Friday, April 22, 2016

Päivitys 22.4. 2016

No heippa taas näpäkärsät, osuuskauppaväki, kaiken kokoiset kumkvatit, hilipatahiipparit ja muut pikku höpertäjät.
 
Koska tälle päiväkirjalle on tässä ajan saatossa riittänyt tasaisesti lukijoita, ajattelin kirjoittaa pikku päivityksen siitä miten maa nyt makaa. Ensinnäkin on todettava että yksikään kustantaja ei tarttunut roikottamaani syöttiin, joka kai tarkemmin ajateltuna ei olekaan mikään ihme. Sammakko Kustannuksesta sentään vastattiin, muista ei. Ei vastannut Diktaattorikaan, joten syököön kakkaa.
 
Toisekseen Pitko on ikävä kyllä poissa. Pötkö kuoli hiukan yli vuosi sitten ehdittyään 16 vuoden kunnioitettavaan ikään. Maija-mummo puolestaan siirtyi ajasta ikuisuuteen viime marraskuussa. Maksa petti sitten lopulta. Tuli verenmyrkytys, eikä tilannetta ainakaan parantanut se että sille annettiin Porin kaupunginsairaalassa väärää verta. Että kiitos vaan siitä, ääliöt. Onneksi ehdin vielä loppukesästä nähdä mummon ja käytiin yhdessä katsomassa pappaa. Pappa on siis yhä elossa, jos sängyssä makaamista voi elämäksi sanoa. Mutta kaipa sitä on sanottava kun lääkäri ei kerran ole kuolleeksi julistanut.
 
Muistaakseni elettiin helmikuuta Suuren Cthulhun vuonna 2014 kun minulle tarjottiin sossusta mahdollisuutta osallistua ns. eläkeselvittelyyn, eli prosessiin jossa terveydentilani ja kaikki siihen liittyvä kartoitettaisiin perinpohjin ja sitten tehtäisiin lääkärinlausunto, jonka perusteella haettaisiin (taas) työkyvyttömyyseläkettä. Minä tartuin tarjoukseen, koska ei ollut kovin hyvää syytä olla tarttumattakaan. Olin tietenkin tyystin kyllästynyt sossuun ja Kelaan ja työkkäriin ja kaikkeen muuhunkin, mutta ajattelin että yritetään kerran vielä kun on mahdollisuus. Ajattelin että ko. selvittely kestäisi ehkä muutaman kuukauden, mutta toisin kävi. Se kesti yli KAKSI VUOTTA. Nyt kun tätä kirjoitan, työkyvyttömyyseläkehakemus on ollut Kelan uumenissa noin kuukauden päivät.
 
Se eläkeselvittely olikin sellainen show, että siitä kirjoittaisi vähintään pienoisromaanin. Mutta tyydyn nyt kursorisesti mainitsemaan, että eräs syy prosessiin venymiseen oli se että asiaa hoitava työntekijä/työntekijät ehtivät vaihtua neljä (4) kertaa. Ja tietysti kaikkien mahdollisten kesälomien ja joulujen aikana koko homma toppasi tyystin ja sitten jatkettiin kun joku taas jaksoi ja muisti. Sanottakoon näin kiltisti että luottamukseni sosiaalitoimen toimintaan ei tässä viime vuosina ole ainakaan vahvistunut eikä parantunut.

Ja nyt olenkin asumistukea lukuunottamatta ollut täysin sosiaalitoimen armoilla ja riesana, sillä työkkäri (eikun siis TE-toimisto) potkaisi minut viime vuonna veks kirjoiltaan. Totesivat nimittäin että tämä mies ei ole autettavissa meidän keinoin. Enkä tietysti ollutkaan, kuten eivät ole muutkaan muka työnhakijoina olevat työkyvyttömät.
 
Eläkeselvittelyn lopputulos oli tietenkin sikäli jees, että lääkärinlausunto oli ja on todella kattava ja hyvä. Mutta sitä minä en vielä rupea arpomaan mitä teen sitten, jos työkyvyttömyyseläkettä ei edelleenkään myönnetä.
 
