Monday, September 29, 2014

18.12. 2012


Noista eilisistä hammaslääkärihorinoista paukahtikin aivooni se ajatus, että kuinkahan kauan olisin mahtanut sitä hoitoonmenoa vielä lykätä ellen olisi sattunut voittamaan lotossa. Henkisen kantin lisäksi kun tarvittiin myös rahaa... Mutta sitten satuin voittamaan, sellaiset 3500 euroa. Minulle se oli silloin muutama vuosi sitten todella iso summa. Ja olisi tietysti vieläkin.

Tuon lottovoiton aikaan oli vieläpä sellainen tilanne, että olin taloudellisesti ahtaammalla kuin koskaan. En enää muista kaikkea tarkasti, mutta sen muistan että fyrkat olivat täysin finaalissa koska jossain instanssissa tapahtuneen mokan tai virheellisen päätöksen vuoksi jouduin kitkuttamaan pitkän aikaa aivan olemattomilla tuloilla. Ellen väärin muista, olin kolme kuukautta sillä lailla että koko sinä aikana sain käpälääni yhteensä 500 euroa... Se lottovoitto ei olisi voinut tulla parempaan aikaan, siitä oli suorastaan valtava apu.

Tuollainen kolme ja puoli tuhatta ei varmaankaan kuulosta miltään järin massiiviselta määrältä lottovoitoista puhuttaessa, mutta meikäläiselle sillä oli iso merkitys. Se auttoi sen pahimman ajan yli ja muistelen että siitä jäi periaatteessa hiukan "ylimääräistä" rahaa suurinpiirtein vuoden ajaksi. Siinä sai jo kummasti hammashoidot alkuun.

Olen antanut itselleni kertoa, että taloudelliset vaikeudet ovat mielenterveysongelmien suurin yksittäinen syy. Minä en ole seonnut köyhyyden vuoksi, mutta sen minä sanon että tuolla 3500 euron voitolla oli suunnaton psyykkinen merkitys. Raha ei tee onnelliseksi, mutta huolia se vähentää! Jälkikäteen olen ymmärtänyt että juuri se oli käännekohta joka auttoi ryömimään pois sieltä jatkuvan masentuneisuuden, itsetuhoisuuden ja välinpitämättömyyden suosta. Kun ei tarvinnut stressata jatkuvasti rahasta, henkisiä voimavaroja jäi muuhunkin.

"Ei ne suuret tulot vaan ne pienet menot", on äitimuori tavannut aina sanoa ja siinä se on kyllä ollut ihan oikeassa. Minulla ei ole latiakaan velkaa mihinkään suuntaan ja menot ovat todella pienet. Välttämättömien hankintojen lisäksi rahaa menee lähinnä vaatteisiin ja kirjoihin, eikä niihinkään niin paljoa kuin ennen koska minusta on vanhemmiten tullut aika saita. Auton ylläpito on tietysti kallista, mutta siitä ei auta rutista koska ilman autoa en pärjäisi mitenkään. Vaikka julkinen liikenne olisikin jossain kuosissa, en pystyisi käyttämään sitä. Linja-autossa olen ollut viimeksi vuonna 1996 ja jos Suuri Cthulhu suo, en enää ikinä joudu astumaan jalallani kyseiseen liikennevälineeseen.

Nyt kun tässä näköjään mennään aasinsillasta toiseen, niin nuo meikäpojan paniikkioireethan alkoivat toden teolla pahentua vuonna 1995, jolloin olin lukion kolmannella. Silloin minä, mutsi ja faija nimittäin muutettiin Ulvilasta Poriin, ja minun piti alkaa käydä koulussa linja-autolla. Se ei todellakaan ollut hyväksi minun mielenterveydelleni.

