Uusi
kuukausi, samaa shittiä. Sängystä nousu oli taas tänään
melkoisen vaikeaa. Makasin puolitokkurassa seljälläni kuin
eltaantunut lahna, katselin makkarin ikkunasta näkyvää apean
harmaata taivasta ja kuuntelin viereisen päiväkodin pihalta
kantautuvaa kakaroiden kiljumista ja huutoa. Se ei juuri inspiroinut
viemään Pitkoa koiven nostolle, mutta lopulta könysin ylös ja
tuli se koipikin nostetuksi. Jos poliitikko olisin niin sanoisin että
haastavaa oli, mutta viimein tahtotila sekä konsensus saavutettiin
ja päästiin eteenpäin, muistakaa se kun äänestätte meidän
käyttämäämme mainostoimistoa ensi vaaleissa.
Kämppähän
on tietenkin edelleen imuroimatta, mutta nuohosin sentään isoimmat
pölytollerot ja roskat pois nurkista ennen kuin lähdin kirpparille.
Minulla on tapana käydä arkipäivisin jossain, juurikin kirpparilla
tai divarissa tai edes hakemassa bensaa autoon tai ostamassa sinisiä
Hofnareita (kahdenkymmenen kipaleen paketti, kiitos). Nuo reissut
menevät tätä nykyä useimmiten ilman sen kummempaa ahdistusta,
vaikka poikkeuksiakin on. Liikkeelle lähtö on tietysti hiukan
huvittavaa touhua tarkisteluineen ja muine rituaaleineen, mutta
onpahan siihen aikaa.
Pikku
käynti jossain sopii hyvin päivärytmiin. Herättyäni vien
Pitko-Pötkön ulos, annan sille aamuruuan, petaan pedin ja syön
itsekin hiukan aamupalaa katsellen samalla uutiset teksti-TV:stä.
Sitten kiskon asialliset kamppeet niskaani ja lähden. Iltaisin ja
viikonloppuisin en käy ikinä missään, koska silloin liikkeellä
on liikaa väkeä. En yksinkertaisesti siedä meteliä ja tungosta ja
ihmisten tympeitä lampaannaamoja, niistä saa tarpeekseen arkisin ja
päiväsaikaankin. En ole vuosikausiin ollut liikkeellä iltaisin tai
viikonloppuna, ei minulla ole mitään halua tai tarvetta mennä
silloin minnekään.
Edesmenneen
toverini kohtalo on pyörinyt mielessä aika taajaan ja herättänyt
monenlaisia ajatuksia, mutta en välitä sen kummemmin märehtiä
niitä tässä. Minusta suru ja muut vahvat tunteet ovat semmoisia
että niistä en viitsi pahemmin huudella, se ei vain tunnu ollenkaan
luontevalta tai oikealta. Itsensä ilmaisemisen keinot ovat
parhaimmillaankin niin vajavaisia, että sekin torppaa koko homman.
Turha sanoa mitään, jos ei osaa sanoa hyvin.
Puuhaavat
adressiakin, mutta en minä osallistu semmoisiin kimppahommiin. Suren
yksinäni ja omalla tavallani, kuten teen kaiken muunkin. Jos tässä
nyt alkaisi kimpoilla ja läpikäydä jotakin menoja, se olisi
fuulaamista ja teeskentelyä. Johan se toverittareni nauraisi minulle
ja sanoisi että voi sinun kanssasi, senkin hölömö.
Noin
muuten mieliala on ollut yllättävän hyvä, vaikka sitä ei ehkä
voi näistä horinoista päätellä. Olen kyllä väsynyt, mutta sen
suurempaa depressiota tai muuta ei tunnu olevan. Kaipa siihen
vaikuttaa se, kun sai lääkärihommat ja muut valmiiksi ja
hakemukset Kelaan, eikä ole mitään päällekaatuvaa. Tämä talven
alku aina hiukan mietityttää, sillä nuorempana se oli usein
erityisen vaikeaa aikaa. Juuri tähän aikaan vuodesta sain
opiskeluaikana ensimmäisen isomman hermoromahdukseni ja se työuran
(jos nyt mistään urasta voi edes puhua) lopullisesti päättänyt
kriittinen massa tuli myöskin saavutettua lokakuun lopulla. Silloin
elettiin herran vuotta 2005. Mutta nyt on onneksi eri meininki eikä
tarvitse miettiä Scanian eteen hyppäämistä ainakaan ihan joka
päivä.
Pikku
hommeleita olisi vielä tälle illalle. Pitää piirtää valmiiksi
kuva joka tuleepi synttärilahjaksi ex -puolisolle sekä käydä
suihkussa. Tuo suihkussa käyntikin on välillä ihan kiviaitaa,
uskokaa pois. Mutta se sentään tulee aina tehtyä, sillä en voi
sietää likaista oloa (paitsi henkisesti likaista, hahaa) tai
rasvaisina roikkuvia hiussuortuvia. Yök!
Peseytyminen
ja henkilökohtainen hygienia ovat semmoisia juttuja että niistä
huolehtiminen ei ole kärsinyt edes pahimpina masennus- ja
ahdistuskausina. Ja vaikka suihkussa käynnin jälkeen tuleekin aina
kauhea vilu, on kumminkin mukava kiskoa saunatakki ylleen ja rojahtaa
laiskanlinnaan siiderimuki yhdessä kädessä ja suklaapatukka
toisessa kädessä ja telkkarin kaukosäädin kolmannessa kädessä.
Ja jalassa villisikatohvelit, tietenkin.
No comments:
Post a Comment