Noin muuten elämä on muuttunut aika tavalla, ja vieläpä parempaan suuntaan. Viime vuoden keväänä aloin kirjoitella täällä netissä erään viehättävän naishlön kanssa, sitten tavattiin ihan livenä ja se oli menoa kummallekin. Nyt ollaan oltu kimpassa 10 ja puoli kuukautta. Itse asiassa tätä kirjoittaessani Elämäni Nainen istuu tuolla keittiön pöydän ääressä nakuttamassa omaa läppäriään... Jo muutaman kuukauden seurustelun jälkeen saatiin perheenlisäystäkin, kun neitokaisen akaattikotilot intoutuivat lisääntymään! Vauvoja tuli kerralla yli sata. Minullakin on nyt kaksi omaa pikku kotiloa, nimiltään Milli ja Möllö.
 
Nyt minulla on tulevaisuus, eikä elämä ole pelkkää limbossa riutumista ja selviytymistä päivästä toiseen. Sikäli olen luottavainen ja toiveikas ja elämäniloinen, noin henkilökohtaisella tasolla. Muilla tasoilla en sitten olekaan luottavainen enkä toivekas enkä iloinen vaan päinvastoin oikein perkeleen kiukkuinen kun katselen mihin suuntaan tämä maa on menossa. Mutta ei siitä nyt sen enempää.
 
Ehkäpä kirjoitan jossain vaiheessa uuden päivityksen. Mutta en ihan heti. Kiitoksia kaikille lukijoille, paitsi jos satut olemaan joku porvarimulukku niin saatkin painua ensi tilassa helvettiin.
 
PS. Tulipa aktivoiduttua monen vuoden tauon jälkeen tekemään musiikkiakin. Sitä saa kuulla (ja nähdä, hahaa) tuolla:
https://www.youtube.com/channel/UCcAuE5ALeB7dY2OZnokR8lg


Saturday, March 28, 2015

29.10. 2013

Jaahah. Vuosi on täynnä. On päiväkirjaprojektin viimeinen päivä.

Yllättävän äkkiä tämä tuli eteen. Aika on kulunut kauhean nopeasti. Monta sellaista asiaa on jäänyt sanomatta joista olisi “pitänyt” kirjoittaa. Mutta toisaalta päiväkirja on kai niitä asioita varten jotka juuri kunakin päivänä pyörivät mielessä, jos alkaa väkisellä vääntämään jotain muuta niin sehän olisi fuulaamista.

Vaikka minä en paljon menneitä mietikään, niin mietitään nyt kuitenkin tätä kulunutta vuotta. Aika tasaisesti ja kivasti on mennyt. Moni asia on tietysti harmittanut ja rieponut, mutta eipä ole ollut varsinaista depressiota tai suurempaa ahdistusta. Ja se on hyvä, koska minä tykkään tasaisesta elämänmenosta. “Minä pidän pienistä seikkailuista. Parahiksi suurista”, sanoi Nipsu ja vaikka olen usein ollut Nipsun kanssa eri mieltä niin tuon minä kyllä allekirjoitan.

Porin reissut ovat ehkä olleet tavallaan kohokohtia. Olen pystynyt käymään siellä usein ja kaikki on mennyt hienosti. Ja sitten on tietysti terapia, joka on sujunut hyvin ja ollut todella tarpeen.

Tässä vuoden aikana olen silloin tällöin ajatellut kuollutta frendiäni, jota kirjoitin ihan ensimmäisessä merkinnässä. En minä enää osaa omasta puolestani surra, mutta kaverin puolesta harmittaa! Minua harmittaa, että niin mainion tyypin piti lähteä niin älyttömän nuorena. Ja minua harmittaa, että sen elämä jäi ihan kesken. Ties mitä se olisi vielä saanut nähdä, kokea ja tehdä jos olisi saanut elää.

Omat asiat tässä ovat suurinpiirtein selvillä ja hoidossa. Seuraava terapiakäynti on 8.11 ja työkkäriin pitää ilmoittautua vasta ensi vuoden puolella. Kun päiväkirjan alussa odotettiin päätöstä kuntoutustuesta, nyt saa odotella vastausta kustantajilta. Saapa nähdä tarttuuko kukaan tähän. Nytpä voisinkin kurkottaa karvaisen kourani tulevaisuuteen ja sanoa sanasen kuvitteeliselle lukijalleni, josta vielä tulee ei-kuvitteellinen joko tavalla tai toisella: Mikäli luet tätä kirjasta, joku tarttui syöttiin. Mutta mikäli luet tätä netistä, tartuntaa ei tapahtunut. Hah hah haa!

