Monday, December 29, 2014

16.7. 2013

Sekä politiikan että urheilun alati kiihkeiltä rintamilta on viime päivinä kuulunut paljon mielenkiintoisia uutisia, joita olen seurannut ahkerasti. Politiikan puolella sisäministeri Päivi Räsänen kunnostautui jälleen kerran huimimalla Raamatulla erinäisiin päihin, ja katajainen kansa on reagoinut eroamalla joukoittain kirkosta ja viskomalla Räsäsen taatusti pyhitettyä residenssiä kananmunilla. Kiitos Jeesus!

Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä puolestaan sai keuhkoveritulpan. Nyt Sipilä makaa sairaalassa ja bloggaa ja twiittaa sieltä niin että netti raikaa ja hongat humisevat. Tuo uutinen pasahti eetteriin eilen, ja koska kerran olen karmea kyynikko ja vielä karmeampi nihilisti, ensimmäinen mieleeni tullut ajatus oli tämä: "No niin, nyt Keskusta voittaa seuraavat eduskuntavaalit ja Sipilästä tulee pääministeri". Saapa nähdä olenko oikeassa, mutta todennäköisesti olen. Minulla on sellainen ikävä tapa. Keuhkoveritulppa on paljon parempaa mainosta kuin yksikään maakuntakiertue.

Urheilussa taas on tullut dopingkäryjä. Eivätkä kärähtäneet ole olleet pelkkiä iranilaisia painonnostajia ja valkovenäläisiä moukarimiehiä, vaan sprinttereiden ykköskaartia Jamaikalta ja Jenkeistä: Asafa Powell, Tyson Gay, Sherone Simpson. Että sillä lailla. Tähän tahtiin kun tulee käryä, niin Moskovan MM-kisoissa jollakin suomalaisellakin saattaa jo alkaa olla mahdollisuudet päästä jossain lajissa alkuerästä jatkoon!

Se onkin muuten jännä homma tuo urheilu. Vaikka minä olen aina kaikkea (tai melkein kaikkea) isoa bisnestä ja kaupallisuutta ja siihen liittyvää kieroilua vastaan, nämä dopinghommelit eivät ole koskaan saaneet minua ajattelemaan että lopettaisin urheilun tai edes joidenkin lajien seuraamisen.

Syy voi olla yksinkertaisesti se että pidän urheilusta niin kovasti, mutta luulisin että asiaan liittyy muutakin. Nimittäin vaikka olisit doupannut kuinka paljon hyvänsä, niin silti pitää tehdä se suoritus ja silti pitää treenata. Ei kukaan juokse satasta alle kymmenen sekunnin pelkillä mömmöillä, eikä kukaan työnnä kuulaa 21 metriä tuosta vaan, vaikka steroidipiikin jättämiä reikiä olisi perseessä niin että tuulisella säällä takamus vinkuisi kuin kukkopilli.

Taide ja urheilu - siinä ovat oikeastaan ne kaksi syytä joiden takia ylipäätään jaksan ollenkaan sietää ihmiskuntaa. On hienoa kun ihmiset ovat luovia ja tekevät upeita juttuja ja käyttävät mielikuvitustaan, ja yhtä lailla on hienoa kun ihmiset ottavat kropastaan kaiken irti ja ylittävät itsensä tehden uskomattomia suorituksia. Molemmissa on sitä jotain, siinä on se mitä ihminen voi parhaimmillaan olla ja vaikka molempiin liittyy lieveilmiöitä niin so what? Parempi on olla taidepiirien jalustalle nostama reliikki tai kilpailukiellon saanut doping-urheilija kuin joku bisnesidiootti, politiikan pyrkyri tai muu limanuljaska. Kumpikin on sentään JOSKUS tehnyt jotain todellista.

Mutta se tietysti sylettää, että aina pitää käryn jälkeen jatkaa sitä huijjausshowta ja ruveta osoittelemaan syntipukkeja. "Joo, fysioterapeutti antoi pillerin ja minä olin luottavainen ja kiltti ja söin, kaiken minä pistän suuhuni niinkuin yksivuotias, pillerit ja ötökät ja leegot. Olihan se pilleri näin jälkikäteen ajateltuna aika epäilyttävän näköinen, semmoinen valkoinen se oli ja pyöreä. Ja se fysioterapeutti oli myös kauhean epäilyttävä kuulkaas, kyllä minä sitä vähän epäilin ja managerin ja valmentajan kanssa yhdessä epäiltiin mutta näin tässä nyt pääsi käymään. Epäilyttävä se oli, sillä oli kummallinen nimikin ja epäilyttävästi antoi fysioterapiaa, taisi olla ihan Al-Qaidan sabotööri-kätyreitä". Ja "talonmies pisti piikin kankkuun kun kävelin ohitse, mitään en ehtinyt tehdä kun se hyökkäsi sieltä pyörävaraston hämäristä ja sohotti neulalla persiiseen, koitin minä sitä pois ravistaa mutta niin se roikkui kuin terrieri. Apuakin huusin mutta kukaan ei kuullut, niiden vikakin se vähän on että tässä sitä nyt ollaan kusessa kusipurkki kourassa, en minä tiedä mistään mitään, kysykää talkkarilta mitä siinä piikissä oli".

No comments:

Post a Comment