22.12. 2012

Lueskelin juuri Yahoon uutissivuilta juttuja siitä Sandy Hookin ammuskelusta ja ammuskelija Adam Lanzasta, liittyen erityisesti Aspergeriin joka sillä nyt sitten ilmeisesti oli. Jutuissa lainattiin myös tutkimustietoja, joiden mukaan rikoksiin syyllistyneillä Aspergerin syndroomaisilla on usein diagnosoimattomia mielenterveysongelmia kuten kaksisuuntainen mielialahäiriö, masennusta tai persoonallisuushäiriöitä.

Sehän se onkin, että ei se Aspergerin syndrooma nyt yksinään ketään tapa. Ja vaikka tyypillä olisi sen lisäksi myös persoonallisuushäiriö ja ties mitä muuta, niin joka tapauksessa kaikki ihmisoliot ovat yksilöitä joilla on ainutkertainen henkilöhistoria ja ainutlaatuinen ajatusmaailma ja ihan oma tapa reagoida ärsykkeisiin. Eiväthän kaikki psykopaatitkaan ole sarjamurhaajia, vaan niitä pönöttää sankoin joukoin esim. valtioiden ja yritysten hallintoelimissä. Joissa tietysti saa myös paljon ja enemmänkin vahinkoa aikaan, että eipä sillä.

Minulla on Hämeenlinnan hourulan lekurin mukaan Aspergerin lisäksi myös sekamuotoinen persoonallisuushäiriö, toistuva masennus sekä ahdistuneisuushäiriö. Noiden lisäksi tässä ajan saatossa on epäilty myös pakko-oireista häiriötä, Tourettea ja kaksisuuntaisuutta. Ilmeisesti ainoa mitä ei koskaan ole epäilty on skitsofrenia... Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että minulla on pakko-oireinen häiriö, mutta toisaalta myönnän kyllä että koska siinä on niin paljon samoja piirteitä kuin Aspergerissa, on vaikea sanoa missä Asperger loppuu ja pakko-oireisuus alkaa. Hämeenlinnan lääkärin mukaan nuo minun pakko-oireeni liittyisivät ahdistuneisuuteen ja masentuneisuuteen, eivätkä olisi varsinaista OCD:tä. Jaa-ah, sano.

Kun minulla siis on Asperger ja lisäksi niin paljon mielenterveysongelmia että niitä pursuaa korvistakin, niin olenko minä nyt sitten potentiaalinen massamurhaaja? Vaikea sanoa. Mutta toisaalta alan kyllä jo olla liian vanha sopiakseni siihen profiiliin noin ylipäätään. Aina jos näistä tulee jossain puhetta, tapaan piruuttani sanoa että minun hillitön omahyväisyyteni ja mukavuudenhaluni on suojellut minua - minkä helkkarin takia minä haluaisin tehdä jotakin josta joutuu linnaan? Minähän arvostan henkilökohtaista vapautta yli kaiken. Ei minua kiinnosta päätyä suljettuun laitokseen vain siitä syystä että otan hengiltä jonkun uuvatin. Hah hah haa!

No joo, järkyttävän itsekeskeisyyden ja egoismin lisäksi on tietysti sitten se ei-vähäpätöinen tosiseikka että siinä ratkaisevan tärkeinä nuoruusvuosina minulla meni tosi hyvin. Oli bändi ja kaverit ja bändikaverit ja keikat ja sivarit ja pienlehden teko ja kaiken lisäksi vielä seurustelutkin, ja niin paljon henkistä energiaa että kaikki edellämainittu sujui ihan kunnialla. Oli tekemistä, samanmielistä seuraa ja rakkauttakin. Minua ei siis hyljeksitty eikä sorsittu, kaikki se paska loppui saman tien kun yläastekin loppui. Vaikka se lukion viimeinen luokka olikin paikoitellen täyttä tuskaa, niin olin kuitenkin jo siinä vaiheessa myös henkisesti niin vahva ja lisäksi sen verran pässinpäinen mulkvisti, etten olisi edes sietänyt minkäänlaista nenälle hyppimistä. Myös oman auton saaminen sitten myöhemmin oli ihan mahtava ja vapauttava juttu, kun pääsi liikkumaan omien aikataulujensa mukaan eikä tarvinnut ruinata faijalta autoa lainaksi.

Mutta jos olisi mennyt toisin ja elämä olisi jatkunut noin periaatteessa samantapaisena kuin yläasteaikoina, niin... No, sitä en oikeastaan välitä edes miettiä. Ja vaikka välittäisinkin niin turhaahan se olisi.

Kun nyt kerran tuli alettua noita peruskouluaikoja kelata, niin kelataan nyt vielä vähän. Nimittäin minähän olin aina sillä kantilla, että kun täällä nyt kerran on pakko olla niin sitä saa myös tehdä ihan mitä huvittaa, ainakin siinä määrin kuin uskaltaa. Yläasteella olin itsekin kauhea häilääjä... Peruskoulussa sain kyllä nokkani päälle mutta käyttäydyin myös itse paikoitellen kuin pullopersesika, sekä oppilas"tovereita" että opettajia kohtaan.

Nykyään on aika vaikea muistaa tarkalleen millä fiiliksellä siellä koulussa oltiin, mutta kyllähän se pakkopullaa oli. En ainakaan muista yhtäkään kertaa jolloin minulla olisi ollut koulussa mukavaa, puhumattakaan siitä että olisi ollut peräti hauskaa! Parhaimmillaan se kai oli juuri ja juuri siedettävää. En vain tykännyt mistään enkä kenestäkään ja kaikki oppiaineet olivat rasittavia ja typeriä. En pitänyt edes äidinkielestä tai kuvaamataidosta, nekin olivat aivan hirveää shittiä. Kai siinä sitten tuli riehuttua kun näki kaiken vastenmielisenä ja arvottomana, ihmisistähän en välittänyt silloinkaan. Ehkä olin hiukan sitä mieltä että ne kaikki ovat täällä vain minun kiusakseni ja koko systeemi on luotu samasta syystä.

Varmaan tuossakin oli suurimpana ongelmana se sama juttu mikä niin monessa muussakin asiassa eli Motivaation Puute. Minulla ei ole ikinä ollut motivaatiota oikeastaan mihinkään muuhun kuin niiden asioiden tutkimiseen joista olen todella kiinnostunut. Ja sitten ovat nämä luovat toiminnot, mutta niissä ei oikeastaan ole kyse motivaatiosta vaan sisäisestä pakosta. Esimerkiksi tämä kirjoittaminen: En minä ole ikinä kirjoittanut siksi että se olisi KIVAA. Ei nimittäin ole, vaan kauheaa vääntämistä ja painimista ja hampaiden kiristelyä. Mutta silti minä poika kirjoitan, kun tuntuu että sitä tekstiä vain purkautuu aivosta ja se on pakko laittaa muistiin. Kirjoittaminen on sitä mitä minä teen, vaikkei sitä ole kukaan kysynytkään että sopisiko se nyt sinulle ja haluaisitko sinä ja olisiko sinulla motivaatiota tähän.