Olen
suunnitellut päiväkirjan aloittamista jo pitkään, aikomuksenani
pitää lukua elämästäni tasan yhden (1) vuoden ajan. En
kuitenkaan ole tähän mennessä saanut sitä aikaiseksi, sillä en
ole kyennyt päättämään milloin minun pitäisi aloittaa.
Aloittaisinko 27.11, jolloin täytän 35 vuotta? Vai sinä päivänä
kun saan päätöksen kuntoutustukihakemuksen hyväksymisestä tai
hylkäämisestä? (Siihen saattaa vierähtää tovi jos toinenkin).
Sitten kun aloitan terapian? Kenties uuden vuoden alkaessa? Joskus
muulloin, milloin?
Olin
juuri äsken yökävelyllä Pitkon (Pitko on kunnianarvoisa, joskin
hiukan ihovaivainen ja viheltäväpumppuinen 13-vuotias
pitkäkarvainen kääpiömäyräkoirauros, jota tapaan nimittää
elämänkumppanikseni ja sellainenhan se tietysti onkin) kanssa ja
sen aikana tulin siihen tulokseen, että voisin aloittaa päiväkirjan
saman tien ja ihan heti. Nyt kello on 23.46, ja koska sammutin
tietokoneen jo pari tuntia sitten, en nakuttele tätä tekstiä sen
muistiin vaan lojun olkkarissa laiskanlinnassa ja raapustan
lyijytäytekynällä ruutupaperivihkoon.
Tänään
on ollut surun päivä. Sain nimittäin tiedon toverini kuolemasta -
käytän sanaa "toveri" sillä en voi sietää termiä
"ystävä", se kun tuntuu kuvottavan imelältä ja sopii
ainoastaan joutavanpäiväisiin saippuasarjoihin ja Facebookiin.
Reaktioni tähän ikävään uutiseen on yllättänyt minut, sillä
olen ollut todella surullinen ja melkein itkenyt pariin otteeseen. En
ole itkenyt vuosikausiin ja olen luullut etten kykenisi suremaan
ihmisten kuolemaa ollenkaan, mutta nähtävästi olen ollut väärässä.
Tapasin
edesmenneen toverini ns. livenä vain kerran, kesällä 2009.
Tapaaminen oli sinänsä melkoinen ihme, sillä erakoitumiseni oli jo
tuolloin oikein reippaassa vauhdissa ja olin luopunut lähes kaikesta
muualla kuin netissä tapahtuvasta sosialisoinnista. Mutta niinpä
vain voitin ahdistukseni ja julkisia kulkuvälineitä kohtaan
tuntemani kammon, kiipesin junaan ja matkasin Tampereelle. Siellä
tapasin tämän naispuolisen nettikaverini, joka osoittautui juuri
niin fiksuksi, kivaksi, iloiseksi ja pirteäksi olennoksi kuin olin
odottanutkin. Ensin kierreltiin kirjakaupoissa ja sitten mentiin
puistoon höpöttämään ja syömään suklaata.
Valitettavasti
tuo kohtaaminen jäikin sitten ainoaksi, sillä melko pian tämä
mainio toverittareni ilmoitti että syöpä, jota vastaan hän oli
taistellut muistaakseni 16-vuotiaasta lähtien, oli uusiutunut. Sen
jälkeen seurasin kuulumisia blogista joka käsitteli elämää
sairauden kanssa, ja välillä tietenkin myös viestiteltiin
kahdenkesken. Kantasoluhoidon jälkeen tilanne näytti jo
huomattavasti paremmalta, mutta sitten iski äkillinen
sairaskohtaus... En oikein jaksa uskoa kuolemanjälkeiseen elämään,
mutta jos olen tuon asian suhteen väärässä, niin toivoisin
kovasti tapaavani ystäväni (no, sieltä se Y-sana sitten kuitenkin
lipsahti) sitten kun itse siirryn ajasta ikuisuuteen.
Nyt
ollaan jo seuraavan päivän puolella ja kello on 0.20. Huusholli on
hiljainen, vain kynä rapisee paperilla, jääkaappi hurisee, kello
kirjahyllyssä raksuttaa ja Pitko kuorsaa sängyssä. En näe tästä
sinne, mutta luultavasti se on taas pöyhinyt peitot mykkyrälle
mukavaksi pesäksi ja makaa nyt kerällä kuin mikäkin
muurahaiskäpy. Mieluiten se nukkuisi minun tyynylläni, mutta
useimpina iltoina ehdin evakuoida sen ja viskata makkarin tuolin
selkänojalle ennen kuin Pötkö ehtii mönkiä rötköttämään sen
päälle.
Taitaa
olla aika laittaa vihko syrjään ja lueskella tunti tai puolitoista
ennen nukkumaanmenoa. Jospa sitten huomenna jaksaisi nakutella tämän
puhtaaksi tietokoneella. Saapa muuten nähdä, tuleeko tämä
vihkometodi tavaksi vai kirjoitanko jatkossa suoraan koneella...
Itseni tuntien voisin veikata, että spontaania mouhoamista,
paasaamista ja marinaa sisältävät merkinnät syntyvät tietsikan
ääressä kuin itsestään ja vihkoa käytetään silloin jos/kun on
jotain älykkäämpääkin sanottavaa, tai ainakin sellaista jota
pitää miettiä.
No comments:
Post a Comment