30.12. 2012

Taannoisessa päiväkirjamerkinnässä väitin että minulla ei ollut koskaan koulussa hauskaa. Eilen muistin ettei se pidä paikkaansa, vaan koulussa oli sittenkin joskus hubaa ja se liittyi aina talveen. Ensinnäkin oli se kerta kun kunnan reippaat sedät saivat luistelukenttää auratessaan aikaan hyppyrin josta pääsi loikkaamaan alapuolella olevaan pehmeään lumeen. Se ei kuulosta kummoiselta, mutta siitä sai ihan kunnon lennon joka tuntui jatkuvan ikuisuuksiin. Se oli hauskaa se! Taisin olla kolmannella luokalla silloin.

Ja sitten kun sitä kenttää ryhdyttiin jäädyttämään, letkumies heltyi usein meidän kakaroiden ruinatessa ja jäädytti myös läheisen liukumäen. Se ei ollutkaan mikään pieni liukumäki, vaan oikein reilun mittainen puusta rakennettu hökötys joka tarjosi jäädytettynä aivan tolkuttomat kyydit. Sieltä tultiin sitten perseellään ja seisaallaan ja mahallaan ja selällään ja päällään, ja hulvatonta oli. On pienoinen ihme ettei siinä tapahtunut mitään vahinkoja, mutta toisaaltahan jumala varjelee juopot ja pikkulapset ja juopot pikkulapset.

Mitenkähän muuten nykyään kävisi jos joku kunnan työllistettynä pakertava setä myöntyisi kersojen vaatimuksiin ja jäädyttäisi liukumäen? Veikkaan että joku omanarvontuntoinen ja hysteerinen aktivisti-vanhempi soittaisi välittömästi koulutoimenjohtajalle ja kunnanvaltuuston puheenjohtajalle ja lääninhallitukseen ja poliisille ja Iltalehteen kun pilttien fyysinen turvallisuus tällä tavalla vaarannetaan, helkkari soikoon, minä olen kuulkaa veronmaksaja ja minulla on tuttuja korkeilla paikoilla, Minna -serkkukin kävi toissavuonna ihan Eiffeltornissa.

Ja tässä lähetyksessä kerromme vielä että päiväkirjanpitoa on nyt tällä päivämäärällä jatkunut tasan kaksi kuukautta. Tämä on ollut oikein jees, ei ole mennyt pakkopullaksi. Voisin jopa väittää että tästä on ollut myös suoranaista hyötyä - ahdistavassa tilanteessa on hiukan helpottanut kun olen miettinyt miten tätä kuvailisi päiväkirjassa. Tuo vuoden määräaika on myös hyvä juttu, se on tarpeeksi pitkä jotta saa tuntea tekevänsä jotain todellista mutta toisaalta riittävän lyhyt ettei tule mitään elinkautisfiilistä.

Olen minä pitänyt päiväkirjaa ennenkin, nimittäin Asperger-palstalla, mutta siitä osa oli vähän pöljää henkselinpaukuttelua sun muuta esiintymistä. Osittain se kyllä oli oikeinkin mukavaa ja terapeuttistakin toimintaa, että eipä siinä mitään. Ja ainahan se on kiva kun on lukijoita. En minä varmaan edes osaisi kirjoittaa täysin itselleni, minulla on aina mielessä joko todellinen tai kuviteltu lukija. Olen kirjoittanut niin kauheat määrät fiktiota ja toisaalta myös niin paljon nettipalstoille, että se varmaan johtuu siitä. Luulisin kuitenkin että tuo on yksinomaan hyvästä, sillä se pitää koko homman tavallaan kuosissa eikä mene ihan hirveäksi juputtamiseksi ja itsesääliksi. Samoin kuvitteelliselle lukijalle kirjoittaminen varmistaa sen, että homma jatkuu. Ei voi heittää lössiksi, ettei mielikuvituslukija pety!

Jaahah, ja nyt tuli puhelimitse komento oijustaa Reetan luokse syömään. Ei kai tässä auta muu kuin totella kiltisti.