vaihtoehtoja. Kyllä siellä tiedetään, miten maa makaa. Ja turha niiden on ruveta tuhlaamaan resurssejaan meihin hourupäihin ja muihin kipeisiin kurjimuksiin, ei me työkkärin tarjoamilla konsteilla parannuta tai saada vakuutuslääkäreiden päitä kääntymään, vaan saadaan sitten ikuisesti roikkua siellä kirjoilla että saataisiin edes sitä työmarkkinatukea.

Itse en ole ikinä noin periaatteessa kaivannut mitään sen ihmeempää aktiviteettia, mutta jopa minua alkaa pikkuhiljaa riepoa. Johan tässä on yli seitsemän vuotta oltu... No, välillä on tosin käyty Kuntoutussäätiössä ja psykologeilla ja psykiatreilla ynnä muilla asiantuntijoilla ja kaikki jotka asioista jotain tietävät ovat sanoneet että sinä olet työkyvytön ja sinun pitäisi saada toimeentulosi muualta kuin työmarkkinatuesta, mutta enpähän vain saa.

Tässä ollaan ihan limbossa, kun useimmiten ei jaksa tehdä mitään ja jos jaksaisi niin ei pystyisi. Tai jos joskus olisi sellainen olo että voisi pystyäkin ja tekisi mieli koetella voimiaan, niin siihen ei edes kannata ryhtyä! Jos tarjolle tulisi joku kirjoitushomma tai muu mitä voisi yrittää tehdä, ei ole mitään tolkkua aloittaa kun siitä tulisi niin hirveä paperisota, ja sitä lajia on saanut jo muutenkin harrastaa ihan yli sietokyvyn.

Ehkä kolmisen vuotta sitten yritin hakea yrittäjäkurssille, silloin olin ihmeen pirtsakassa tikissä ja ajattelin että voisin kokeilla saisinko mokoman läpikäytyä. Se kurssi olisi ollut Riihimäellä tutussa paikassa iltaopetuksena kerran viikossa - eli niin leppoisaan tahtiin, ettei se ehkä olisi ollut ylivoimaista. Mutta ei minua huolittu sinne, enkä yhtään ihmettele ettei huolittu. Oli varmasti paljon hakijoita joilla ei ollut mielenterveysongelmia ja joiden saattoi odottaa suoriutuvan ja hyötyvänkin siitä kurssista paljon paremmin ja enemmän kuin minun.

Niin, työmarkkinatuen lisäksihän ovat sitten nämä meikäläisen Pyhän Kolminaisuuden muut kunnianarvoisat jäsenet eli asumistuki ja toimeentulotuki. Juuri eilen sattumoisin uutisoitiin, kuinka joku tutkija jonka nimeä tai titteliä en muista, oli sitä mieltä että toimeentulotuki on kaikkein passivoivin tuki mitä on olemassa. Sen ajatuksen joku neliörillinen, geelipäinen uusliberaalitolvana varmasti mielellään vääntäisi siten että se tuen saaminen itsessään passivoi, mutta kyse ei ole sellaisesta vaan siitä, että se järjestelmä ja sen ehdot passivoivat. Kun on toimeentulotuella, ei kannata tehdä mitään. Eikä edes SAA tehdä juuri mitään, ettei menetä sitä tukea!

Se samainen tutkija sanoi, että käytännössä ainoa tapa päästä pois toimeentulotuelta on työllistyä kokopäivätöihin. Ja siinä sanomisessaan se oli oikeassa. Monikohan muuten työllistyy toimeentulotuelta kokopäivätöihin? Montakohan prosenttia toimeentulotuen saajista? Tai pikemminkin - montakohan prosentin kymmenesosaa tai sadasosaa? Veikkaanpa että se määrä on häviävän pieni.

Sitä voisi tietysti irvistellä, että toimeentulotuelta pääsee pois sillä kun lakkaa hakemasta sitä. Ja se onkin periaatteessa ja käytännössäkin aivan totta, samoin kuin se että hengittämisen lopettaminen vähentää hiilidioksidipäästöjä.


25.1. 2013

Olen ollut parin päivän ajan kirotun väsynyt ja vielä tavallistakin saamattomampi. Ihan pikkuasioidenkin teko tuntuu ylivoimaiselta. Lisäksi olen jotenkin passiivis-aggressiivisella tuulella, juuri tällä hetkellä minulle on aivan se ja sama miten mikäkin juttu menee vai meneekö mitenkään, ja tekisi vain mieli käskeä kaikkien painua suoraa päätä helvettiin.

