Sunday, September 28, 2014

17.12. 2012


Jenkkilässä sijaitsevassa Sandy Hookissa sitten ammuttiin niin että pauke kävi. Ekana jannu ampui äitinsä ja lähti sitten ala-asteelle toteuttamaan itseään. Joo-oh, sano.

Mutta minusta se, että tuota Sandy Hookin ampumistapausta käsitellään nimenomaan kouluampumisena, on perse edellä puuhun menemistä. Tai no, tottakai se oli sikäli kouluampuminen että koulussa ammuttiin, mutta minusta siinä on ennen kaikkea kyse äidinmurhasta eli vanhemman surmaamisesta. On ihan luonnollista että äidin kohtalo jää koulussa surmansa saaneiden lasten rinnalla varjoon, mutta jos halutaan yrittääkään ymmärtää tappajan psykologiaa, niin silloin sillä on suuri merkitys.

Minulle tulivat tuosta heti mieleen Luke Woodham ja Kip Kinkel, jotka niinikään ampuivat vanhempansa ennen kuin lähtivät koululle riehumaan. Vanhempansa murhaajan motiivit ja psyyke ovat takuulla aivan erilaiset kuin tyypin joka ampuu yksinomaan siellä koulussa. No, saapas nähdä minkälaisia motiiveja viranomaiset sieltä kaivavat tai mitkä sellaisiksi tulkitaan. Veikkaanpa että taas menee lässyttämiseksi ja syytetään hevimusiikkia ja nettiä ja tietokonepelejä, luultavasti myös yhteiskunnan yleistä jumalattomuutta, homoliittoja ja verotusta.

Olen tässä viimeisen parin vuoden aikana perehtynyt oikein kunnolla paitsi massamurhaajiin, myös surmatöitä tehneisiin lapsiin sekä erityisesti henkilöihin jotka ovat tappaneet vanhempansa. Tietysti sarjamurhaajat sun muut ovat aina kiinnostaneet, mutta nyt olen keskittynyt näihin... Minun ymmärtääkseni omien vanhempien tappamisessa on useimmiten takana tunne oman identiteetin puutteesta tai riittämättömyydestä, jota ko. vanhemmat pahentavat jatkuvalla henkisellä painostuksella ja tolkuttomilla vaatimuksilla - tai ainakin toiminnalla, jonka tämä jälkikasvu kokee painostukseksi ja vaatimiseksi. Näin oli Luke Woodhamin kohdalla ja Kip Kinkelin kohdalla samoin. Jos veikata saa, ja minähän veikkailen omassa päiväkirjassani juuri niin paljon kuin haluan, niin tämän Sandy Hookin sankarin eli Adam Lanzan kanssa on ollut sama tilanne. Mieleeni tulee myös Edmund Kemper, joka repi äidiltään äänentuottoelimet irti ja nakkasi roskasilppuriin, jotta tämä viimeinkin lakkaisi jäkättämästä.

Tsekkasin Wikipediasta näitä kouluissa olleita ampumistapauksia ja niitä oli kyllä hirveä määrä. On pakko myöntää että hiukan hätkähdytti tällaista ihmisvihaajanihilistiäkin. Ja yhtä paljon ja vielä enemmänkin hätkähdyttää se, että niistä on tullut tavallaan ihan normaali osa elämää. Erityisesti Jenkeissä, mutta kaipa muuallakin.

Eihän täälläkään enää puhuta Jokelasta tai Kauhajoesta. Muutaman viikon ajan kummankin jälkeen oli kauhea hälinä ja luvattiin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, mutta lopulta mikään ei muuttunut. Eikä tietenkään voikaan muuttua, koska tämä yhteiskunta nyt on semmoinen kuin se on niin Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa kuin Suomessakin. Eli tarkemmin sanottuna sellainen, että siinä yhteiskunnassa voi joutua milloin tahansa ammutuksi missä tahansa, olit sitten koulussa, ostoskeskuksessa, kadulla, torilla tai ihan missä vain. Se on nykyään osa jokapäiväistä elämää ja siinä se, mitään et sille mahda eikä mahda kukaan muukaan.

Hmm. Minä taidan olla vähän huono nihilisti kun mietin tällaisia. Mutta ei minusta kyllä ole yhtään kivaa kun ammutaan syyttömiä kakaroita, eivät ne ole kenellekään mitään tehneet. Vaikka olen itse kova hautomaan synkkiä ajatuksia ja kantamaan kaunaa, en minä jotain ala-asteikäisiä koulutovereitani mistään syyttele, vaikka olenkin nyt hullu kuin heinäseiväs. Olihan siellä tietysti jokunen aikamoinen pässi ja opettajatkin melkoisia uuvatteja, mutta pässi minä olin itsekin, ainakin paikoitellen. Yläasteaika on jo sitten vähän eri juttu, sieltä on jäänyt isompiakin kimpaleita hampaankoloon, mutta en minä niitäkään mitenkään aktiivisesti märehdi. Onneksi itsellä on aina ollut se hyvä puoli etten ole halunnutkaan kuulua joukkoon (kuka nyt idioottien joukkoon haluaisi kuulua, hah hah haaa) eikä syrjintä ja haukkuminen tms. vastaava ole sen vuoksi vahingoittanut itsetuntoa tai minäkuvaa. Tosin tuo jälkimmäinen on kyllä noin muuten ollut hyvinkin kummallinen ja peräti häilyväinenkin...

