Noista
eilisistä hammaslääkärihorinoista paukahtikin aivooni se ajatus,
että kuinkahan kauan olisin mahtanut sitä hoitoonmenoa vielä
lykätä ellen olisi sattunut voittamaan lotossa. Henkisen kantin
lisäksi kun tarvittiin myös rahaa... Mutta sitten satuin
voittamaan, sellaiset 3500 euroa. Minulle se oli silloin muutama
vuosi sitten todella iso summa. Ja olisi tietysti vieläkin.
Tuon
lottovoiton aikaan oli vieläpä sellainen tilanne, että olin
taloudellisesti ahtaammalla kuin koskaan. En enää muista kaikkea
tarkasti, mutta sen muistan että fyrkat olivat täysin finaalissa
koska jossain instanssissa tapahtuneen mokan tai virheellisen
päätöksen vuoksi jouduin kitkuttamaan pitkän aikaa aivan
olemattomilla tuloilla. Ellen väärin muista, olin kolme kuukautta
sillä lailla että koko sinä aikana sain käpälääni yhteensä
500 euroa... Se lottovoitto ei olisi voinut tulla parempaan aikaan,
siitä oli suorastaan valtava apu.
Tuollainen
kolme ja puoli tuhatta ei varmaankaan kuulosta miltään järin
massiiviselta määrältä lottovoitoista puhuttaessa, mutta
meikäläiselle sillä oli iso merkitys. Se auttoi sen pahimman ajan
yli ja muistelen että siitä jäi periaatteessa hiukan
"ylimääräistä" rahaa suurinpiirtein vuoden ajaksi.
Siinä sai jo kummasti hammashoidot alkuun.
Olen
antanut itselleni kertoa, että taloudelliset vaikeudet ovat
mielenterveysongelmien suurin yksittäinen syy. Minä en ole seonnut
köyhyyden vuoksi, mutta sen minä sanon että tuolla 3500 euron
voitolla oli suunnaton psyykkinen merkitys. Raha ei tee onnelliseksi,
mutta huolia se vähentää! Jälkikäteen olen ymmärtänyt että
juuri se oli käännekohta joka auttoi ryömimään pois sieltä
jatkuvan masentuneisuuden, itsetuhoisuuden ja välinpitämättömyyden
suosta. Kun ei tarvinnut stressata jatkuvasti rahasta, henkisiä
voimavaroja jäi muuhunkin.
"Ei
ne suuret tulot vaan ne pienet menot", on äitimuori tavannut
aina sanoa ja siinä se on kyllä ollut ihan oikeassa. Minulla ei ole
latiakaan velkaa mihinkään suuntaan ja menot ovat todella pienet.
Välttämättömien hankintojen lisäksi rahaa menee lähinnä
vaatteisiin ja kirjoihin, eikä niihinkään niin paljoa kuin ennen
koska minusta on vanhemmiten tullut aika saita. Auton ylläpito on
tietysti kallista, mutta siitä ei auta rutista koska ilman autoa en
pärjäisi mitenkään. Vaikka julkinen liikenne olisikin jossain
kuosissa, en pystyisi käyttämään sitä. Linja-autossa olen ollut
viimeksi vuonna 1996 ja jos Suuri Cthulhu suo, en enää ikinä joudu
astumaan jalallani kyseiseen liikennevälineeseen.
Nyt
kun tässä näköjään mennään aasinsillasta toiseen, niin nuo
meikäpojan paniikkioireethan alkoivat toden teolla pahentua vuonna
1995, jolloin olin lukion kolmannella. Silloin minä, mutsi ja faija
nimittäin muutettiin Ulvilasta Poriin, ja minun piti alkaa käydä
koulussa linja-autolla. Se ei todellakaan ollut hyväksi minun
mielenterveydelleni.
Nääs
nimittäin ensin piti olla siellä pysäkillä tiettyyn aikaan. Ja
minun on aina ollut vaikea olla yhtään missään tiettyyn aikaan.
