Tulipa
muutama päivä sitten kutsu ysiluokan luokkakokoukseen, jonne en
kylläkään mene. Ensimmäinen kokous oli vuonna 2000 ja siellä
kävin kun oli lyhyt matka ja olin vielä lähes täysin
toimintakykyinen, seuraava oli vuonna 2005 (eräänä syyskuisena
perjantaina, ja juuri tuota nimenomaista perjantaita edeltävänä
päivänä olin vihoviimeistä päivää töissä ikuna) ja nyt olisi
taas uutta tyrkyllä. Lähetin vastauksen hetimiten ja sanoin että
sori, en paljon sosialisoi nykyään. Mutta sanoin myös että jos
näitä vielä tulevaisuudessa järjestetään niin joskus 2030
-luvulla voisin taas osallistua, hahaa! Lähetin myös terveisiä
kaikille, enkä pelkästä kohteliaisuudesta.
Ysiluokka
oli ehkä ekaluokan ohella tavallaan se helpoin. Kasiluokka oli
täyttä helvetinperkelettä (ei tosin samalla luokalla olleiden
tyyppien vuoksi), mutta ysiluokalla tilanne onneksi rauhoittui. Oli
pieni luokka silloin, vain 19 oppilasta ja se sopi minulle hyvin.
Vaikka joskus taannoin kirjoitinkin tänne etten kouluaikana
välittänyt kenestäkään mitään, niin kyllä minä kuitenkin
toivon että noilla kaikilla menisi mahdollisimman hyvin ja olisivat
iloisia elämässään. Paitsi niillä jotka äänestävät tahi
sympatisoivat kokoomusta, hähähäh.
Minä
kun olen aina ollut peräti surkea ihmissuhteiden ylläpitäjä, niin
jotenkin niistä tyypeistä jotka sattuma ja oppivelvollisuus
viskasivat osaksi minun elämäni kulkua tuli kumman tärkeitä.
Sitten kuitenkin, vaikka kouluaikoina pidin useimpia niistä typerinä
ja rasittavina ja ärsyttävinä ja ne olivat varmasti aivan samaa
mieltä allekirjoittaneesta. Loppujen lopuksi samalla luokalla
olleiden joukossa on vain pari tyyppiä joita muistelen pahalla, ja
molemmat niistäkin pässeistä olivat jo ysiluokkaan mennessä
häipyneet.
Sitä
en tiedä moniko muistelee minua pahalla. Varmaan niitäkin on
ainakin muutama, ja enpä minä voi heitä siitä syyttää.
No
niin, ja sitten päivän muihin aiheisiin. Katselin eilen HBO:n
leffan Temple Grandinista ja olin tosi positiivisesti yllättynyt.
Claire Danes teki mahtavan roolityön! Ja hyvin siinä oli saatu
tuotua julki se kuinka hankalaa on elämä aistiyliherkkyyksien
kanssa... Etenkin äänet suorastaan tunkeutuivat korviin, välillä
se porttien kolina oli melkein sietämätöntä ja sai säpsähtämään
ihan kuin oikeassakin tilanteessa.
Ja
ne liukuovet! Helvatan liukuovet, en paremmin sano! Minä en kammoa
niitä niin paljon kuin Temple Grandin, mutta en myöskään tykkää
niistä vähääkään. Minusta ne ovat yksi ihmiskunnan
pirullisimmista keksinnöistä, ja se on jo paljon sanottu. Minä kun
kohtaan liukuoven, vedän hartiat kyyryyn ja irvistän ja harpon
kovaa vauhtia suoraan kohti ovien keskipistettä ihan varmana siitä
että jokin menee pieleen.
Ja
joskus muuten meneekin. En tiedä mikä siinä on, mutta välillä ne
tunnistimet eivät reagoi minuun. Ovi pysyy kiinni, ja siinä minä
sitten töllistelen. Pian joku muu tulee paikalle ja ovet aukeavat
nätisti ihan kuten asiaan yleensä kuuluu, ja minä luikahdan äkkiä
sisään tämän henkilön jäljessä johon liukuovet suhtautuvat
ystävällisesti ja hyväksyen. Varmaan tuota sattuu kaikille joskus,
mutta minä otan sen erittäin henkilökohtaisesti, hahaa.
No comments:
Post a Comment