No
niin, melkoinen tragikoominen farssi tuli siitäkin lääkärireissusta.
Olin
paikalla noin kello 11.55, olo oli yllättävän hyvä ja ajattelin
että tästähän vielä selvitään ihan kivasti. Sitten kello tuli
12.00 ja sitten 12.05, siinä vaiheessa alkoi jo olla vähän tukala
olo. Porukkaa tuli ja meni mutta minä se vain odotin. Siinä kello
12.10 paikkeilla päätin että jos vuori ei ole tullut Muhammedin
luo kello 12.15, niin sitten Muhammed lähtee etsimään sitä.
Lievää kookkaampi ärsyyntyneisyys alkoi kihistä sisälläni ja
ehkä se olikin hyvä, sillä se tyrkkäsi ahdistuneisuuden tieltään.
Varttia
yli kaksitoista kimposin tuolista kiukkuisena kuin piru ja
saapastelin sisään päiväosaston ovista. Kuljin koko osaston
päästä päähän, mutten löytänyt lekurin huonetta mistään.
Sen sijaan löysin jonkun kanslian ja sen lasi-ikkunan takana
mollottavan nuoren miehen, jonka herättelin ja esitin asiani melko
lakoniseen sävyyn. Sitten mentiin lääkärin huoneen luo joka oli
ovelasti piilotettu päiväsalin nurkan taakse, ja sieltä se lekuri
tuli ja kysyi että oliko minulla nyt aika, mikäs sinun nimesi on,
ohhoh, kas kummaa kun minulle on merkitty ihan toinen potilas.
Voin
kertoa että jos minun olisi siinä vaiheessa käsketty lähteä
takaisin kotiin odottelemaan uutta kutsua, olisin varmaan saanut
suorastaan megalomaanisen raivokohtauksen. Mutta koska tuo mystinen
potilas jonka nimi oli merkitty minun tilalleni oli myöhässä,
lääkäri paimensikin minut huoneeseensa. Siellä sitten setvittiin
ja mietittiin, ja sain kuulla että meillä täällä Riihimäellä
ei ole kuin yksi varsinainen terapeutti ja kolme opiskelijaa ja että
varsinaista terapiaa ei voida tarjota mutta voisit ryhtyä käymään
täällä viikoittaisilla tapaamisilla psykiatrisen sairaanhoitajan
kanssa. Senkin sain tietää että yleensä hommat menevät siten
että potilas hankkii itse itselleen yksityisen terapeutin, ja Kela
sitten avustaa kuluissa sen verran kuin avustaa ja loput jäävät
potilaan omavastuuosuudeksi.
Hohhoijaa,
sanon minä. Kun kerran terapialle olisi tarvista ja olisin itse
siihen suostuvainen ja motivoitunut, niin sitä ei olekaan tarjolla.
Mutta annas olla kun on tarjottu jotain diipadaapaa (esim.
"kuntouttavaa työtoimintaa" tai Miesten Ryhmää yhdessä
Oitin puliukkojen kanssa) etkä ole suostuvainen etkä motivoitunut,
niin kyllä silloin ihmetellään ja morkataan asennevammaiseksi ja
hoitoresistentiksi! Helvetti. Ja millähän ilveellä meikäläinen
ahdistunut persaukinen ameeba tästä nyt singahtaa kartoittamaan ja
vertailemaan yksityisiä terapeutteja ja vieläpä maksaa siitä?
Ihan uskomatonta utopiaa.
Niin
se vaan näyttää olevan että terapiassa käynti on rikkaiden
hommaa. Muutenkin tilanne on aika surkuhupaisa: Vaikka olen
muutamankin lääkärin mielestä työkyvytön, olen silti työtön
työnhakija. Ja kun kerran olen työtön työnhakija joka sattuu
olemaan hullu, niin minuahan pitäisi kuntouttaa jotta
työllistymismahdollisuuteni paranisivat, mutta en saa sitä
kuntoutusta joka parhaiten auttaisi ja johon olisin itse halukas
osallistumaan. Hah hah haa! Kuntouttavaksi työtoiminnaksi nimitettyä
orjatyötä ja nöyryytystä kyllä olisi tyrkyllä ja samoin sitä
Miesten Ryhmää, koska ne eivät maksa juuri mitään ja niihin
sopii aina yksi houru mukaan kun kerran muutenkin touhutaan. Mutta
terapeutin työaika maksaa, ja siksi sen saaminen julkiselta puolelta
on kiven alla. Sen nyt tajuaisi vähän vähäisemmälläkin
älykkyysosamäärällä.
Lekuri
sanoi että tässä tämän terapian tavoite näyttäisi olevan se,
että voisin mahdollisesti tulevaisuudessa työllistyä jollekin
muulle alalle kuin aiemmin. Minä sanoin siihen että juu, se on
varmaan se virallinen tavoite mutta minun omat tavoitteeni ovat
hiukan erilaiset eli ne, että voisin kenties tulevaisuudessa
suhtautua kanssaihmisiini hiukan positiivisemmin enkä niin
nihilistisen vihaisesti ja vainoharhaisesti kuin nyt, mutta tällä
hetkellä sen toteutuminen ei näytä kovin todennäköiseltä. Ja
sitten katsoa nakotin sitä silmiin kuin käärme. Se tuumasi, että
sekin on kyllä oikein hyvä tavoite.