Eläke-Tapiolastakin tuli hylkypäätös. Se ei ollut mikään yllätys etenkään Kelan hylsyn jälkeen, joten en tiedä paljonko se tähän fiilikseen vaikuttaa. Ehkei se hylky itsessään vaikuta, mutta se veti todellakin tuulen purjeista että se rymähti postilaatikkoon heti seuraavana päivänä siitä kun olin saanut tuon edellisen valituksen valmiiksi. Nyt "saa" sitten alkaa heti miettiä seuraavaa. Vaikka yritän kyllä olla miettimättä, koska ensin täytyy viedä se edellinen Kelaan ja ilmoittaa työkkäriin siitä missä mennään.

Bläh.


Monday, October 20, 2014

22.1. 2013


Auto on Villellä lainassa, joten pidän tänään kotipäivän. Ja minulla on ihan oikeaa tekemistäkin, sillä ajattelin väkertää sen valituksen siitä kuntoutustuesta. Olen yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa ettei alkaisi masentaa, ja olen onnistunutkin siinä aika hyvin. Mutta nyt kaivoin ne paperit esiin... Tuossa ne makaavat pöydänkulmalla ja mulkoilevat minua pahansuovasti. On kauhean suuri kynnys napata ne siitä kouraansa ja alkaa miettiä mitä valitukseen kirjoittaisi, vaikka tiedostan oikein mainiosti että se on tehtävä. Ihan siitä syystä, että tiedän olevani oikealla asialla. Eikä tässä ole hirveästi aikaakaan, kun työnhaku (työnhaku, hah hah haa) on voimassa 1.2. saakka ja sitä ennen on oltava yhteydessä työkkäriin.

No niin, katsotaanpas nyt sitten vaikka sydän hakkaa ja kämmenet hikoavat. Tässä on Kelan hylkypäätös: "Saatujen selvitysten perusteella arvioimme, että työkykyynne vaikuttavat ahdistuneisuus, masentuneisuus, persoonallisuuden hauraus ja piirteet Asbergerin (sic) oireyhtymästä. Ahdistuneisuus ja masentuneisuus eivät kuvaudu vaikea-asteisina. - - Oireet heikentävät toimintakykyänne, mutta eivät kuitenkaan täyttä työkyvyttömyyttä aiheuttavassa määrin. Kokonaisarviossamme olemme päätyneet siihen, että työkykynne ei ole alentunut kansaneläkelain tarkoittamalla tavalla. Katsomme, että kykenette Teille sopivaan työhön josta voitte saada kohtuullisen toimeentulon. Tämän vuoksi Kela on hylännyt kuntoutustuki / työkyvyttömyyseläkehakemuksenne".

Eli aika pitkälti samat stoorit kuin ennenkin. Mitä tuohon nyt voi sanoa? No, ainakin sen että ahdistuneisuus ja masentuneisuus eivät tietenkään "kuvaudu vaikea-asteisina" nyt, kun olen saanut olla yhtäjaksoisesti aika pitkän pätkän suht rauhassa täällä kotona ja elää omaan tahtiini. Mutta masennus on TOISTUVAA ja ahdistuneisuuskin tulee ja menee, välillä se on paremmin hallinnassa ja välillä huonommin.

Minua tuppaa aina huvittamaan tuo ilmaus "Teille sopivaan työhön" kykenemisestä. Kai nyt kaikki kykenevät "heille sopivaan" työhön! Eri asia on sitten se, onko sellaista työtä olemassakaan. Minä kykenisin sellaiseen työhön jossa ei tarvitsisi tehdä mitään eikä mennä mihinkään, eikä olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Mutta ainakin toistaiseksi semmoisia duuneja on ollut tarjolla yllättävän niukasti.