Aloin aamuyöstä säpsähdellä hereille ja tuijottaa herätyskelloa,
jotten vain myöhästyisi. Ja sitten kun se kello soi (luonnollisesti
olin yön aikana tarkistanut moneen kertaan että se on varmasti
soimassa) olin aivan töttöröö ja minulla oli kaamea olo. Sitten
sen kaamean olon keskellä ja mahan kiertäessä piti pukeutua ja
lähteä hoipertelemaan pysäkille. Sitten olit siellä pysäkillä
ja olo oli entistä kaameampi ja vatsa möyrysi kuin pesukone, kun
odotit bussia. Tuleekohan se sieltä? Mitäs jos se ei tule? Onkohan
se jo mennyt? Entäs jos menen väärään autoon?
Sitten
kun se linja-auto (tai linkkari kuten Porissa päin sanotaan) saapui,
niin siitähän se varsinainen helvetti repesi. Sait kammeta itsesi
kyytiin työmatkalaisten ja hälisevien kersojen joukkoon, ilma oli
huono ja meteli oli hirveä ja auto keikkui ja pysähtyi joka
ikisellä pysäkillä ja matka kesti kauan, ja siinähän valuit
kylmää hikeä ja vapisit ja nieleskelit oksennusta ja yritit pitää
nuppisi kasassa. Ja yhtenäkään aamuna en ehtinyt ajoissa kouluun,
koska aikataulut nyt sattuivat olemaan sellaiset kuin olivat ja
lähimmältä pysäkiltä oli vielä monen sadan metrin kävelymatka.
Eikä se koulusta kotiin lähtö ollut juurikaan helpompaa.
Eipä
siis ihme, että kaikki meni perseelleen. Siinä oppi entinen
tunnollinen oppilas äkkiä lintsaamaan, kun ahdisti niin
saatanallisesti! Ja sitten oli niitä päiviä, kun menin yhdellä
linkkarilla kouluun ja tulin seuraavalla pois kun olo oli niin kauhea
etten pystynyt jäämään sinne. Huhheijaa, se oli melkoinen show.
Ajokortin saanti (autokoulun käyminen oli muuten sellainen suoritus,
että ihmettelen edelleen millä helkkarin ilveellä minä siitä
selviydyin) ei sinällään auttanut ollenkaan, kun sen kortin
lisäksi olisi pitänyt olla vielä autokin ja sitähän minulla ei
ollut.
En
tiedä kuinka suuri osa tuosta linja-autokammosta juontui ala-asteen
kolmosluokan luokkaretkestä Raumalle. Silloin nimittäin kävi
sellainen pikku moka, että minä jäin tulomatkalla kyydistä!
Linkkari pysähtyi hetkeksi Porin torin laitaan ja sitten kun pikku
matkalaiset paimennettiin takaisin kyytiin, kukaan ei huomannut että
eräs rillipäinen poika puuttuikin joukosta. Opettaja laski luvun
mutta laski väärin, ja niin sitä mentiin taas iloisesti kohti
Ulvilaa ja Friitalan ala-astetta sillä välin kun minä juoksin
hädissäni pitkin toria ja etsin turhaan oikeaa linja-autoa.
Siinä
tilanteessa pysyin kyllä hämmästyttävän coolina. Oivalsin pian
mitä oli tapahtunut, hoksasin linkkarin jossa luki "Ulvila",
selitin kuskille missä mentiin ja maksoin kyydin. Viimein pääsin
sitten koululle ja sieltä fillarilla kotiin.
Oli
tuokin varsinainen tapaus. Mitähän nykyään seuraisi jos
tuollaista tapahtuisi? Varmaan tulisi hirveät otsikot ja netti ja
Facebookki repeäisivät moisen välinpitämättömyyden ja
huolimattomuuden aiheuttaman pyhän vihan vuoksi. Mutta silloin ei
tapahtunut yhtään mitään. Tottakai mutsi soitti kiukkuisena
koululle ja opettaja oli ainakin sille olevinaan kovin pahoillaan,
mutta eipä se vatussi siitä ikinä minulle mitään sanonut.
Viimeistään siitä olisin oppinut että opettajat ovat täysiä
pässejä, ellen olisi sitä jo aiemmin tiennyt.
No comments:
Post a Comment