27.12. 2012

Tänään röhnötin laiskanlinnassa, söin aamupalaksi Reetan valmistamaa oivallista hedelmäsalaattia (josta olin kuitenkin nyppinyt ananakset hellävaraisesti pois) ja lueskelin Kathy Hoopmannin mainiota pikku opusta "All cats have Asperger syndrome". Kyseisessä kirjassa on mm. teksti "But as he grows older he senses that he is different from everyone else and feels as if he belongs on a different planet, like an outsider looking into a world he never truly understands".

Näinhän se menee ja on mennyt likimain niin kauan kuin muistan. Jo viisi- tai kuusivuotiaana ollessani seurakunnan ylläpitämässä kerhossa minulla oli ajoittain epämääräinen tunne siitä että jokin on pielessä. Ala-asteella ihmettelin erityisesti ikä"toverieni" musiikkimakua, joka oli minusta täysin järkyttävä ja jopa sietämätön diskorenkutuksineen. Samoin minusta oli kummallista, kuinka ihmiset viihtyivät toistensa seurassa - minä kun en koskaan viihtynyt kenenkään seurassa, ainakaan paremmin kuin yksin. Enkä etenkään samanikäisten seurassa! Hyi helkkari!

Lopullisesti vieraantumiseni ihmiskunnasta alkoi yläasteella. Minua suorastaan kauhistutti nähdä, kuinka ihan kehityskelpoisina (siitä musiikkimausta huolimatta) pitämistäni yksilöistä tuli jauhoaivoisia zombeja, jotka alkoivat yhtäkkiä puhua viinan juomisesta kovinkin positiiviseen sävyyn, polttaa tupakkaa, intoilla mopoista ja käyttäytyä muutenkin perin omituisesti. Ja sitten olivat tietenkin kaikki massamuoti-ilmiöt pukeutumiskoodeineen sun muineen, joista en ikinä tajunnut mitään enkä halunnut tajutakaan.

Nykyäänkään en käsitä, miten kukaan voi elää ja vieläpä HALUTA elää ns. normaalielämää. Tai kyllä minä sen järjelläni käsitän että yleensä ihmiset tykkäävät olla laumassa erottumatta joukosta ja niille sosiaalinen arvonanto ja hyväksytyksi tuleminen sun muu vastaava on tärkeää, mutta tunnetasolla en tajua sitä yhtään. Minusta se on aivan tolkutonta ainoan elämänsä tuhlaamista. Ja sitten on vielä tämä maailma tai tarkemmin sanottuna yhteiskunta - erityisen järjettömältä tuntuu se, että ihmiset mennä piipertävät tyytyväisinä päivästä toiseen, vaikka kaikki on päin hemmettiä ja poliitikot valehtelevat ja kapitalistit kähmivät ja ihmisiä kuolee nälkään ja manaatit ovat kohta sukupuutossa. Minun mielestäni kaikkien pitäisi pistää jarrut lukkoon ja huutaa, että nyt tämä paska saa riittää! Mutta eivät ne tee niin. Ja minä ihmettelen täällä, että minkä helvetin takia.

Tässä yhteydessä sopineekin mainita, että minähän en milloinkaan ole ollut sitä mieltä että MINUSSA olisi jotakin vikaa. Ei, vaan se vika on aina ollut MUISSA. Eli Hoopmannin tekstiä kommentoidakseni voisin sanoa, että minä en suinkaan ole väärällä planeetalla, vaan ne muut. En minä ole hirmuinen ja vihamielinen alien, vaan NE MUUT! Enkä minä ole oikeasti hullukaan, vaan suurinpiirtein ainoa järkevä olento koko maailmassa.

Tällainenhan ei tietenkään ole korrektia ajattelua poikkeusyksilöltä, ei tokikaan. Pitäisi haluta olla tavallinen ja toivoa että kunpa hyvä Disney-haltijatar tulisi ja veisi pahan pois ja tekisi minusta taviksen joka haluaa perheen ja haaveilee Havaijinmatkasta ja käy kesäisin pyhiinvaelluksella Tuurissa. Jostain syystä mieleeni tulevat kaikenmaailman 4D-dokumentit, joiden päähenkilöt aina tahtoisivat olla normaaleja ja käydä shoppailemassa ja blaa blaa blaa. Ja erityisesti ne haluavat mennä pubiin! Tai baariin! Voi sentään kun pääsisi baariin! Ryyppäämään muiden torveloiden kanssa! Ihan niinkuin KAIKKI muutkin tekevät!