Jooh. Katsotaanpa seuraavaksi lääkärinlausuntoa. Siinä lukee mm. näin: "Potilas on tällä hetkellä erittäin heikon stressinsietokyvyn, heikon impulssikontrollin, sosiaalisten tilanteiden hahmottamisen vaikeuksien vuoksi täysin työkyvytön. Koska potilaan työkyvyttömyyttä on ylläpitämässä autistinen komponentti sekä persoonallisuuden puolen problematiikkaa, tulee kuntoutuminen olemaan erittäin pitkäkestoinen ja hidas prosessi. Suositellaan potilaalle nyt tiivistä yksilöpsykoterapiaa, missä käyntitiheys olisi ainakin 1 x /vk. Terapian tavoitteena olisi stabiilimman, terveellisemmän minäkuvan kehittymisen tukeminen. Lisäksi suositellaan potilaalle ryhmämuotoista terapiaa sosiaalisten taitojen kehittämisen osana. Ammatilliseen kuntoutukseen potilas tällä hetkellä ei edellä mainittujen psyykkisten rajoitusten vuoksi kykene".

Että silleen, siinähän se kaikki olennainen kai onkin. Olen siis stressinsietokyvytön ja arvaamattomasti käyttäytyvä epäsosiaalinen olmi, jonka minäkuva on epäterve. Näin äkkiseltään voisi luulla että tuollainen otus olisi aikamoisen epäkelpo toimimaan yhtään missään ammatissa, mutta viskaalien mielestä olisin nähtävästi täysin sovelias palaamaan päiväkotityöhön tai sosiaalialalle. Onneksi en kuitenkaan ole NIIN hullu, että olisin niiden kanssa samaa mieltä!

Tästä päiväkirjanpidosta tuntuu taas olevan suuri hyöty, olipa hyvä että aloin kirjoittaa tänne ennen kuin aloin laatia sitä valitusta. Pääni on nyt huomattavasti selvempi eikä minua enää ahdista vaan hiukan suututtaa, mikä on huomattavasti parempi juttu. Lisäksi tiedän jo aika pitkälti mitä siihen valitukseen kirjoitan.

Minusta tuossa lääkärinlausunnossa erityisen huomionarvoinen toteamus on se, ettei potilas kykene ammatilliseen kuntoutukseen. Millä hemmetin ilveellä potilas voisi siis kyetä töihin, kun se ei kykene edes ammatilliseen kuntoutukseen? Siinäpä onkin varsinainen arvoitus. Takaan ettei Albert Einsteinkään osaisi tuohon vastata, jos sattuisi vielä olemaan elossa.      
 
(myöhemmin)
Noin, valitus on tehty. Että sillä lailla, olipas siinä aika talkoot kun tuon synnytti. Nyt kyllä lähdetään Pitkon kanssa ulos polttamaan sikaria, kuseskelemaan nurkkiin ja viettämään kauheaa turmioelämää.
 
 
 
 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

21.1. 2013


Minä tykkään kovasti Prisma -dokumenteista, mutta eipä tule tänään Prisma -dokumenttia vaan sen sijaan Obaman virkaanastujaisia. Minkä helvetin takia Suomessa näytetään USA:n presidentin virkaanastujaisia? Miksei sitten näytetä myös Putinin tai Iranin pressan virkaanastujaisia? Varmaan olisivat yhtä hienot ja vielä paljon hienommatkin. Ja olisiko Yhdysvaltainvaltojen Herra Presidentin virkaanastutusbakkanaalit esitetty Suomen Yleisradiotelevisiossa myös siinä tapauksessa että republikaanien ehdokas Mitt Romney olisi voittanut vaalit?
Häh?

17.1. 2013

Komia keli tänään. On kylläkin pirun kylmä, mutta eipä tuule ja aurinko paistaa. Tapasin postinhakureissulla naapurin isännän ja yhteistuumin tultiin siihen johtopäätökseen, että lämmittäähän se aurinko jo hiukan joten aletaan olla voiton puolella. Sekään ei ole mikään talvifani...

Toivottavasti tulisi hieno kevät ja sopivan lämmin kesä. Viime kesä oli aika persiistä, mutta sitä nyt eivät olisi ilmatkaan onnistuneet pelastamaan kun rakennushommat pilasivat koko hela hoidon. On vaikea nauttia ulkoilusta ja omasta rauhasta, kun koko piha on kaivettu ylösalaisin ja siinä on puolentoista metrin syvyisiä monttuja, hiekkakasoja, lippusiimoja ja anakondan mittaisia putkia, ja kaivinkoneet jurraavat ja raksamiehiä sinkoilee sinne tänne.