Mitäs tässä kummempia. Sanottavat on sanottu. Taidan lätkäistä yhden runon tähän loppuun, koska tekee mieli tehdä niin. Jaa, mutta sanotaan nyt vielä se että haluan omistaa tämän päiväkirjan nuorena ikiuneen nukahtaneen frendini muistolle sekä tietenkin rakkaalle elämäntoverilleni Pitkolle. No niin, ja nyt se runo. Heippa!



Yöllinen vaellus


Tämä tie jonka asvaltti hilseilee
kuin muumion kuivunut iho
halkoo pellot, metsän ja maan
valtaväylältä kirkolle kulkiessaan.


Lyhtytolpat, nuo sivistyksen doorilaispylväät
vinossa viisaudenhampaiden lailla.
Mutta valot eivät pala,
kylänraitti on hiljaa.
On pimeää ja pimeys on kaunis.


Monet kuuluvat kesään,
sen joutilaisiin päiviin.
Ovat pellot, metsä ja maa
kiillotettua hopeaa.


Pimeä on poissa, tuo kutsumaton vieras
karkotettuna kauaksi sieltä.


Ja kun aurinko laskee
he käyvät yhdessä sisään
seinien suojaan,
lamppujen alle.


Hämärä on heille
vain viileä henkäys
ajatusten ankeilla reunamailla.


Minä kuljen syysyössäni yksin.


Thursday, March 26, 2015

28.10 2013

Olen tässä muutaman viime viikon aikana hengannut aika taajaan Facebookin internatsionaalisessa Asperger -ryhmässä. Siellä on paljon jenkkejä, aika paljon brittejä ja Australiastakin on vahva edustus. Meitä pohjoismaalaisiakin on jonkin verran. On siellä muistakin maista sakkia, mutta se tietysti rajoittaa kun siellä kirjoitetaan englanniksi.

Mielenkiintoista porukkaa, en muuta sano. Hirveän avoimesti kirjoittavat asioistaan, mikä on minusta tosi hienoa ja rohkeaakin etenkin kun se on avoin ryhmä. Mutta tietty on niinkin, etteivät arat ja sulkeutuneet varmaankaan edes liity tuollaisiin ryhmiin, joten ei tästä voi vetää sellaista johtopäätöstä että ulkomaalaiset assit muka olisivat jotenkin avoimempia kuin suomalaiset.

Muutama juttu on herättänyt oman huomion. Ensinnäkin se, että siellä puhutaan hyvin paljon seksuaalisuudesta ja etenkin niistä nimityksistä joita kukin seksuaalisuudestaan käyttää. Minä olen jo tipahtanut kärryiltä niiden kaikkien määritelmien kanssa, enkä välitä ollenkaan pyrkiä takaisin. Minulle on ihan sama miten ihmiset seksuaalisuudestaan puhuvat tai kuka on kiinnostunut mistäkin aktiviteeteista, mutta noiden nimitysten innokas käyttö ja omaksuminen on minusta outoa. Tuntuu jo siltä että se on jotenkin itseisarvo. Mutta tietysti on ihan ymmärrettävää että voi olla turvallista kun pystyy määrittämään itsensä edes johonkin lokeroon jossa on muitakin.

No, kun seksuaalisuudesta kyseltiin niin minä kirjoitin olevani 100 -prosenttinen suomalainen heteromies, joka syö lihaa ja käyttää housuja.

Toinen juttu ovat sitten erilaiset uskonnot ja uskomukset. Jessus että niistä piisaa tarinaa. Ja niissäkin on kaikenlaista nimitystä ja laatikkoa ja lokeroa ja alalokeroa ja viiteryhmää. On kristittyä ja juutalaista ja wiccaa ja pakanaa ja joku uskoo pohjoismaisen muinaistaruston jumaliin, ja sitten on sellaisiakin uskomussysteemejä joista minä en ole ikinä kuullutkaan. Jotkut eivät usko mihinkään, mutta toisaalta taas jotkut toiset uskovat melkein kaikkeen. Ja välillä tapellaan, kuten aina silloin kun uskonasioista tulee puhe.

Minä sanoinkin siellä, että kaikki tuo uskominen ja palvonta näyttää tekevän ihmisistä kovin vihaisia ja elämästä monimutkaista. Ja sitten lisäsin että onneksi minulla on helppoa, kun en useimmiten usko edes itseeni!

