29.10. 2013

Jaahah. Vuosi on täynnä. On päiväkirjaprojektin viimeinen päivä.

Yllättävän äkkiä tämä tuli eteen. Aika on kulunut kauhean nopeasti. Monta sellaista asiaa on jäänyt sanomatta joista olisi “pitänyt” kirjoittaa. Mutta toisaalta päiväkirja on kai niitä asioita varten jotka juuri kunakin päivänä pyörivät mielessä, jos alkaa väkisellä vääntämään jotain muuta niin sehän olisi fuulaamista.

Vaikka minä en paljon menneitä mietikään, niin mietitään nyt kuitenkin tätä kulunutta vuotta. Aika tasaisesti ja kivasti on mennyt. Moni asia on tietysti harmittanut ja rieponut, mutta eipä ole ollut varsinaista depressiota tai suurempaa ahdistusta. Ja se on hyvä, koska minä tykkään tasaisesta elämänmenosta. “Minä pidän pienistä seikkailuista. Parahiksi suurista”, sanoi Nipsu ja vaikka olen usein ollut Nipsun kanssa eri mieltä niin tuon minä kyllä allekirjoitan.

Porin reissut ovat ehkä olleet tavallaan kohokohtia. Olen pystynyt käymään siellä usein ja kaikki on mennyt hienosti. Ja sitten on tietysti terapia, joka on sujunut hyvin ja ollut todella tarpeen.

Tässä vuoden aikana olen silloin tällöin ajatellut kuollutta frendiäni, jota kirjoitin ihan ensimmäisessä merkinnässä. En minä enää osaa omasta puolestani surra, mutta kaverin puolesta harmittaa! Minua harmittaa, että niin mainion tyypin piti lähteä niin älyttömän nuorena. Ja minua harmittaa, että sen elämä jäi ihan kesken. Ties mitä se olisi vielä saanut nähdä, kokea ja tehdä jos olisi saanut elää.

Omat asiat tässä ovat suurinpiirtein selvillä ja hoidossa. Seuraava terapiakäynti on 8.11 ja työkkäriin pitää ilmoittautua vasta ensi vuoden puolella. Kun päiväkirjan alussa odotettiin päätöstä kuntoutustuesta, nyt saa odotella vastausta kustantajilta. Saapa nähdä tarttuuko kukaan tähän. Nytpä voisinkin kurkottaa karvaisen kourani tulevaisuuteen ja sanoa sanasen kuvitteeliselle lukijalleni, josta vielä tulee ei-kuvitteellinen joko tavalla tai toisella: Mikäli luet tätä kirjasta, joku tarttui syöttiin. Mutta mikäli luet tätä netistä, tartuntaa ei tapahtunut. Hah hah haa!

Mitäs tässä kummempia. Sanottavat on sanottu. Taidan lätkäistä yhden runon tähän loppuun, koska tekee mieli tehdä niin. Jaa, mutta sanotaan nyt vielä se että haluan omistaa tämän päiväkirjan nuorena ikiuneen nukahtaneen frendini muistolle sekä tietenkin rakkaalle elämäntoverilleni Pitkolle. No niin, ja nyt se runo. Heippa!

Yöllinen vaellus

Tämä tie jonka asvaltti hilseilee

kuin muumion kuivunut iho
halkoo pellot, metsän ja maan
valtaväylältä kirkolle kulkiessaan.

Lyhtytolpat, nuo sivistyksen doorilaispylväät

vinossa viisaudenhampaiden lailla.
Mutta valot eivät pala,
kylänraitti on hiljaa.
On pimeää ja pimeys on kaunis.

Monet kuuluvat kesään,

sen joutilaisiin päiviin.
Ovat pellot, metsä ja maa
kiillotettua hopeaa.

Pimeä on poissa, tuo kutsumaton vieras

karkotettuna kauaksi sieltä.


Ja kun aurinko laskee
he käyvät yhdessä sisään
seinien suojaan,
lamppujen alle.


Hämärä on heille
vain viileä henkäys
ajatusten ankeilla reunamailla.

Minä kuljen syysyössäni yksin.