Tänään oli myös se ilon päivä kun sai lähettää Kelaan ilmoituksen työttömyysajasta. Jeeah, sinne se meni niin että mela vilahti! Rahatilanne onkin jo ollut hivenen huolestuttava, mutta maanantaina on luvassa 512 euron verran helpotusta. Sen pitääkin sitten riittää koko kuukauden, sillä asumistuki ja toimeentulotuki menevät melkein kokonaisuudessaan vuokraan. Yleensähän ne eivät edes yhteensä riitä siihen mutta tällä kertaa riittävät - siitä syystä että tässä kuussa on pitänyt maksaa sähkölasku ja lääkkeet, ja saan nyt niistä niinsanotusti rahat takaisin.

Tuo työmarkkinatuen verottaminen on kyllä... no, sanotaan näin leikkisästi että aika vinkeää touhua. Ja Paavo Arhinmäkihän aikoinaan selitti alahuuli täristen, kuinka "kaikkein heikoimmassa asemassa olevat" nyt saavat satasen kuussa lisää kun työmarkkinatukea korotettiin sadalla eurolla. Eivätpähän vain saaneet, sillä tuo korotus puolestaan vähensi toimeentulotukea. Valtiolta kyllä tuli satanen lisää, mutta toimeentulotuki nousi vain parinkymmenen euron verran. Ja minun laskuoppini mukaan 20 euroa on aika tarkkaan 80 euroa vähemmän kuin 100 euroa.

Niin, ellei sitten katsota sillä tavalla että toimeentulotukea saava olisi jollain tavalla paremmassa asemassa kuin se jolla ei ole siihen oikeutta. Kaipa Paavo Arhinmäki & Arkadianmäki Brass Band pystyy koko homman tuollaiseksikin vääntämään, vaikka minä muistan kuulleeni sellaisenkin lauseen että toimeentulotuki on viimesijainen etuus. Toisaalta voi veistellä taas kerran niinkin, että me köyhät ja persaukiset häviäjät olemme kaikkein parhaassa ja vahvimmassa asemassa, kun ultraporvaritkin aina vain ovat kateellisia siitä kuinka paljon me yhteiskunnalta saamme! Voi porvariparkaa, kyllä kateuden kanssa on kauhea elää.

Mutta se hyvä puolihan tuossa työmarkkinatuen verottamisessa on, että saapahan sanoa maksavansa veroja! Jeaah! Verojen maksamisellahan kaikki ovat aina niin kovasti kehuskelemassa, sen minkä verojen kiertämiseltä ehtivät.

Saturday, October 18, 2014

16.1. 2013


Eilen oli urheilugaala. Vai pitäisikö se kirjoittaa isolla U:lla? No, minä en kirjoita vaikka pitäisikin. Meinasin katsella sitä mutta jänistin, mikä olikin hyvä juttu päätellen ko. spektaakkelia koskevista kommenteista joita tänään on saanut lukea nettipalstalta. Enkä minä ole mitään gaalankatsojatyyppiä noin ylipäätään.

Minusta Vuoden Urheilijan (tuon voi jo kirjoittaa isollakin, näköjään) palkinto olisi aivan ehdottomasti kuulunut Leo-Pekka Tähdelle. Ja saman tien sille olisi voinut lyödä jykevään kouraan myös seuraavankin vuoden palkinnon. On se niin kova jätkä ja saavutukset niin huikeita, että sitä on vaikea käsittää. Tuuli Petäjä-Sirenin olympiahopea taas oli minun mielestäni viime vuoden sykähdyttävin urheiluhetki.

Vuoden Penkkiurheilijajoukkueen pokaali ja asiaankuuluvan kookas, mielellään vähintään viisi... eikun kuusinumeroinen shekki taas olisi selkeästi kuulunut minulle, Reetalle ja Villelle. Kyllä niin monet julmetut penkkiurheilusessiot viime vuonnakin pidettiin! Ville tosin tuppaa aina nukahtamaan laiskanlinnaansa ja kuorsaa sitten siinä suu auki, kunnes havahtuu silloin kun minä ja Reetta aletaan pitää suurempaa meteliä ja karjua niin että kitapurjeet läiskyvät tuulessa.

En ole kirjoittanut tänne päiväkirjaan penkkiurheilusta juuri mitään, vaikka se on niin kovin rakas harrastus. Muutamat muutkin aktiviteetit ovat jääneet kovin vähälle huomiolle, erityisesti lukeminen ja piirtäminen. Mutta jostain syystä minusta tuntuu jotenkin tarpeettomalta kirjoittaa siitä mitä kirjoja olen lukenut ja millaisia juttuja piirtänyt tai maalannut.

