Monday, September 1, 2014

30.10. 2012


Olen suunnitellut päiväkirjan aloittamista jo pitkään, aikomuksenani pitää lukua elämästäni tasan yhden (1) vuoden ajan. En kuitenkaan ole tähän mennessä saanut sitä aikaiseksi, sillä en ole kyennyt päättämään milloin minun pitäisi aloittaa. Aloittaisinko 27.11, jolloin täytän 35 vuotta? Vai sinä päivänä kun saan päätöksen kuntoutustukihakemuksen hyväksymisestä tai hylkäämisestä? (Siihen saattaa vierähtää tovi jos toinenkin). Sitten kun aloitan terapian? Kenties uuden vuoden alkaessa? Joskus muulloin, milloin?

Olin juuri äsken yökävelyllä Pitkon (Pitko on kunnianarvoisa, joskin hiukan ihovaivainen ja viheltäväpumppuinen 13-vuotias pitkäkarvainen kääpiömäyräkoirauros, jota tapaan nimittää elämänkumppanikseni ja sellainenhan se tietysti onkin) kanssa ja sen aikana tulin siihen tulokseen, että voisin aloittaa päiväkirjan saman tien ja ihan heti. Nyt kello on 23.46, ja koska sammutin tietokoneen jo pari tuntia sitten, en nakuttele tätä tekstiä sen muistiin vaan lojun olkkarissa laiskanlinnassa ja raapustan lyijytäytekynällä ruutupaperivihkoon.

Tänään on ollut surun päivä. Sain nimittäin tiedon toverini kuolemasta - käytän sanaa "toveri" sillä en voi sietää termiä "ystävä", se kun tuntuu kuvottavan imelältä ja sopii ainoastaan joutavanpäiväisiin saippuasarjoihin ja Facebookiin. Reaktioni tähän ikävään uutiseen on yllättänyt minut, sillä olen ollut todella surullinen ja melkein itkenyt pariin otteeseen. En ole itkenyt vuosikausiin ja olen luullut etten kykenisi suremaan ihmisten kuolemaa ollenkaan, mutta nähtävästi olen ollut väärässä.

Tapasin edesmenneen toverini ns. livenä vain kerran, kesällä 2009. Tapaaminen oli sinänsä melkoinen ihme, sillä erakoitumiseni oli jo tuolloin oikein reippaassa vauhdissa ja olin luopunut lähes kaikesta muualla kuin netissä tapahtuvasta sosialisoinnista. Mutta niinpä vain voitin ahdistukseni ja julkisia kulkuvälineitä kohtaan tuntemani kammon, kiipesin junaan ja matkasin Tampereelle. Siellä tapasin tämän naispuolisen nettikaverini, joka osoittautui juuri niin fiksuksi, kivaksi, iloiseksi ja pirteäksi olennoksi kuin olin odottanutkin. Ensin kierreltiin kirjakaupoissa ja sitten mentiin puistoon höpöttämään ja syömään suklaata.

Valitettavasti tuo kohtaaminen jäikin sitten ainoaksi, sillä melko pian tämä mainio toverittareni ilmoitti että syöpä, jota vastaan hän oli taistellut muistaakseni 16-vuotiaasta lähtien, oli uusiutunut. Sen jälkeen seurasin kuulumisia blogista joka käsitteli elämää sairauden kanssa, ja välillä tietenkin myös viestiteltiin kahdenkesken. Kantasoluhoidon jälkeen tilanne näytti jo huomattavasti paremmalta, mutta sitten iski äkillinen sairaskohtaus... En oikein jaksa uskoa kuolemanjälkeiseen elämään, mutta jos olen tuon asian suhteen väärässä, niin toivoisin kovasti tapaavani ystäväni (no, sieltä se Y-sana sitten kuitenkin lipsahti) sitten kun itse siirryn ajasta ikuisuuteen.

Nyt ollaan jo seuraavan päivän puolella ja kello on 0.20. Huusholli on hiljainen, vain kynä rapisee paperilla, jääkaappi hurisee, kello kirjahyllyssä raksuttaa ja Pitko kuorsaa sängyssä. En näe tästä sinne, mutta luultavasti se on taas pöyhinyt peitot mykkyrälle mukavaksi pesäksi ja makaa nyt kerällä kuin mikäkin muurahaiskäpy. Mieluiten se nukkuisi minun tyynylläni, mutta useimpina iltoina ehdin evakuoida sen ja viskata makkarin tuolin selkänojalle ennen kuin Pötkö ehtii mönkiä rötköttämään sen päälle.

Taitaa olla aika laittaa vihko syrjään ja lueskella tunti tai puolitoista ennen nukkumaanmenoa. Jospa sitten huomenna jaksaisi nakutella tämän puhtaaksi tietokoneella. Saapa muuten nähdä, tuleeko tämä vihkometodi tavaksi vai kirjoitanko jatkossa suoraan koneella... Itseni tuntien voisin veikata, että spontaania mouhoamista, paasaamista ja marinaa sisältävät merkinnät syntyvät tietsikan ääressä kuin itsestään ja vihkoa käytetään silloin jos/kun on jotain älykkäämpääkin sanottavaa, tai ainakin sellaista jota pitää miettiä.


No comments:

Post a Comment