Monday, October 13, 2014

5.1. 2013

Reetta ja Ville ajelivat eilen Ulvilaan morjestamaan Maijaa ja Väinöä (jotka ovat sekä minun mutsini että Reetan vanhemmat ja niin ollen minun mummoni ja pappani, mutta ei niitä ole koskaan miksikään isiksi ja äideiksi tai mummoiksi ja papoiksi nimitelty vaan ne ovat Maija ja Väinö ja sillä hyvä). No, Maijan ne näkivät mutta Väinöä eivät ehtineet nähdä ennen kuin se pökertyi siellä Pappilanlammen palvelukeskuksen ruokalassa ja kärrättiin ambulanssilla sairaalaan. Reetta soitti juuri äsken ja kertoi että se tuotiin jo illalla paluupostissa takaisin, verenpaine oli kuulemma ollut matalalla.

Väinö on 82-vuotias ja sillä on Alzheimer. Minusta tuntuu aivan käsittämättömältä, kuinka entinen Miesten Mies joka ei paljoa puhellut mutta osasi rakentaa kaikkea ja korjata kaiken, on muuttunut palvelutalon huoneessa sängyllä kököttäväksi haamuksi joka eksyy matkalla vessaan. Niin maa painaa parrelleen, sano. Aktiivisen miettimisen lisäksi tuo asia tuntuu painavan minua alitajuisesti oikein aika tavalla, sillä näen Väinöstä usein unia joissa se käyttäytyy uhkaavasti tai muuten pelottavasti, tai muulla omaan umpirauhalliseen luonteeseensa tyystin kuulumattomalla tavalla.

Minä olen ollut jo varmaan 15-vuotiaasta sitä mieltä etten koskaan tule vanhaksi, tai ainakaan niin vanhaksi etten pärjäisi yksin. Jos elän satavuotiaaksi ja pärjään loistavasti niin mikäs siinä sitten, mutta se ei ole kovinkaan todennäköistä. Mieli saattaa tietenkin myöhemmin muuttua, mutta tällä(kin) hetkellä olen täysin varma ja vakuuttunut siitä, että minä kyllä tapan itseni ennen kuin joudun muiden armoille. Olen nähnyt sen verran vanhainkoteja sun muita ihmisvarastoja että minulla ei ole aikomustakaan päätyä semmoiseen.

Itsemurhan metodi vain on vielä hakusessa. Ennen tapasin sanoa että haluan kuolla niin että krokotiili haukkaa minulta naaman irti, mutta sitä voi olla käytännössä vaikea järjestää. Itsetuhoisella päällä ollessani mietin rekan alle menoa, mutta en minä voisi aiheuttaa yhdellekään rekkakuskiparalle elinikäisiä traumoja. Vähintään pitäisi jättää viesti, jossa pyytäisin anteeksi sotkua ja henkistä kärsimystä. Sitten on tietysti se, että voisi juoda itsensä oikein reippaaseen känniin ja ottaa unipillereitä ja viimeistellä koko homman rysäyttämällä autolla siltapilariin tai kallioseinään. Mutta se on vähän riskaabelia, siinähän voisi jo olla niin pöllyssä ettei osuisi koko pilariin, tai sitten osuisi huonosti ja jäisi eloon kulmakarvoista alaspäin halvaantuneena. Ja se nyt vasta noloa olisi jos poliisi pysäyttäisi kesken matkan ja kysyisi että mihinkäs se herra on ajelemassa likööripäissään, tuo on kuulkaa vaarallista, voi vaikka henki mennä.

Korkealta hyppääminen on tällä hetkellä se todennäköisin vaihtoehto. Kyllä minä voin kuvitella, että kiipeäisin vaikka kerrostalon katolle ja loikkaisin sieltä alas. Siinä vain on se huono puoli että siinäkin menee liiskaksi, ja mieluummin jättäisin tämän maailman jokseenkin tyylikkäästi ja ehjänä.

Katselin joskus sellaisen puolidokumentaarisen elokuvan kuin "Hyönteisten ääni". Se kertoi tarinan tyypistä joka meni metsään, pystytti sinne jonkinlaisen teltan ja näännytti sitten itsensä nälkään. Siinä oli tyyliä! Se vaatisi julman kovaa itsekuria ja kärsimykset olisivat varmasti huomattavat, mutta ajatus metsän keskellä kuolemisesta kuulostaa aika hyvältä, tai niin hyvältä kuin nyt omaa kuolemaa koskevat mietteet voivat tuntua. En minä hirttäytyä halua vaikka senkin voisi tehdä metsässä, se nyt on kauheaa kun silmät pullistuvat ja pärstä muuttuu mustaksi ja kieli työntyy suusta, sellainen ei käy ollenkaan. Ja sitäpaitsi minä olen aina ollut toivottoman huono tekemään solmuja.

Tässä kohtaa koen tarvetta kirjoittaa ylös että nämä eivät ole mitään huumoria, vaikka kirjaankin ajatuksiani jokseenkin kevyeen sävyyn. Tällaisia tulee joskus mietittyä, tai itse asiassa aika useinkin. Enkä minä pelkää kuolemaa yhtään, olen periaatteessa valmis lähtemään koska tahansa. Ehkä se ei ole kovin tervettä, minulla on sellainen käsitys että ihmisen "pitäisi" pelätä kuolemaa, mutta enpä minä ajattele muistakaan asioista käsikirjan mukaan.

Toista se oli lapsena, silloin pelkäsin kuolemaa. Joskus nelivuotiaana nukkumaan mennessä ajattelin, että entäpä jos kuolen nukkuessani ja sitten mietin kuinka äiti yrittäisi aamulla herättää minua. Samalla kuitenkin tunsin kuolemaa kohtaan myös makaaberia kiinnostusta, muistan miten kerran asettelin pitkän ja ohuen leikkikäärmeen kaulani ympärille, tempaisin sen solmuun ja vedin tiukalle. Taisin olla silloinkin suurinpiirtein neljän. Olihan se mielenkiintoista kun henki ei kulkenut. Sitten avasin solmun ja otin käärmeen pois enkä puhunut tuosta koskaan kenellekään mitään.

Kuolemanpelko taisi haihtua siinä vaiheessa kun piti ruveta pelkäämään hulluksi tulemista. Tai no, jonkin aikaa ne varmaankin kulkivat käsi kädessä kuin iloiset kaverukset ikään, mutta hulluuden pelko voitti viimein. Sitä jatkuikin sitten kunnes ymmärsin että nyt on myöhäistä pelätä - minähän olen jo hullu.


No comments:

Post a Comment