Jenkkilässä
sijaitsevassa Sandy Hookissa sitten ammuttiin niin että pauke kävi.
Ekana jannu ampui äitinsä ja lähti sitten ala-asteelle
toteuttamaan itseään. Joo-oh, sano.
Mutta
minusta se, että tuota Sandy Hookin ampumistapausta käsitellään
nimenomaan kouluampumisena, on perse edellä puuhun menemistä. Tai
no, tottakai se oli sikäli kouluampuminen että koulussa ammuttiin,
mutta minusta siinä on ennen kaikkea kyse äidinmurhasta eli
vanhemman surmaamisesta. On ihan luonnollista että äidin kohtalo
jää koulussa surmansa saaneiden lasten rinnalla varjoon, mutta jos
halutaan yrittääkään ymmärtää tappajan psykologiaa, niin
silloin sillä on suuri merkitys.
Minulle
tulivat tuosta heti mieleen Luke Woodham ja Kip Kinkel, jotka
niinikään ampuivat vanhempansa ennen kuin lähtivät koululle
riehumaan. Vanhempansa murhaajan motiivit ja psyyke ovat takuulla
aivan erilaiset kuin tyypin joka ampuu yksinomaan siellä koulussa.
No, saapas nähdä minkälaisia motiiveja viranomaiset sieltä
kaivavat tai mitkä sellaisiksi tulkitaan. Veikkaanpa että taas
menee lässyttämiseksi ja syytetään hevimusiikkia ja nettiä ja
tietokonepelejä, luultavasti myös yhteiskunnan yleistä
jumalattomuutta, homoliittoja ja verotusta.
Olen
tässä viimeisen parin vuoden aikana perehtynyt oikein kunnolla
paitsi massamurhaajiin, myös surmatöitä tehneisiin lapsiin sekä
erityisesti henkilöihin jotka ovat tappaneet vanhempansa. Tietysti
sarjamurhaajat sun muut ovat aina kiinnostaneet, mutta nyt olen
keskittynyt näihin... Minun ymmärtääkseni omien vanhempien
tappamisessa on useimmiten takana tunne oman identiteetin puutteesta
tai riittämättömyydestä, jota ko. vanhemmat pahentavat jatkuvalla
henkisellä painostuksella ja tolkuttomilla vaatimuksilla - tai
ainakin toiminnalla, jonka tämä jälkikasvu kokee painostukseksi ja
vaatimiseksi. Näin oli Luke Woodhamin kohdalla ja Kip Kinkelin
kohdalla samoin. Jos veikata saa, ja minähän veikkailen omassa
päiväkirjassani juuri niin paljon kuin haluan, niin tämän Sandy
Hookin sankarin eli Adam Lanzan kanssa on ollut sama tilanne.
Mieleeni tulee myös Edmund Kemper, joka repi äidiltään
äänentuottoelimet irti ja nakkasi roskasilppuriin, jotta tämä
viimeinkin lakkaisi jäkättämästä.
Tsekkasin
Wikipediasta näitä kouluissa olleita ampumistapauksia ja niitä oli
kyllä hirveä määrä. On pakko myöntää että hiukan hätkähdytti
tällaista ihmisvihaajanihilistiäkin. Ja yhtä paljon ja vielä
enemmänkin hätkähdyttää se, että niistä on tullut tavallaan
ihan normaali osa elämää. Erityisesti Jenkeissä, mutta kaipa
muuallakin.
Eihän
täälläkään enää puhuta Jokelasta tai Kauhajoesta. Muutaman
viikon ajan kummankin jälkeen oli kauhea hälinä ja luvattiin
yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, mutta lopulta mikään ei
muuttunut. Eikä tietenkään voikaan muuttua, koska tämä
yhteiskunta nyt on semmoinen kuin se on niin Pohjois-Amerikan
Yhdysvalloissa kuin Suomessakin. Eli tarkemmin sanottuna sellainen,
että siinä yhteiskunnassa voi joutua milloin tahansa ammutuksi
missä tahansa, olit sitten koulussa, ostoskeskuksessa, kadulla,
torilla tai ihan missä vain. Se on nykyään osa jokapäiväistä
elämää ja siinä se, mitään et sille mahda eikä mahda kukaan
muukaan.
Hmm.
Minä taidan olla vähän huono nihilisti kun mietin tällaisia.
Mutta ei minusta kyllä ole yhtään kivaa kun ammutaan syyttömiä
kakaroita, eivät ne ole kenellekään mitään tehneet. Vaikka olen
itse kova hautomaan synkkiä ajatuksia ja kantamaan kaunaa, en minä
jotain ala-asteikäisiä koulutovereitani mistään syyttele, vaikka
olenkin nyt hullu kuin heinäseiväs. Olihan siellä tietysti jokunen
aikamoinen pässi ja opettajatkin melkoisia uuvatteja, mutta pässi
minä olin itsekin, ainakin paikoitellen. Yläasteaika on jo sitten
vähän eri juttu, sieltä on jäänyt isompiakin kimpaleita
hampaankoloon, mutta en minä niitäkään mitenkään aktiivisesti
märehdi. Onneksi itsellä on aina ollut se hyvä puoli etten ole
halunnutkaan kuulua joukkoon (kuka nyt idioottien joukkoon haluaisi
kuulua, hah hah haaa) eikä syrjintä ja haukkuminen tms. vastaava
ole sen vuoksi vahingoittanut itsetuntoa tai minäkuvaa. Tosin tuo
jälkimmäinen on kyllä noin muuten ollut hyvinkin kummallinen ja
peräti häilyväinenkin...