No joo, se tuosta aiheesta. Muina kuulumisina kirjattakoon että kävin tänään hammaslääkärissä. Tarkastuksessa löytyi kaksi reikää, joista pienempi paikattiin heti. Kylläpä jännitti oikein reippaasti ennen lähtöä, mutta onneksi vain jännitti eikä ahdistanut. Kotiin tullessa olikin tosi hyvä fiilis. Siitä viimeistään hoksaa jännityksen ja ahdistuksen välisen eron - jännityksen laukeaminen piristää ja aikaansaa iloisen olon, mutta ahdistus jättää jälkeensä vain tympeän väsymyksen ja henkisen uupuneisuuden.

Minähän käyn yksityisellä hammaslääkärillä. Siitä ei tulisi mitään että kävisin julkisella, jossa olisi aina eri lääkäri ja kohtelu ties minkälaista. Nyt olen käynyt samalla lääkärillä vuosikaudet, sen jälkeen kun vihdoin viimein onnistuin rohkaisemaan mieleni ja varaamaan sen ensimmäisen ajan. Silloin oli kyllä jo pikku pakko, kun reiät ammottivat hampaissa kuin tahkojuustossa ja yhdestä hampaasta puuttui suurinpiirtein kolmannes. Tuo oli kauheaa aikaa, näin vieläpä hirveitä painajaisiakin hampaistani ja koko ajan takaraivossa jyskytti tietoisuus siitä, että niille pitäisi tehdä jotakin ja vähän äkkiä. Mutta niinhän siinä helposti käy että kun päänuppi leviää, niin muu kroppa voi jäädä tyystin huomiotta.

Yritin kyllä tänne muutettuani käydä julkisen puolen hammashoidossa, mutta se loppui lyhyeen. En yksinkertaisesti kestänyt alati vaihtuvia lääkäreitä. Ja kun vain lääkäri olisi vaihtunut, mutta sen lisäksi vaihtui se paikkakin missä hoitoa sai! Minulla pitää olla tutut mestat ja tuttu henkilökunta, muuten käy liian tukalaksi ja ahdistavaksi.

Noin yleisesti ottaen en pelkää hammaslääkäriä, vaikka voisi olla vähän aihettakin - kouluaikainen hammaslääkäri oli nimittäin niin täysi sadisti että vieläkin ottaa päähän muistella, se eukko todellakin tykkäsi nöyryyttää ja pelotella. Muistan tänäkin päivänä, miten se uhosi että "sulla ei kuule ole 25 -vuotiaana yhtään hammasta suussasi" ja sitten se kaivoi sieltä kaapista ne jättiläiskokoiset muovihampaat, joiden avulla se esitteli minulle kerran toisensa jälkeen kuinka hampaat pitäisi harjata. Harjasinhan minä, mutta ne perhanat reikiintyivät siitä huolimatta! Ja se paheksuva otsan kurtistus sen jälkeen kun olin päässyt tuoliin ja avannut suuni, siitä tiesi aina että tästä ei hyvä seuraa... Helvatan ämmänkuvatus, en paremmin sano.

Hammaslääkärikäynnissä hankalinta on odottaminen, kuten melkein kaikessa muussakin. Muuten kaikki menee yleensä hyvin, kunhan on saanut aamulla syötyä sen verran ettei rupea pyörryttämään tai muuta. Muutaman kerran on ruvennut huippaamaan ihan tosissaan, jostain syystä se asento saa sen aikaan. Mutta varmasti olisi muitakin hankaluuksia ja paljon, ellei se minun hovilääkärini olisi niin mukava ja huomaavainen, oikein loistotapaus. Jos hammaslääkärillä voi olla kiva käydä, niin tuolla päästään ainakin lähelle! Samoin hoitajat ja muutkin ovat tulleet vuosien aikana tutuiksi ja ovat todella hienoa jengiä.

Kipuhan ei häiritse minua ollenkaan. Se on ihan sama paljonko siihen hampaaseen sattuu kun sitä porataan, minä en ole ikinä tarvinnut puudutuksia muissa kuin hampaan poistoissa. En minä kivusta nauti, mutta pystyn tavallaan sulkemaan sen muiden ajatusteni ulkopuolelle jolloin se ei häiritse. Silloin kun niitä suurimpia monttuja paikkailtiin, lekurineiti ihmetteli minun kipukynnystäni kun hampaasta puuttuu kauhea kappale mutta ei mukamas tunnu missään. Mutta eipä se olekaan kiinni kipukynnyksestä vaan kivun hallinnasta. Tosin täytyy mainita, että kaikkien kipujen kohdalla tuo ei onnistu. Joskus kun niskaa alkaa oikein kunnolla juilia tai sököjen leukanivelten aiheuttama jomotus säteilee muualle naamaan, mikään tee-se-itse -zeniläisyys ei auta hitonkaan vertaa. Silloin syödään tonnista Pamolia ja ähistään ja kiroillaan.


No comments:

Post a Comment