Ei
vain ole juuri mitään sanottavaa. Ja jos luottavaisesti puhuisi, se
menisi jo valehtelun puolelle, hahaa. Oma tulevaisuus on sellainen
kuin on, en ajattele sitä järin aktiivisesti mutta sen nyt voi
sanoa että sentään olen sitä mieltä että minulla luultavasti on
jonkinlainen tulevaisuus. Jos en olisi sitä mieltä, olisi aika
turhanpäiväistä edes kirjoittaa näitä höpinöitä tänne.
Ja
mitä maailmaan tulee, niin eihän tämä MAAILMA ole mihinkään
menossa. Ihmisille voi kylläkin käydä köpelösti. Ihmiset vain
tuppaavat omahyväisesti puhumaan maailmanlopusta silloin kun ne
tarkoittavatkin omaa loppuaan. Ja minä todellakin luulen että
ihmiskunnalla ei ole enää mitään toivoa. Olisi kiva ajatella että
on, mutta kun en usko siihen niin en usko.
Ihmiset
eivät muuta tapojaan eivätkä luovu saavutetuista eduista ennen
kuin on kertakaikkinen pakko. Hivenen paradoksaalisesti olen sitä
mieltä että ainoastaan jokin valtavan mittaluokan katastrofi voi
enää pelastaa ihmiskunnan. Sellainen, joka pyyhkäisee yli koko
maapallon ja saa ihmiset taas keskittymään perusasioihin eli
hengissä pysymiseen. Siis ne, jotka ylipäätään ovat selvinneet
hengissä. Se voi olla meteoriitti tai supertulivuoren purkaus tai
tarpeeksi suuri ydinräjähdys (tahallinen tai tahaton) tai sitten
jokin muu vastaava.
Olen
kyllä sen verran masokisti ja lisäksi utelias, että haluaisin itse
päästä kokemaan sen. Siinähän sitä on odotettavaa
tulevaisuudelle, hah hah haa! Olisi mielenkiintoista nähdä
sellainen spektaakkeli ja se, jäisinkö itse henkiin ja kuinka
pärjäisin pölyn laskeuduttua.
No comments:
Post a Comment