10.7. 2013

Heinäkuun yhdeksäs, kello 14.40. Kävelen Pappilanlammen Palvelukeskuksen parkkipaikalta kohti asumisyksikön pääovea. Päivä on hiukan lämmennyt mutta vielä ei ole varsinaisesti kuuma, ja minulla on melko mukava olo farkkuvaatteissani ja lenkkareissani, joiden kumipohjat tömähtelevät vaimeasti asvalttia vasten.

Vasemmalla puolella pihaa on pari pöytää ja muutama tuoli. Yhdellä jälkimmäisistä istuu tukeva muori, jolla on seuranaan pienempi ja hintelämpi pyörätuolissa istuva ikätoveri. He ovat tyytyväisen ja raukean näköisiä auringon lämmössä. Minä heilautan kättäni ja kajautan tervehdyksen. En saa vastausta. Kävelen avoinna olevasta ovesta sisään.

Oven lähettyvillä käytävän varrella istuskelee seuraava asukas, isokokoinen mummeli jolla on kirkkaansiniset vaatteet ja pitkät, valkeat hiukset. Kasvot ovat melkein yhtä kalpeat kuin hiuksetkin. Vanhan naisen haaleanharmaat silmät ovat apposen ammollaan ja suu raollaan. Tuntuu siltä että hän ei näe mitään, tai ei ainakaan käsitä näkemästään paljoakaan.

- Terve, minä sanon ja käännyn ovelta vasemmalle.

Jostain ilmestyy hoitaja joka työntää jälleen yhtä mummoa pyörätuolissa.

- Tulikko Väinöö kattoon, hoitaja kysyy. Minä vastaan myöntävästi. Olen käynyt tässä rakennuksessa monta kertaa, mutta olen silti epävarma suunnasta. Tällä kertaa en ole saanut omaa mummoani oppaaksi, sillä Maija on ollut vatsakipuinen ja huonovointinen ja jäi lepäilemään omaan huusholliinsa viereiseen rakennukseen. Käännyn kulmasta väärään suuntaan, mutta huomaan heti erheeni ja päädyn päiväsaliin.

Salissa on hiljaista. Päiväkahvit on jo juotu ja televisiokin on kiinni. Paikalla on vain isäni entinen työkaveri, joka istuu nykyisin pyörätuolissa ja on sattuman oikusta päätynyt Väinö-pappani huonetoveriksi, sekä valkoiseen paitaan ja ruskeaan hameeseen sonnustautunut mummo jonka kävelykeppi nojaa tuolia vasten. Päiväsalin oikealla seinustalla on rivi ovia, joissa jokaisessa on nimilappu.

Uusi hoitaja saapuu jostakin. Hän näyttää etäisesti tutulta, vaikken yleensä muistakaan ihmisten kasvoja. Hänkin tuntuu tietävän minne olen menossa - hiukan ikävästi voisi ajatella että vieraita käy niin vähän, että harvat kävijät jäävät hyvin hoitajien mieleen. Ymmärrän etten yhtään muista missä huoneessa Väinö asustaa ja tunnen pienen ahdistuksen kouraisun vatsassani. Onnistun kuitenkin kätkemään hämmästykseni (olen saanut siinä niin paljon harjoitusta että taidan olla jo maailmanmestaritasoa, tai vähintään hyvää kansainvälistä luokkaa) ja löydän oikean oven. Se on rivistön viimeinen ja ammottaa avoimena.

- Väinö taitaa olla nukkumassa, sanoo hoitaja. Minä kurkistan huoneeseen ja näen papan joka makaa selällään sängyllä silmiään hieroen.

- Vissiin just heräämässä, minä sanon.
- Katos kuka tuli. Tunnetkos, kysyy hoitaja papalta.
- Niin, tieräksää kuka mää olen, jatkan minä. Hoitaja auttaa papan istumaan ja laittaa hänelle tohvelit jalkaan.
- Emmää kyl ny just tunne, pappa vastaa silmiään siristellen.

Voi helkkari, ajattelen minä. Nytkö se sitten on tapahtunut? Olen jo valmis aloittamaan litanian tyyliin "mää oon Jani, sen ja sen poika, eksää muista, voi voi, lässyn lää". Mutta siihen ei sittenkään ole tarvetta, sillä muutaman hetken päästä papan kasvoille ilmaantuu pieni hymyntapainen.

- No kyl mää ny tunnen.

Hoitaja poistuu. Minä taputan peittoa sängyn jalkopäässä ja kysyn saanko istua siihen.

- Juu, pappa sanoo ja siinä minä sitten istun, papan vieressä, tässä pienessä huoneenkopperossa jonka pappa jakaa isäni ex-työkaverin kanssa. Huone jossa itse asuin ollessani sivarikoulutuksessa Vaasassa oli sekin pieni, mutta sentään huomattavasti suurempi kuin tämä. Niin katoaa mainen kunnia: Itselleen ja perheelleen suuren ja komean tiilitalon aikoinaan rakentanut mies on nyt tuomittu asumaan tässä kopissa, jossa lemuaa ehdalta ihmispaskalta. Pappa itse ei haise miltään, hengityksen lievää makeaa lemahdusta lukuunottamatta.