Loppujen
lopuksi suostuin siihen, että alan käydä siellä hoitsulla kerran
viikossa. En minä usko että siitä on muuten mitään hyötyä,
mutta onpa sitten näyttöä Kelaan ja eläkelaitokselle, että on
yritetty tehdä edes jotakin ja potilas on aktiivisesti osallistunut
näihin huikaisevan mahtaviin kuntoutustoimenpiteisiin. Ja onpa se
nyt jonkinlainen alku, vähintään. Ehkä jonkin ajan päästä
voidaan sitten kehitellä jotain muuta, kun on saatu koipi
ovenrakoon.
Tällä
hetkellä oloni on aikamoisen tympääntynyt. Tai sanotaanko suoraan
että ihan saatanan tympääntynyt, jos sitä mitattaisiin
tympääntyneisyysasteikolla 1 - 10 niin lukema huitelisi varmaan
ysin tienoilla. En minä näistä enää masennu tai suutu, mutta
tympäisee. Ensin se odottelu ja sählinki ja sitten vielä kaikki
muu, tuon kaiken muun voin vielä jotenkin hyväksyä mutta sitä
sählinkiä en. Minua sitten riepoo tuommoinen sählääminen ja
sohlaaminen, sillä minun mielestäni se kielii epäkunnioituksesta
ja arvostuksen puutteesta potilasta kohtaan. Ja entäpä jos siinä
olisi minun sijastani ollut joku onneton ja epävarma olmi joka olisi
vain lähtenyt surkeana pois tapaamatta lääkäriä tai saamatta
uutta aikaa? Mistä sen tietää miten sille olisi sitten käynyt?
Edesvastuutonta toimintaa.
Ja
sitten sait tulla sieltä takaisin tänne kylmään ja netittömään
kämppään. Onneksi kämppä ei sentään ollut Pitkoton, vaan
Pötkylän suoma vastaanotto oli tavanomaisen riemukas eikä siinä
ollut jälkeäkään epäkunnioituksesta tai arvostuksen puutteesta!
Eilen
illalla selvisi että se netin vika ei ole näissä laitteissa täällä
vaan linjoissa. Sen korjaaminen on kuulemma aloitettu toissapäivänä
kello 13, mutta eipä näemmä vielä tässä 49 tunnissa ole saatu
kuntoon. Outo juttu että tuossa 20 metrin päässä sijaitsevan
päiväkodin netti on koko ajan toiminut täydellisesti, mutta meillä
täällä vieressä ei. Jaa-a, kai sekin on niitä elämän
mysteereitä.
(myöhemmin)
Mutta
mitä tuohon lääkäriseikkailuun tulee, niin kyllä minä
ihmettelen tätä touhua. Ensin minut passitetaan Riihimäen
psykiatriselta Hämeenlinnaan, sitten tapaan siellä lääkärin ja
minut testataan psykologisesti perinpohjin. Sitten tapaan taas
lääkärin Hämeenlinnassa, se kirjoittaa lausunnot ja tekee
hoitosuositukset ja siirtää hoidon takaisin Riksuun. Ja nyt Riksu
ei pysty toteuttamaan sitä suositeltua hoitoa. Hmm-mm, sano.
Kaiken
huippu oli se, että tuo tämänpäiväinen lääkäri sanoi miltei
ensi sanoikseen että hän lopettaa työt täällä vuoden lopussa,
ja että minun olisi ollut viisainta mennä jollekin muulle
lääkärille. Mistä helkkarista minä sen olisin voinut tietää,
ja minkä minä olisin sille mahtanut vaikka olisinkin tiennyt? Kyllä
se on mentävä sille lääkärille jolle kutsu käy. Vaikka ei
minulla tuota lekuria vastaan mitään ole, se teki varmasti
parhaansa ja kaikkensa tuossa tilanteessa ja käyttäytyi minua
kohtaan asiallisesti ja fiksusti.
Vähän
arveluttaa se mitä tarjottavaa psykiatrisella sairaanhoitajalla voi
minulle tässä kohtaa olla. Tuskinpa se ainakaan tarjoaa limpparia
ja suklaata... Johan minä olen vuosien ajan käynyt hoitsulla Oitin
terveyskeskuksessa. Ne ovat olleet ihan hyödyllisiä käyntejä,
ehdottomasti on ollut parempi käydä kuin olla käymättä, mutta
eivät ne mitään TERAPIAA ole. Ja jotta minä pääsisin noihin
henkilökohtaisiin tavoitteisiini, niin minä tarvitsisin nyt sitä
TERAPIAA. Jokapäiväiset rutiinit ja muut käytännön hommat pystyn
useimmiten hoitamaan, minun ei ole vähään aikaan tehnyt mieli
tappaa itseäni eikä minulla ole tauotonta ahdistusta tai kauheita
pakkoajatuksia. Minulla saattaisi siis hyvinkin olla niin paljon
voimia, että jaksaisin sitä terapiaa.
En
oikein usko, että kukaan muu kuin ihan oikea terapeutti kykenisi
ohjailemaan minut tielle jonka päässä siintää edes osittainen
ihmisvihan ja epäluuloisuuden väheneminen. Mitä asioita pitäisi
käsitellä? Mitä on kyseenalaistettava? Mistä minä tunnistan sen
henkisen lukon joka pitäisi avata, ja miltähän se avain
mahdollisesti voisi näyttää? Noihin kysymyksiin ei vastata ihan
tuosta vain.
Näin
puhui Zarathustra.
No comments:
Post a Comment