Tänään en ole enää ollut sumussa, vaan sen sijaan melko kiukkuinen ja kärttyisä. Kävin Riihimäellä ostamassa äiteelle syntymäpäivälahjan (Carlos Ruiz Zafonin opuksen "Taivasten vanki", olen lahjonut mutsia kahdella edelliselläkin Zafon -suomennoksella joten mitäs sitä hyvää sarjaa katkaisemaan) ja likimain kaikki tuolla reissulla otti päähän: Kylmyys, lumi, liukas tienpinta, Rellun peräpeilissä roikkuva Mersukuski, kaupungilla vastaan kävelevät ihmiset...

Ei ole kiva olla kiukkuinen silloin kun menee ostamaan äidille synttärilahjaa. Sellaisessa puuhassa pitäisi olla ihan toisenlaisten tunteiden vallassa. Ja minä olen muutenkin kauhean väsynyt olemaan vihainen. Viha on depressiota parempi sikäli että se ei lamaannuta ja sen voimalla saa asioita tehtyä, mutta helkkarin kuluttavaa se on.


Thursday, October 16, 2014

15.1. 2013


Joooo. Tuli hylsy siitä kuntoutustukihakemuksesta sitten. Kävi vielä niin kivasti että posti oli eilen käväissyt tavanomaista myöhemmin, joten huomasin kirjeen laatikossa vasta sitten kun mentiin Pitkon kanssa iltalenkille.

Tuli oikein mukava ja rattoisa yöpuhde, makoilin siinä sängyllä funtsimassa että mitähän hittoa tässä nyt tehdään, kun yhtäkkiä paukahti mieleen että voisinkin nousta tästä ylös, ottaa kunnon vauhdit ja hypätä tuosta makkarin ikkunan läpi. Tämä talo kun on rinteessä, niin siitä on ihan kohtalainen pudotus... Muutaman hetken ajan tuon toteuttaminen tuntui täysin luonnolliselta ja hyvältäkin ajatukselta, ihan sama kuin olisi kuvitellut menevänsä keittiöön hakemaan limpparia ja keksejä. Suorastaan näin sieluni silmin itseni kävelemässä olkkariin, ryntäämässä juoksuun ja hyppäämässä pää edellä lasin läpi. Mietin, miltä ikkunan läpi rysähtäminen tuntuisi: Kävisikö se helposti vai tuntisinko kovankin iskun? Sattuisiko se? Viiltäisivätkö lasinsirpaleet minuun syviä haavoja? Menettäisinkö tajuntani kun osuisin maahan? Tuntuisivatko ulkoilma ja lumi kylmältä, vai olisinko niin shokissa, järkyttynyt tai sekaisin etten edes huomaisi niitä?

Sitten olikin tekemistä kun yritin ajaa tuota ajatusta päästäni pois. Onneksi telkkarista tuli pari sarjaa joita olen seurannut, joten sain suunnattua huomioni niihin. Ensimmäisillä mainoskatkoilla tuppasi olemaan hankalaa... Kun oikein kunnollinen pakkoajatus jymähtää päähän siitä tulee aina samanlainen olo, eli koko kroppa valahtaa kylmäksi ja suuri, jäinen koura tuntuu puristavan sydäntä otteessaan. Sen lisäksi on sellainen fiilis että hiukset sojottavat pystyssä (vaikkeivät oikeasti sojotakaan) ja pärstä tuntuu jähmettyvän tuskaiseen irvistykseen. Ja aivot sähköttävät että mene ja tee se, se on ainoa mahdollisuus, tämä on nyt ennalta määrätty ja tähtiin kirjoitettu eikä muita vaihtoehtoja ole.

Meni se siitä sitten ohitse ja nukuinkin jotenkuten, sitten kun viimein nukahdin. Tänään olen hortoillut aikamoisessa sumussa, nytkään en ole ihan varma onko tämä todellisuutta vai ei, jos myöhemmin näen tämän tekstin täältä niin luultavasti on todellisuutta. Toisaalta minua suututtaa mutta enimmäkseen tympäisee ja turhauttaa ja lisäksi soimaan itseäni, kun annoin itselleni luvan toivoa. Nyt pitäisi sitten miettiä että valitanko päätöksestä ja soitanko lääkärille ja entäs työkkäri ja koska pitää päättää ja mihin mennessä ja kuka ja mitä. AAAARGH. Eikä minun tee mieli miettiä yhtään mitään, mieluiten käpertyisin laiskanlinnaan tuijottamaan seinää.