Minä höpötän niitä näitä. Minua ei ahdista, enkä ole edes vaivautunut. Olen tottunut puhumaan vanhoille ihmisille ja pienille lapsille ja eläimille ja muille jotka kaipaavat turvaa ja rauhoittelua. Ymmärrän kuitenkin pian että sen kummempaan rauhoitteluun ei ole tarvetta, sillä pappa tuntuu olevan yllättävän terävässä kunnossa. Vastaukset ovat lyhyitä eikä papasta ole varsinaiseksi keskustelijaksi, mutta tilanne on ollut aina sama. Pappa ei ole koskaan ollut supliikkimiehiä, vaan tyytynyt lähinnä kuuntelijan rooliin.

Papan ulkomuotokin tuntuu kohentuneen. Hiukset ovat lyhyet ja siistit ja silmissä on tyhjän tuijotuksen sijaan ihka oikea katse. Vain pariin kertaan papan kasvoille hiipii ilme jonka Alzheimerin taudin eteneminen on tuonut mukanaan: Ovela, hiukan pahansuopa tuijotus josta en pidä alkuunkaan. Pappa ei ole koskaan ollut ilkeä enkä muista ikinä nähneeni häntä suuttuneena, vaikka joskus olisi ollut aihettakin. Onko Alzheimer nostanut pintaan jotakin joka on ennen ollut piilossa? Vai onko koko seikka vain mielikuvitukseni tuote?

Rohkaistun hiukan testaamaan papan ymmärrystä ja muistia. Huonekaverin sängyn yläpuolella on valtava pyöreä seinäkello ja saan päähäni kysyä, mihin aikaan pappa herää aamuisin.

- Kyl mää sit ain herrään, pappa vastaa pienen hiljaisuuden jälkeen. Minä jatkan kuulustelua.
- Herättääks nua hoitajat sun aamusin vai herääksää itte, minä kysyn. Pappa on hiljaa ja tuijottaa eteensä.

- En mää muista, sanoo pappa lopulta. Sanat ovat hiljaiset ja painokkaat ja niissä on hiukan tuskastunut kaiku. "En mää muista", sanoi pappa. Edes jossain määrin kirjakieltä lähenevä sävy on aina ollut merkki siitä että pappa on tosissaan - yleensä hän puhuu puhdasta Porin murretta. Päätän lakata kyselemästä typeriä ja vaihdan puheenaihetta.

Niinpä puhelen jälleen mitä sattuu, ajomatkasta, maalaushommista, Pitkosta ja vaikka mistä. Pappa sanoo muistavansa Pitkon ja minä ilahdun kovasti. Mutta yhtäkkiä päiväsalin puolelta alkaa kuulua itkua: Ilmeisesti näkemäni valkeaan paitaan ja ruskeaan hameeseen pukeutunut vanha nainen on alkanut itkeä. Nyyhkytys on täysin lohdutonta ja kuulostaa nuoren tytön itkulta. Ehkä ihminen kuulostaa aina itkiessään samalta, ikään katsomatta? Sen seasta erottuu sanoja, joita en toista tässä.

- Olekko sää ihan kunnossa, kuuluu isäni entisen työkaverin ääni. Pian itku lakkaa, eikä minun tarvitse mennä katsomaan mistä on kyse ja tarjoamaan vajavaista lohdutustani.

Niinpä jatkan jälleen puhetta. Ääneni alkaa jo olla hiukan käheä. Vaikka puhumani asiat ovat jokapäiväisiä ja vähäpätöisiä, saan juttuuni eloa ja jopa jonkinlaista draaman kaarta. Pappa kuuntelee tarkkaan ja nauraakin toisinaan, pientä huvittunutta nuuskutusta joka tuo elävästi mieleeni papan äidin Annan. Minusta on mukava saada pappa nauramaan.

Lopulta sanon että minun on aika jatkaa matkaa. Kysyn haluaako pappa mennä takaisin makuulleen vai jääkö hän istumaan.

- Mää lähren täst sit koht johonki, tuumaa pappa. Rollaattori onkin aivan sängyn vieressä täydessä menovalmiudessa, papan ei tarvitse kuin tarttua ohjaksiin ja kammeta itsensä jaloilleen.

En mielelläni koske ihmisiin, mutta tykkään taputtaa pappaa olkapäälle. Toivon että kosketus välittäisi sen mille en löydä sanoja. Sanon että yritän päästä käymään vielä ennen syksyä ja nousen. Huoneen ovella käännyn, heilutan ja sanon "morjens".

- Hei hei, sanoo pappa.

Kirkkaansinisiin pukeutunut (tai puettu) mummo istuu yhä paikoillaan ulko-oven lähettyvillä. Paikalle on ilmaantunut myös pyörätuoli, jossa kyyköttää kyömynenäinen kalju papparainen suu ammollaan ja pää eteenpäin työntyneenä. Minusta hän muistuttaa vanhaa korppikotkaa, jonka lentotaito on mennyttä mutta silmät näkevät vielä hyvin. Minä tervehdin parivaljakkoa ja kävelen ulos.

Pihamaalle on nyt kerääntynyt enemmän väkeä, auringossa istuu kenties seitsemän tai kahdeksan muoria ja vaaria. Nostan jälleen käteni tervehdykseen.

- Vie isällesi terveisiä, huutaa ex-työkaveri pyörätuolistaan.