Nääs nimittäin ensin piti olla siellä pysäkillä tiettyyn aikaan. Ja minun on aina ollut vaikea olla yhtään missään tiettyyn aikaan. Aloin aamuyöstä säpsähdellä hereille ja tuijottaa herätyskelloa, jotten vain myöhästyisi. Ja sitten kun se kello soi (luonnollisesti olin yön aikana tarkistanut moneen kertaan että se on varmasti soimassa) olin aivan töttöröö ja minulla oli kaamea olo. Sitten sen kaamean olon keskellä ja mahan kiertäessä piti pukeutua ja lähteä hoipertelemaan pysäkille. Sitten olit siellä pysäkillä ja olo oli entistä kaameampi ja vatsa möyrysi kuin pesukone, kun odotit bussia. Tuleekohan se sieltä? Mitäs jos se ei tule? Onkohan se jo mennyt? Entäs jos menen väärään autoon?

Sitten kun se linja-auto (tai linkkari kuten Porissa päin sanotaan) saapui, niin siitähän se varsinainen helvetti repesi. Sait kammeta itsesi kyytiin työmatkalaisten ja hälisevien kersojen joukkoon, ilma oli huono ja meteli oli hirveä ja auto keikkui ja pysähtyi joka ikisellä pysäkillä ja matka kesti kauan, ja siinähän valuit kylmää hikeä ja vapisit ja nieleskelit oksennusta ja yritit pitää nuppisi kasassa. Ja yhtenäkään aamuna en ehtinyt ajoissa kouluun, koska aikataulut nyt sattuivat olemaan sellaiset kuin olivat ja lähimmältä pysäkiltä oli vielä monen sadan metrin kävelymatka. Eikä se koulusta kotiin lähtö ollut juurikaan helpompaa.

Eipä siis ihme, että kaikki meni perseelleen. Siinä oppi entinen tunnollinen oppilas äkkiä lintsaamaan, kun ahdisti niin saatanallisesti! Ja sitten oli niitä päiviä, kun menin yhdellä linkkarilla kouluun ja tulin seuraavalla pois kun olo oli niin kauhea etten pystynyt jäämään sinne. Huhheijaa, se oli melkoinen show. Ajokortin saanti (autokoulun käyminen oli muuten sellainen suoritus, että ihmettelen edelleen millä helkkarin ilveellä minä siitä selviydyin) ei sinällään auttanut ollenkaan, kun sen kortin lisäksi olisi pitänyt olla vielä autokin ja sitähän minulla ei ollut.

En tiedä kuinka suuri osa tuosta linja-autokammosta juontui ala-asteen kolmosluokan luokkaretkestä Raumalle. Silloin nimittäin kävi sellainen pikku moka, että minä jäin tulomatkalla kyydistä! Linkkari pysähtyi hetkeksi Porin torin laitaan ja sitten kun pikku matkalaiset paimennettiin takaisin kyytiin, kukaan ei huomannut että eräs rillipäinen poika puuttuikin joukosta. Opettaja laski luvun mutta laski väärin, ja niin sitä mentiin taas iloisesti kohti Ulvilaa ja Friitalan ala-astetta sillä välin kun minä juoksin hädissäni pitkin toria ja etsin turhaan oikeaa linja-autoa.

Siinä tilanteessa pysyin kyllä hämmästyttävän coolina. Oivalsin pian mitä oli tapahtunut, hoksasin linkkarin jossa luki "Ulvila", selitin kuskille missä mentiin ja maksoin kyydin. Viimein pääsin sitten koululle ja sieltä fillarilla kotiin.

Oli tuokin varsinainen tapaus. Mitähän nykyään seuraisi jos tuollaista tapahtuisi? Varmaan tulisi hirveät otsikot ja netti ja Facebookki repeäisivät moisen välinpitämättömyyden ja huolimattomuuden aiheuttaman pyhän vihan vuoksi. Mutta silloin ei tapahtunut yhtään mitään. Tottakai mutsi soitti kiukkuisena koululle ja opettaja oli ainakin sille olevinaan kovin pahoillaan, mutta eipä se vatussi siitä ikinä minulle mitään sanonut. Viimeistään siitä olisin oppinut että opettajat ovat täysiä pässejä, ellen olisi sitä jo aiemmin tiennyt.


No comments:

Post a Comment