23.8. 2013

Hain viime viikolla uuden satsin lääkkeitä, alkuviikosta vein kuitin ja reseptin kopion sossuun (olisikohan ollut kahdeksastoista kerta), toissapäivänä se lääkkeiden hinta eli hiukan yli 50 euroa napsahti tilille ja tänään minä nostin sen sieltä ja ostin sillä bensaa. Ja kun bensan hinnasta suurin osa on veroa, niin... no joo, näin se raha kiertää.

Kun tulin kotiin, postilaatikossa oli kirje Työeläkeasioiden muutoksenhakulautakunnasta. Ja hylsyhän se oli, ei tullut kuntoutustukea sitten. Nyt saa minun puolestani olla, sillä kuten aiemminkin olen maininnut en ala valittaa parin vuoden kuntoutustuesta vakuutusoikeuteen. En tiedä onko se periksi antamista vaiko vain järkevä päätös lakata hakkaamasta päätään tiiliseinään. Ehkä vähän molempia! Mutta periksi antamista se on huomattavasti vähemmän kuin tuota toista juttua.

Ja näin kuuluvat perustelut: "Hakijan terveydentilasta saadun selvityksen mukaan ahdistuneisuus, toistuva masennus, Aspergerin oireyhtymä ja persoonallisuushäiriö ovat haitanneet hakijan työntekoa aina, työuran alusta lähtien.

Muutoksenhakulautakunta toteaa, että toimintakyvyn kannalta hakijalla todetuja sairauksia voidaan pitää lievinä. Ne ovat ilmeisesti vaikeuttaneet hakijan sijoittumista opintojaan vastaavaan työhön, mutta niiden ei voida katsoa heikentäneen hakijan kykyä ansiotulojen hankkimiseen. Hakija kykenee edelleen ansiotulojen hankkimiseen aikaisempaa ansiotasoaan vastaavalla tavalla sellaisella sopivalla ansiotyöllä, jollaisen tekemistä häneltä ikänsä, koulutuksensa ja aikaisemman toimintansa perusteella voidaan kohtuudella edellyttää".

Että silleen! Voi helvetin Jeesus, kai minä tekisin ansiotyötä jos pystyisin! Kas kun ei suoraan sanota, että hakija on pelkkä huijari ja kusettaja ja vätys, jonka olisi syytä lopettaa luulotautinen valituksensa ja mennä töihin kuten kunnon ihmiset.

Väkisellä tulee mieleen, että voihan helkkari kun tuli taisteltua ne opinnot loppuun. Miksen antanut periksi jo silloin? Vaikka siinä kohtaa kun yhden työharjoittelun aikana seisoin siellä erään nimeltä mainitsemattoman vanhainkodin kellarissa tärisemässä ja tuijottamassa seinää ja miettimässä että kävelenkö ulos ja lopetan koko opiskelun tähän paikkaan. Tai ennen sitä seuraavaa työharjoittelua kun päätin tappaa itseni mieluummin kuin mennä sinne harjoitteluun. Olisi kai ollut parempi jos olisin seonnut jo silloin ihan kokonaan. Mutta silloin piti purra hammasta ja yrittää väkisellä kun oli se puolisokin siinä, ei minun luonteellani voinut heittää ihan lössiksi.

Tässä ei kai auta muu kuin pitää parin viikon tuumaustauko tai vaikka pidempikin ja katsoa mitä alkaa tulla mieleen. Se on ainakin varma että sosiaalialalle minä en palaa ikinä enkä voikaan palata. Johan minä yritin siellä olla eikä siitä tullut mitään. Minulla ei todellakaan ole aikomustakaan ottaa sitä riskiä että menettäisin taas elämänhaluni ja stressaantuisin puolikuoliaaksi ja olisin aina vihainen ja masentuisin ja olisin koko ajan kipeänä ja laihtuisin ja kuihtuisin. Sitten oltaisiin jälleen aivan samassa tilanteessa kuin syksyllä 2005, ja mitä sitten? Pitäisikö koko rumba aloittaa taas alusta? Ei ikinä, siihen minä en rupea. Sitä päivää ei tule.

Ja sitten on se, että en haluaisi mennä siihen jamaan että olisin vaaraksi itselleni ja/tai muille. En minä nyt sellaista väitä että olisin mikään kävelevä aikapommi tai ruutitynnyri joka vain odottaa räjähdystään, mutta sopivasti stressaantuneena ja ärsytettynä voisin olla väkivaltainenkin. Näyttää vähän lapselliselta uhoamiselta kun sen tähän kirjoittaa mutta ei se ole uhoamista vaan... niin, mitä se on? Tosiasioiden tunnustamista, kai. Silloin aikoinaan eli työelämässä ollessani minulla oli tapana romahtaa sisäänpäin kuin sukellusvene liian paineen alla sitten kun voimat loppuivat, mutta nykyisin saattaisin hyvinkin räjähtää ulospäin kuin pommi tai käsikranaatti tai muu vastaava. En tiedä mistä se johtuu mutta jotkin perustavanlaatuiset henkiset pidäkkeet ovat ilmeisesti katkenneet. Eihän minulla enää edes ole mitään motivaatiota yrittää hillitä itseäni, jos oikein alkaisi kiehua.

Ei tässä nyt siitä ole kysymys että alkaisin kenenkään hengen päälle käydä mutta lyödä kyllä voisin, jos tuntisin itseni oikein kiusatuksi ja väärin kohdelluksi. Sellainen ei oikein käy laatuun että mennään työkokeiluun tai töihin ja sitten ruvetaan riehumaan siellä, vai? Se ei ole hyvä niille muille eikä itsellekään.

No, nyt pitää yrittää ottaa rauhallisesti ja ottaa asiat ja ajatukset vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Mikään aktiivinen pähkäily ja ihmettely ja miettiminen ei varmasti auta mitään, vaan pitää keskittyä tekemään ihan samoja juttuja kuin olisin tehnyt ilman tuota kirjettäkin.

Onneksi Maija -mummo on sentään paremmassa kunnossa. Reetta ja Ville kävivät siellä toissapäivänä ja tilanne oli jo näyttänyt ihan hyvältä. Se on hieno juttu.