11.6. 2013

Nyt on ollut hirveä mekkala siitä kun on ehdotettu jotta silloin kun työpaikoilla ruvetaan irtisanomaan porukkaa, pitäisi aloittaa nuoremmasta päästä. Tähän astihan työnantajat on tupanneet tarjoamaan saappaankuvaa persieen sille iäkkäämmälle väelle...

Mutta minullapa on tähän ratkaisu! Silloin kun porukkaa aletaan potkia veks duunista on tavoitteena tietenkin säästää, eikö vain? Näin ollen on tietysti kaikkein järkevintä aloittaa niistä joilla on SUURIN PALKKA! Niin että siitä vaan pihalle toimitusjohtajat sun muut päälliköt, mokomatkin kalliiksi tulevat syöttöporsaat ja kilpailukyvyn heikentäjät! Näkevätpähän ulkomaan pelletkin että tänne ei kannata tulla johtajiksi pyrkimään ja pitäytyvät paskahommissa kuten siivoojina, raksamiehinä ja lääkäreinä.

No niin, nyt kun olen ratkaissut tämänkin yhteiskunnallisen ongelman voinkin siirtyä kirjoittamaan muista aiheista. Ja tänään mieleni tekevi kirjoittaa ns. sydämenasioista... Niistä en olekaan kirjoittanut vielä mitään yksinomaan siitä syystä ettei ole ollut mitään kirjoitettavaa. Elämä on muutenkin paikoitellen niin hankalaa etten ole viitsinyt vaikeuttaa sitä entisestään millään suhdekuvioilla tai edes sellaisiin pyrkimisellä. Silloin kun vuosia sitten viimeksi yrittelin seurasi vain kauheaa sekamelskaa, itkua ja hammastenkiristystä.

Siispä laitoin koko pariutumisajatuksen tietoisesti telakalle ja päätin etten tee aktiivisesti sen eteen yhtään mitään. Jos jotain on tullakseen niin tulkoon, mutta siinä se. Eikähän ole tullut, poikuuskin on varmaan kasvanut jo takaisin. Muutama vuosi vielä niin voin pistää sen myytäväksi huuto.nettiin.

En minä oikeastaan edes kaipaa parisuhdetta. Tai ainakaan en kaipaa sellaista perinteistä parisuhdetta jossa käydään yhdessä kaupassa ja mäkätetään. Olisihan se kiva puhella älykkäitä ja kuunnella toista ja tsempata ja tykätä ja halailla ja pussailla ja kyhnyttää ja joskus myöskin nussia niin että morkoolit soivat ja villakoirat pakenevat kauhuissaan sängyn alta, mutta en minä mitään jatkuvaa yhdessäoloa halua. Minun pitää saada olla paljon yksin, jotta rauhoitun ja lataudun ja pääsen taas jonkinlaiseen balanssiin itseni ja ympäröivän universumin kanssa.

Paras olisi se, että olisi niin iso kämppä että molemmilla olisi riittämiin omaa tilaa. Tai ehkä paritalo olisi vielä parempi. Sitten saisi aina käydä kylässä kun haluaa ja pääsisi myös pois jos haluaisi olla totaalisen keskenään.

Kirjoitin tänään nettipalstalle näin: "Semmoinen tässä tuli mieleen että on vähän hankalaa kun meikäläinen on jotenkin niin epäsuhtainen olento (ei siis pelkästään fyysisesti, hahaa)... Toisella puolella käytös ja tavat jotka ovat erittäin fiksut sekä asialliset, ja toisella puolella taas puheet ja mielikuvitus ja elämänfilosofia jotka ovat suurinpiirtein niin kaukana asiallisesta ja tavallisesta kuin olla voi. Jälkimmäisen takia olen aina vetänyt puoleeni kaikenmaailman hörhöjä jotka ovat luulleet minua kaltaisekseen tai kuvitelleet että minä ymmärtäisin niitä jotenkin, ja sitten taas kiltimmät tyypit helposti säikähtävät".

Minkäs teet, sillä vaikka olenkin pohjimmiltani toivoton romantikko ja herrasmies ja tykkään kauheasti naissukupuolesta, niin mielelläni myös laulelen rivoja laulunpätkiä ja puhun kaksimielisiä ja piirrän törkeitä kuvia ja höpötän murhista ja kidutuksesta ja Hitleristä. Niin se menee että yleensä ihmiset vaikuttavat ekana fiksuilta ja kivoilta ja osoittautuvatkin sitten sairaiksi perversseiksi, mutta minä teen tuonkin toisinpäin ja vaikutan ensin perverssiltä vaikka olenkin lopulta aika... niin mikä? Kilttikö? En kai sentään, enkä edes säyseä. Mutta enpähän ole mikään sikakaan, enkä juoppo enkä itsekäs idiootti torvelo, johon ei voi luottaa hiton vertaa ja jolta ei ikinä kuule hyvää sanaa.