Erityisen hauska oli yksi tuollaisen dokumentin jannu, jonka pituuskasvu oli lopahtanut huomattavasti ennen aikojaan. Se kyllä kävi baarissa kaveriensa kanssa, mutta sen elämän suurin ongelma olikin se kun hän ei voi kusta pisuaariin, koska ei kerta kaikkiaan ylety! Voi sentään, siinä ne kaverit nyt lorottivat iloisesti rinnakkain suorot suihkien ja sen piti mennä häpeällisesti pöntön ääreen. Ah surun suunnatonta surkeutta, mikä kohtalo miespololla!

No joo, minulla nyt ei ole mitään fyysisiä poikkeavuuksia (ellei lättäjalkoja ja muuhun kroppaan verrattuna paria numeroa turhan kookasta rintakehää ja hartiaseutua lasketa) joten sikäli en ehkä ole täysin vertailukelpoinen. Ja ymmärrän senkin, ettei kovin moni tuotantoyhtiö ole valmis tekemään dokumenttia friikistä joka on itseensä tyytyväinen eikä missään tapauksessa haluaisi olla normaali, ja joka jopa kenties pilkkaisi ja halveksisi taviksia armotta. Sellaisella teelmyksellä voisi olla hyvin pienet katsojaluvut, ja kiukkuista palautetta ja Facebook-viharyhmiä tulisi varmasti. Eihän nyt Nipa ja Niina Normaalien elämää ja maailmankatsomusta saa kyseenalaistaa.

Mutta minä poika kyseenalaistan. Minua ei normaalielämä kiinnosta hittoakaan, johan minä olen sitä kokeillut eikä siitä tullut yhtään mitään, ellei totaalista burnoutia, depressiota ja itsemurha-ajatuksia lasketa. Niin että pitäkööt tunkkinsa vain! Taviksia on monta miljardia, mutta minua on vain yksi.

Yksi hyvä esimerkki ns. normaalien käsittämättömästä ajatuksenjuoksusta (tai sen puutteesta) koskee niitä tyyppejä jotka ovat monikansallisten riistofirmojen tai muiden toimintatavoiltaan epäilyttävien puljujen palkkalistoilla. En kerta kaikkiaan tajua, miten joku voi tehdä töitä semmoisille ja ottaa niiltä rahaa, vaikka ne tuhoavat luontoa, ajavat ihmisiä kurjuuteen ja kuolemaan, lahjovat poliitikkoja ja muita päättäjiä ja järjestelevät pomojensa palkat veroparatiiseihin. Ei vaan mahdu kalloon, ei sitten millään. Minä en suostuisi tekemään mitään hyödyttääkseni tuollaisia, vaan minut saisi mieluummin tappaa. Eikä tarvitsisi edes tappaa armeliaasti ja nopeasti, vaan saisi vaikka vähän kiduttaakin. Siinähän sitä ehtisi kiroilla rämäkästi ja sylkeä vastustajaansa silmille, jos sattuisi osumaan.

En lopultakaan tiedä, kuinka suuri osa ajattelustani on Aspergeriä ja kuinka suuri osa persoonallisuushäiriötä ja kuinka suuri osa myötäsyntyistä kusipäisyyttä ja patologista toisinajattelua. Tykkään joskus pohtia tuota, vaikka lopulta sellainen pohdiskelu onkin turhaa. Mitään rajanvetoja ei voi tehdä ja kuten jo aiemmin todettua, jokainen Aspergerin syndroomainen, persoonallisuushäiriöinen ja karmeaa maailmantuskaa poteva pässinpää on yksilö. Mistä päästäänkin mieltäkääntävään paradoksiin: Eikö silloin myös jokainen NORMAALI ja TAVIS ole yksilö?

Kauhea ajatus! Näkyykö se mitenkään? Voiko sen huomata? Miksi minä en huomaa? En tiedä. En kyllä ole täysin vakuuttunut siitäkään, etteikö taviksilla olisi jonkinlainen joukkohenki tai massamieli, jonka otteessa ne tanssivat ja sätkivät kuin marionetit, nivelet kitisten ja maali hilseillen.