Sellainen ajatus on kyllä tullut mieleen, että väki siellä vaikuttaa jotenkin... no, suoraan sanottuna lapselliselta. Luet joidenkin juttuja ja mietit, että tuon täytyy olla korkeintaan parikymppinen ja sitten osoittautuukin että se täyttääkin ensi kuussa 45 vuotta. Mutta eipä siinä mitään, lapsellisuus on minusta ihan hyvästä. Ja Facebook on muutenkin sellainen mesta että siellä vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään. Mikä ei varmaan assien kohdalla paljoa vaadi, ainakin minä tykkään meissä asseissa siitä että meissä säilyy usein se tietty lapsenomainen innostuminen, uteliaisuus ja rehti avoimmuus. Jos lapsina ollaankin varhaiskypsiä tai kaikkitietäviä “pikkuaikuisia” niin eipä sitä välttämättä vanhemmitenkaan käyttäydytä niin kuin kaikenmaailman uuvattien mielestä ehkä pitäisi.

On ollut kiva nähdä että asuinpaikasta ja maailmankolkasta riippumatta pystyy samaistumaan toisiin. Nuo seksi- ja uskontohommelit ovat tuollaisia ääriesimerkkejä, suuri osa jutuista on ihan samojen asioiden pohdiskelua ja miettimistä kuin täällä Suomessakin. Hauskaa ja mukavaa porukkaa, en muuta sano. Kuten assit nyt useimmiten tuppaavat olemaan. Paitsi silloin kun alkaa se uskonsota, hohoh.


26.10. 2013

No niin, nyt kun tämä päiväkirjaproggis alkaa toden teolla lähestyä loppuaan, olisi oikein mahtavata ja ylösrakentavaista lausua joitakin luottavaisia sanoja sekä omasta että maailman tulevaisuudesta.

Ei vain ole juuri mitään sanottavaa. Ja jos luottavaisesti puhuisi, se menisi jo valehtelun puolelle, hahaa. Oma tulevaisuus on sellainen kuin on, en ajattele sitä järin aktiivisesti mutta sen nyt voi sanoa että sentään olen sitä mieltä että minulla luultavasti on jonkinlainen tulevaisuus. Jos en olisi sitä mieltä, olisi aika turhanpäiväistä edes kirjoittaa näitä höpinöitä tänne.

Ja mitä maailmaan tulee, niin eihän tämä MAAILMA ole mihinkään menossa. Ihmisille voi kylläkin käydä köpelösti. Ihmiset vain tuppaavat omahyväisesti puhumaan maailmanlopusta silloin kun ne tarkoittavatkin omaa loppuaan. Ja minä todellakin luulen että ihmiskunnalla ei ole enää mitään toivoa. Olisi kiva ajatella että on, mutta kun en usko siihen niin en usko.

Ihmiset eivät muuta tapojaan eivätkä luovu saavutetuista eduista ennen kuin on kertakaikkinen pakko. Hivenen paradoksaalisesti olen sitä mieltä että ainoastaan jokin valtavan mittaluokan katastrofi voi enää pelastaa ihmiskunnan. Sellainen, joka pyyhkäisee yli koko maapallon ja saa ihmiset taas keskittymään perusasioihin eli hengissä pysymiseen. Siis ne, jotka ylipäätään ovat selvinneet hengissä. Se voi olla meteoriitti tai supertulivuoren purkaus tai tarpeeksi suuri ydinräjähdys (tahallinen tai tahaton) tai sitten jokin muu vastaava.

Olen kyllä sen verran masokisti ja lisäksi utelias, että haluaisin itse päästä kokemaan sen. Siinähän sitä on odotettavaa tulevaisuudelle, hah hah haa! Olisi mielenkiintoista nähdä sellainen spektaakkeli ja se, jäisinkö itse henkiin ja kuinka pärjäisin pölyn laskeuduttua.

22.10. 2013

Jotenkin vaikean tuntuinen oli tämän päivän aloitus. Tuntui etten herää kunnolla millään ja oli epämääräisen ahdistava olo. Lähdin kuitenkin viemään lisää kampetta kirpparille ja sitten menin Sitariin, tai siis pikemminkin siinä samassa rakennuksessa sijaitsevaan hoviparturiini kyselemään vapaita aikoja. Kävi ilmi että aika oli heti vapaa ja sopi istua tuoliin samantien ja mikäs siinä, sitten parturitäti kyni minulta liuhuletin pois ja ajoi vielä parrankin. Sen jälkeen lattia siinä tuolin ympärillä oli perin karvainen, koska sitä tukkaa ja partaa oli melkoisesti. Sanoinkin että musta lammas on nyt keritty, heheh.

