Väinö
on 82-vuotias ja sillä on Alzheimer. Minusta tuntuu aivan
käsittämättömältä, kuinka entinen Miesten Mies joka ei paljoa
puhellut mutta osasi rakentaa kaikkea ja korjata kaiken, on muuttunut
palvelutalon huoneessa sängyllä kököttäväksi haamuksi joka
eksyy matkalla vessaan. Niin maa painaa parrelleen, sano. Aktiivisen
miettimisen lisäksi tuo asia tuntuu painavan minua alitajuisesti
oikein aika tavalla, sillä näen Väinöstä usein unia joissa se
käyttäytyy uhkaavasti tai muuten pelottavasti, tai muulla omaan
umpirauhalliseen luonteeseensa tyystin kuulumattomalla tavalla.
Minä
olen ollut jo varmaan 15-vuotiaasta sitä mieltä etten koskaan tule
vanhaksi, tai ainakaan niin vanhaksi etten pärjäisi yksin. Jos elän
satavuotiaaksi ja pärjään loistavasti niin mikäs siinä sitten,
mutta se ei ole kovinkaan todennäköistä. Mieli saattaa tietenkin
myöhemmin muuttua, mutta tällä(kin) hetkellä olen täysin varma
ja vakuuttunut siitä, että minä kyllä tapan itseni ennen kuin
joudun muiden armoille. Olen nähnyt sen verran vanhainkoteja sun
muita ihmisvarastoja että minulla ei ole aikomustakaan päätyä
semmoiseen.
Itsemurhan
metodi vain on vielä hakusessa. Ennen tapasin sanoa että haluan
kuolla niin että krokotiili haukkaa minulta naaman irti, mutta sitä
voi olla käytännössä vaikea järjestää. Itsetuhoisella päällä
ollessani mietin rekan alle menoa, mutta en minä voisi aiheuttaa
yhdellekään rekkakuskiparalle elinikäisiä traumoja. Vähintään
pitäisi jättää viesti, jossa pyytäisin anteeksi sotkua ja
henkistä kärsimystä. Sitten on tietysti se, että voisi juoda
itsensä oikein reippaaseen känniin ja ottaa unipillereitä ja
viimeistellä koko homman rysäyttämällä autolla siltapilariin tai
kallioseinään. Mutta se on vähän riskaabelia, siinähän voisi jo
olla niin pöllyssä ettei osuisi koko pilariin, tai sitten osuisi
huonosti ja jäisi eloon kulmakarvoista alaspäin halvaantuneena. Ja
se nyt vasta noloa olisi jos poliisi pysäyttäisi kesken matkan ja
kysyisi että mihinkäs se herra on ajelemassa likööripäissään,
tuo on kuulkaa vaarallista, voi vaikka henki mennä.
Korkealta
hyppääminen on tällä hetkellä se todennäköisin vaihtoehto.
Kyllä minä voin kuvitella, että kiipeäisin vaikka kerrostalon
katolle ja loikkaisin sieltä alas. Siinä vain on se huono puoli
että siinäkin menee liiskaksi, ja mieluummin jättäisin tämän
maailman jokseenkin tyylikkäästi ja ehjänä.
Katselin
joskus sellaisen puolidokumentaarisen elokuvan kuin "Hyönteisten
ääni". Se kertoi tarinan tyypistä joka meni metsään,
pystytti sinne jonkinlaisen teltan ja näännytti sitten itsensä
nälkään. Siinä oli tyyliä! Se vaatisi julman kovaa itsekuria ja
kärsimykset olisivat varmasti huomattavat, mutta ajatus metsän
keskellä kuolemisesta kuulostaa aika hyvältä, tai niin hyvältä
kuin nyt omaa kuolemaa koskevat mietteet voivat tuntua. En minä
hirttäytyä halua vaikka senkin voisi tehdä metsässä, se nyt on
kauheaa kun silmät pullistuvat ja pärstä muuttuu mustaksi ja kieli
työntyy suusta, sellainen ei käy ollenkaan. Ja sitäpaitsi minä
olen aina ollut toivottoman huono tekemään solmuja.
Tässä
kohtaa koen tarvetta kirjoittaa ylös että nämä eivät ole mitään
huumoria, vaikka kirjaankin ajatuksiani jokseenkin kevyeen sävyyn.
Tällaisia tulee joskus mietittyä, tai itse asiassa aika useinkin.
Enkä minä pelkää kuolemaa yhtään, olen periaatteessa valmis
lähtemään koska tahansa. Ehkä se ei ole kovin tervettä, minulla
on sellainen käsitys että ihmisen "pitäisi" pelätä
kuolemaa, mutta enpä minä ajattele muistakaan asioista käsikirjan
mukaan.
Toista
se oli lapsena, silloin pelkäsin kuolemaa. Joskus nelivuotiaana
nukkumaan mennessä ajattelin, että entäpä jos kuolen nukkuessani
ja sitten mietin kuinka äiti yrittäisi aamulla herättää minua.
Samalla kuitenkin tunsin kuolemaa kohtaan myös makaaberia
kiinnostusta, muistan miten kerran asettelin pitkän ja ohuen
leikkikäärmeen kaulani ympärille, tempaisin sen solmuun ja vedin
tiukalle. Taisin olla silloinkin suurinpiirtein neljän. Olihan se
mielenkiintoista kun henki ei kulkenut. Sitten avasin solmun ja otin
käärmeen pois enkä puhunut tuosta koskaan kenellekään mitään.
Kuolemanpelko
taisi haihtua siinä vaiheessa kun piti ruveta pelkäämään
hulluksi tulemista. Tai no, jonkin aikaa ne varmaankin kulkivat käsi
kädessä kuin iloiset kaverukset ikään, mutta hulluuden pelko
voitti viimein. Sitä jatkuikin sitten kunnes ymmärsin että nyt on
myöhäistä pelätä - minähän olen jo hullu.
No comments:
Post a Comment