No
joo, se tuosta aiheesta. Muina kuulumisina kirjattakoon että kävin
tänään hammaslääkärissä. Tarkastuksessa löytyi kaksi reikää,
joista pienempi paikattiin heti. Kylläpä jännitti oikein
reippaasti ennen lähtöä, mutta onneksi vain jännitti eikä
ahdistanut. Kotiin tullessa olikin tosi hyvä fiilis. Siitä
viimeistään hoksaa jännityksen ja ahdistuksen välisen eron -
jännityksen laukeaminen piristää ja aikaansaa iloisen olon, mutta
ahdistus jättää jälkeensä vain tympeän väsymyksen ja henkisen
uupuneisuuden.
Minähän
käyn yksityisellä hammaslääkärillä. Siitä ei tulisi mitään
että kävisin julkisella, jossa olisi aina eri lääkäri ja kohtelu
ties minkälaista. Nyt olen käynyt samalla lääkärillä
vuosikaudet, sen jälkeen kun vihdoin viimein onnistuin rohkaisemaan
mieleni ja varaamaan sen ensimmäisen ajan. Silloin oli kyllä jo
pikku pakko, kun reiät ammottivat hampaissa kuin tahkojuustossa ja
yhdestä hampaasta puuttui suurinpiirtein kolmannes. Tuo oli kauheaa
aikaa, näin vieläpä hirveitä painajaisiakin hampaistani ja koko
ajan takaraivossa jyskytti tietoisuus siitä, että niille pitäisi
tehdä jotakin ja vähän äkkiä. Mutta niinhän siinä helposti käy
että kun päänuppi leviää, niin muu kroppa voi jäädä tyystin
huomiotta.
Yritin
kyllä tänne muutettuani käydä julkisen puolen hammashoidossa,
mutta se loppui lyhyeen. En yksinkertaisesti kestänyt alati
vaihtuvia lääkäreitä. Ja kun vain lääkäri olisi vaihtunut,
mutta sen lisäksi vaihtui se paikkakin missä hoitoa sai! Minulla
pitää olla tutut mestat ja tuttu henkilökunta, muuten käy liian
tukalaksi ja ahdistavaksi.
Noin
yleisesti ottaen en pelkää hammaslääkäriä, vaikka voisi olla
vähän aihettakin - kouluaikainen hammaslääkäri oli nimittäin
niin täysi sadisti että vieläkin ottaa päähän muistella, se
eukko todellakin tykkäsi nöyryyttää ja pelotella. Muistan tänäkin
päivänä, miten se uhosi että "sulla ei kuule ole 25
-vuotiaana yhtään hammasta suussasi" ja sitten se kaivoi
sieltä kaapista ne jättiläiskokoiset muovihampaat, joiden avulla
se esitteli minulle kerran toisensa jälkeen kuinka hampaat pitäisi
harjata. Harjasinhan minä, mutta ne perhanat reikiintyivät siitä
huolimatta! Ja se paheksuva otsan kurtistus sen jälkeen kun olin
päässyt tuoliin ja avannut suuni, siitä tiesi aina että tästä
ei hyvä seuraa... Helvatan ämmänkuvatus, en paremmin sano.
Hammaslääkärikäynnissä
hankalinta on odottaminen, kuten melkein kaikessa muussakin. Muuten
kaikki menee yleensä hyvin, kunhan on saanut aamulla syötyä sen
verran ettei rupea pyörryttämään tai muuta. Muutaman kerran on
ruvennut huippaamaan ihan tosissaan, jostain syystä se asento saa
sen aikaan. Mutta varmasti olisi muitakin hankaluuksia ja paljon,
ellei se minun hovilääkärini olisi niin mukava ja huomaavainen,
oikein loistotapaus. Jos hammaslääkärillä voi olla kiva käydä,
niin tuolla päästään ainakin lähelle! Samoin hoitajat ja muutkin
ovat tulleet vuosien aikana tutuiksi ja ovat todella hienoa jengiä.
Kipuhan
ei häiritse minua ollenkaan. Se on ihan sama paljonko siihen
hampaaseen sattuu kun sitä porataan, minä en ole ikinä tarvinnut
puudutuksia muissa kuin hampaan poistoissa. En minä kivusta nauti,
mutta pystyn tavallaan sulkemaan sen muiden ajatusteni ulkopuolelle
jolloin se ei häiritse. Silloin kun niitä suurimpia monttuja
paikkailtiin, lekurineiti ihmetteli minun kipukynnystäni kun
hampaasta puuttuu kauhea kappale mutta ei mukamas tunnu missään.
Mutta eipä se olekaan kiinni kipukynnyksestä vaan kivun
hallinnasta. Tosin täytyy mainita, että kaikkien kipujen kohdalla
tuo ei onnistu. Joskus kun niskaa alkaa oikein kunnolla juilia tai
sököjen leukanivelten aiheuttama jomotus säteilee muualle naamaan,
mikään tee-se-itse -zeniläisyys ei auta hitonkaan vertaa. Silloin
syödään tonnista Pamolia ja ähistään ja kiroillaan.
No comments:
Post a Comment