Joskus vain tekee mieli vähän uudistua. Ehkä se on jonkinlaista eteenpäin menemisen meininkiä... Jos ja kun tuntee siirtyvänsä uuteen vaiheeseen elämässään, niin silloin voi haluta vähän uudistua noin fyysisestikin. Kuten kärmes joka luopi nahkansa, tai jotain.

Minähän en liiemmin taaksepäin katsele. Tsiigaan mieluummin eteenpäin. Olen hirveä jahkaaja, mutta se muistelun ja nostalgisoinnin tarve puuttuu minulta kokonaan. Ja vaikka noin muuten olenkin jämähtänyt sijoilleni, niin henkisesti en. Olisin jopa hävittänyt kaikki vanhat valokuvat ja muutkin muistoesineet jo aikapäiviä sitten, ellei Reetta olisi kieltänyt. Ja kun tuli luvatuksi etten polta niitä, niin tuolla ne nyt ovat pahvilaatikossa kaapissa viemässä tilaa. Miksi minä muka haluaisin katsella niitä? Minkä takia minä haluaisin muistella sitä millaista elämä oli joskus? Joo, silloin oli tuollainen meininki, seurusteltiin, oltiin bändissä, oli tuollainen auto ja tuollainen kitara, asuttiin tuolla ja blaa blaa blaa. Ei kiinnosta yhtään.

En oikein tiedä mikä siinä onkin kun tuo vanhojen kelailu ei nappaa. Juuri valokuvien kanssahan se tulee hyvin esiin. Monet kuvaavat ihan tauotta ja laittavat fotoja nettiin ja tekevät albumeita ja sitten niitä vahdataan vuosien päästä ja hihkutaan että voi hellanlettas, katso nyt, tuossa minä olen 15 vuotta sitten ja tuossa olet sinä, ihmeellistä.

Minulle riittää se menneisyys mitä joutuu kantamaan päänsä sisällä ja siinäkin on välillä liikaa. Se tulee mieleen ihan tarpeeksi usein, mutta onneksi ei enää nykyään niin usein kuin ennen. Ja minulla on kyllä aika huono muisti, mikä ei ole ollenkaan paha juttu. Sitä parempi mitä vähemmän muistaa, hahaa.

Yleisesti ottaen on niin että minä olen jakanut elämäni aika tarkkaan kahtia. Oli aika ennen Aspergerdiagnoosia ja on aika sen jälkeen. Se ei ole mitenkään harkittua eikä varsinaisesti johdu siitä diagnoosista vaan siitä että tämä elämä oli silloin diagnoosin saamisen aikoihin muutenkin murrosvaiheessa. Yhtä hyvin voisi sanoa että se Uusi Aika alkoi siitä kun rupesi ymmärtämään itseään paremmin ja päätti lopettaa tietyt asiat (kuten töissäkäynnin, heheheh) ja ryhtyi tekemään elämästään sellaista että sitä pystyy elämään.

Tuota edeltäviä aikoja ei etenkään tee mieli muistella. Eikä sinä olisi juuri järkeäkään, koska tuntuu siltä että minä olin ihan eri ihminen silloin. Tietysti ne asiat jotka ovat tätä psyykettä muokanneet kulkevat tavallaan aina mukana, mutta ei minua kiinnosta alkaa mitään konkreettisia tapahtumia muistelemaan. Silloin ennenhän oli olemassa vasta pelkkä meikäläisen prototyyppi, saman näköinen mutta hitosti tyhmempi.

Onpahan sitten jotain mitä vanhana muistella”, ihmiset sanovat. Minä poika en kyllä ala muistella vanhanakaan. Jos muuta ei ole jäljellä kuin muistot eikä edessäpäin näy muuta kuin pimeää, niin siitä tietää että on korkea aika tehdä ns. henkilökohtainen ratkaisu.

