Monday, September 1, 2014

1.11. 2012


Uusi kuukausi, samaa shittiä. Sängystä nousu oli taas tänään melkoisen vaikeaa. Makasin puolitokkurassa seljälläni kuin eltaantunut lahna, katselin makkarin ikkunasta näkyvää apean harmaata taivasta ja kuuntelin viereisen päiväkodin pihalta kantautuvaa kakaroiden kiljumista ja huutoa. Se ei juuri inspiroinut viemään Pitkoa koiven nostolle, mutta lopulta könysin ylös ja tuli se koipikin nostetuksi. Jos poliitikko olisin niin sanoisin että haastavaa oli, mutta viimein tahtotila sekä konsensus saavutettiin ja päästiin eteenpäin, muistakaa se kun äänestätte meidän käyttämäämme mainostoimistoa ensi vaaleissa.

Kämppähän on tietenkin edelleen imuroimatta, mutta nuohosin sentään isoimmat pölytollerot ja roskat pois nurkista ennen kuin lähdin kirpparille. Minulla on tapana käydä arkipäivisin jossain, juurikin kirpparilla tai divarissa tai edes hakemassa bensaa autoon tai ostamassa sinisiä Hofnareita (kahdenkymmenen kipaleen paketti, kiitos). Nuo reissut menevät tätä nykyä useimmiten ilman sen kummempaa ahdistusta, vaikka poikkeuksiakin on. Liikkeelle lähtö on tietysti hiukan huvittavaa touhua tarkisteluineen ja muine rituaaleineen, mutta onpahan siihen aikaa.

Pikku käynti jossain sopii hyvin päivärytmiin. Herättyäni vien Pitko-Pötkön ulos, annan sille aamuruuan, petaan pedin ja syön itsekin hiukan aamupalaa katsellen samalla uutiset teksti-TV:stä. Sitten kiskon asialliset kamppeet niskaani ja lähden. Iltaisin ja viikonloppuisin en käy ikinä missään, koska silloin liikkeellä on liikaa väkeä. En yksinkertaisesti siedä meteliä ja tungosta ja ihmisten tympeitä lampaannaamoja, niistä saa tarpeekseen arkisin ja päiväsaikaankin. En ole vuosikausiin ollut liikkeellä iltaisin tai viikonloppuna, ei minulla ole mitään halua tai tarvetta mennä silloin minnekään.

Edesmenneen toverini kohtalo on pyörinyt mielessä aika taajaan ja herättänyt monenlaisia ajatuksia, mutta en välitä sen kummemmin märehtiä niitä tässä. Minusta suru ja muut vahvat tunteet ovat semmoisia että niistä en viitsi pahemmin huudella, se ei vain tunnu ollenkaan luontevalta tai oikealta. Itsensä ilmaisemisen keinot ovat parhaimmillaankin niin vajavaisia, että sekin torppaa koko homman. Turha sanoa mitään, jos ei osaa sanoa hyvin.

Puuhaavat adressiakin, mutta en minä osallistu semmoisiin kimppahommiin. Suren yksinäni ja omalla tavallani, kuten teen kaiken muunkin. Jos tässä nyt alkaisi kimpoilla ja läpikäydä jotakin menoja, se olisi fuulaamista ja teeskentelyä. Johan se toverittareni nauraisi minulle ja sanoisi että voi sinun kanssasi, senkin hölömö.

Noin muuten mieliala on ollut yllättävän hyvä, vaikka sitä ei ehkä voi näistä horinoista päätellä. Olen kyllä väsynyt, mutta sen suurempaa depressiota tai muuta ei tunnu olevan. Kaipa siihen vaikuttaa se, kun sai lääkärihommat ja muut valmiiksi ja hakemukset Kelaan, eikä ole mitään päällekaatuvaa. Tämä talven alku aina hiukan mietityttää, sillä nuorempana se oli usein erityisen vaikeaa aikaa. Juuri tähän aikaan vuodesta sain opiskeluaikana ensimmäisen isomman hermoromahdukseni ja se työuran (jos nyt mistään urasta voi edes puhua) lopullisesti päättänyt kriittinen massa tuli myöskin saavutettua lokakuun lopulla. Silloin elettiin herran vuotta 2005. Mutta nyt on onneksi eri meininki eikä tarvitse miettiä Scanian eteen hyppäämistä ainakaan ihan joka päivä.

Pikku hommeleita olisi vielä tälle illalle. Pitää piirtää valmiiksi kuva joka tuleepi synttärilahjaksi ex -puolisolle sekä käydä suihkussa. Tuo suihkussa käyntikin on välillä ihan kiviaitaa, uskokaa pois. Mutta se sentään tulee aina tehtyä, sillä en voi sietää likaista oloa (paitsi henkisesti likaista, hahaa) tai rasvaisina roikkuvia hiussuortuvia. Yök!

Peseytyminen ja henkilökohtainen hygienia ovat semmoisia juttuja että niistä huolehtiminen ei ole kärsinyt edes pahimpina masennus- ja ahdistuskausina. Ja vaikka suihkussa käynnin jälkeen tuleekin aina kauhea vilu, on kumminkin mukava kiskoa saunatakki ylleen ja rojahtaa laiskanlinnaan siiderimuki yhdessä kädessä ja suklaapatukka toisessa kädessä ja telkkarin kaukosäädin kolmannessa kädessä. Ja jalassa villisikatohvelit, tietenkin.

No comments:

Post a Comment