Onneksi huumori alkaa jo pikkuhiljaa nostella päätään. Se on semmoinen tuo minun sisälläni kasvava huumorin kukkanen, että se ei pitkäksi aikaa nuupahda. Tuli mieleen että pitäisiköhän tässä nyt sitten kuitenkin alkaa hakea aktiivisesti töitä, kun kerran Kelan ja vakuutuslääkärien ja vakuutusoikeuden mielestä olen täysin kykenevä toimimaan esim. päiväkodinjohtajana, lastentarhanopettajana tai nuorisotyössä.

Että siitä vaan! Jos työhaastattelussa alettaisiin ihmetellä miksi CV:ssä on vuoden 2005 syksyn jälkeen pelkkää tyhjää, niin minähän voisin sanoa että juu kuulkaas kun minä olin Kyproksella hippiretriitissä etsimässä itseäni, siellä minä kasvatin krysanteemeja ja kirjoitin runoja.


(myöhemmin)
Mieliala tuppaa aina laskemaan iltaa kohti ja nyt alkaa huumori taas olla vähissä. Pelottaa että depressio nielaisee minut lähitulevaisuudessa, houkutus heittää kaikki lössiksi ja jäädä himaan makaamaan on tällä hetkellä aika suuri. Suurempi kuin aikoihin... Tuntuu siltä että aina kun tsemppaat ja yrität kohentaa asemaasi ja olla aktiivinen, jää vain luu kouraan. Terapian kanssa alettiin venkoilla ja nyt tämä. Minkä takia tässä muka pitäisi jaksaa?

Joo, on itsesäälillä kuorrutettua jauhantaa mutta olkoon. Tuntuu siltä etten pääse tästä limbosta koskaan, ja johan tässä on yli seitsemän vuotta oltu. On haettu lääkäreiltä vaikka kuinka monta lausuntoa työkyvyttömyydestä ja aina ne tulevat bumerangina takaisin. Ja kun saisi edes homehtua rauhassa tänne kämppäänsä, mutta eipä ole sitäkään ylellisyyttä! On käytävä lääkäreillä ja hoitsuilla ja hommattava lausuntoja ja papereita ja reseptejä ja lääkkeitä ja pitää soittaa työkkäriin ja käydä siellä ja pitää työnhaku voimassa ja täyttää lappuja ja mennä Kelaan ja hakea toimeentulotukea. Ja sitten saat odottaa sydän kylmänä, että mitä tapahtuu ja millainen päätös mistäkin tulee ja entä jos menee pieleen tai joku mokaa, ja loppuvatko rahat.

Ja sitten tulee Presidentti Sauli Niinistö lässyttämään oleskeluyhteiskunnasta. Ja muut pikkunilkit piipittävät vieressä, että kun luuserit ja sossupummit saavat kaiken niin helpolla. Voin muuten kertoa että ainoa mitä minä kaipaan työelämästä on se että siellä ollessa KAIKKI OLI NIIN SAATANAN HELPPOA. Menit töihin ja teit työsi ja se oli siinä. Palkka napsahti tilille eikä tarvinnut täyttää lappuja ja ravata ympäriinsä ja nöyristellä ja kimpoilla ja miettiä että mitähän nyt. Jos joku idiootti olisi todella valmis vaihtamaan työnteon tähän paskan lapiointiin ihan pelkkää laiskuuttaan, niin sanonpahan vaan ettei kannata. Tämä käy nimittäin ihan työstä. Palkka vain on pirun pieni ja ylenemismahdollisuudet olemattomat, luontaiseduista nyt puhumattakaan.

No, onneksi ei sentään enää tee mieli tehdä ns. lopullista ratkaisua. Minä kyllä luulen että olisin tehnyt sen jo aikoja sitten ellei Pitkoa olisi ja ellen olisi niin hemmetin omahyväinen ja itserakas mulperi. Mitä siitä nyt tulisi jos maailman älykkäin ja stailein jannu lopettaisi itsensä? Pysyn piruillaksenikin elossa, toistaiseksi. Sitäpaitsi maailma tarvitsee tyyppejä jotka nauravat sille päin naamaa.