Tuesday, March 10, 2015

15.10. 2013

Tämä päiväkirjaprojekti alkaa lähestyä loppuaan. Ja se onkin hyvä, sillä alan olla tyystin kyllästynyt koko touhuun, heheh. Sinänsä on ihme että se kyllästyminen on tapahtunut näinkin myöhään, mutta toisaalta tämä vuosi on kulunut todella nopeasti kuten vuodet tätä nykyä tuppaavat tekemään.

Olen lähettänyt tämän nähtäväksi kolmelle kustantajalle. Olen valinnut sellaisia, joiden voisi ylipäätään olettaa olevan kiinnostuneita tällaisesta ja jotka eivät ole vaatineet sitä paperinivaskaa, vaan sähköinen versio on kelvannut. Mutta saapa nyt nähdä tarttuuko kukaan täkyyn. Ehkä se hankaloittaa, kun tässä ei ole takana mitään ideologiaa eikä agendaa. Minä kun en ole vasemmistolainen enkä oikeistolainen enkä hippi enkä persu enkä mikään muukaan. 

Koska kerran ryhdyin lähettämään tätä kustantajille, tämä on myös ollut tarpeen lukea läpi moneen otteeseen. On pitänyt korjata kirjoitusvirheitä ja muuttaa nimiä (ainoa oikea tässä esiintyvä ihmisolennon nimi on omani). Se on mukavaa, että tässä on eräänlainen kronologia ja kehityskaari. Kuntoutustukipäätöstä odottaneesta tyypistä onkin tullut tyyppi joka on päättänyt ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, takaisin Kelalta ja eläkelaitokselta ja sossulta.

Kenties juuri siinä onkin syy siihen, miksi päiväkirjanpito nyt tuntuu tylsältä pakkopullalta. Tälle ei taida olla enää liiemmin tarvetta. Ei tarvitse jupista ja miettiä ja ähistä, kun tietää miten aikoo edetä. Se muuten edesauttaa huomattavasti myös tätä omissa nahoissaan viihtymistä.

11.10. 2013

No niin, nyt on nähty sekin ihme että suomalainen ministeri eroaa, siis muustakin kuin puolisostaan. Ja oikein suorassa lähetyksessä! Yleensähän suomalainen ministeri istuu hallituksessa lujemmassa kuin paska Junttilan tuvan seinässä, mutta nyt tuli sentään lähtö.

Heidi Hautalan (jeeeee Heidi, Heidi go go go) olisi ollut syytä ruveta tyhjentelemään ministerinsalkkuaan jo siinä vaiheessa kun se pimeän työn teettäminen tuli ilmi. Helvetin jeesustelija ja tekopyhä niljake, en paremmin sano.

Niin muuten, saan mainita tässä kohtaa että vaikka toimeentulotukihakemuksen käsittely sujuikin tämän kuun osalta niin kuin pitikin, yksi juttu jäi vaivaamaan. Nimittäin se, että päätöksen mukana ei enää saapunut jatkohakemusta. Se on kuulemma käytäntö, sillä sossu odottaa asiakkaiden tulostavan hakemukset netistä.

Että sillä lailla. Entäpä ne asiakkaat joilla ei ole nettiä? Tai tulostinta? Pitääkö niiden mennä kunnanvirastolle ja hakea sieltä nippu jatkohakemuksia? Minusta tämä haiskahtaa siltä että näin yritetään vaikuttaa siihen, että asiakas jättäisikin toimeentulotuen hakematta.


(myöhemmin)

Johan oli sitkeä puhelinmyyjä äsken langanpäässä. Kyllä tuli nimittäin selväksi että olisi ollut tyrkyllä yhdeksän kuukautta Aku Ankkaa ja lisäksi kolme kuukautta Roope-Setää ja kirjaa ja lahjakorttia oikein äärettömän edulliseen hintaan. Aina kun mä sanoin “ei”, se aloitti sen ihan saman litanian uudestaan. Alkoi jo naurattaa kun se toistui ainakin neljä kertaa: “Pa paappa paappa paappa paa”.

Lopulta minä sanoin että minun puolestani tätä voidaan jatkaa vaikka koko päivä, mutta vastaus on silti ei. Silloin se antoi periksi. En ihmettelisi vaikka moni tilaisi koko helvatan paketin vain päästäkseen mokomasta tehomyyjättärestä eroon ja saadakseen sen jäkätyksen pois korvastaan.

Pitääpä muuten todeta että minusta on perin väärin että niin hienoa lehteä kuin Aku Ankka kaupataan noin vastenmielisillä metodeilla.