8.3. 2013

Eilen piti olla terapiaa mutta eipäs sitten ollutkaan, kun terapisti peruutti sen ja siirsi maanantaille. En ollut siitä ollenkaan pahoillani.

Kävin tänään Oitin kirjastossa. Viime kerrasta olikin varmaan neljä vuotta aikaa. Minulla ei ole ollut mitään tarvetta mennä sinne, koska ostetuissa kirjoissa on riittänyt luettavaa. Mutta nyt K. Kinskin elämäkerrasta on vain muutama sivu jäljellä ja sitten luettavat loppuvat, koska H.P. Lovecraftin koottujen viimeinen osa ja Shirley Jacksonin romaanien uusintapainokset eivät olleet vielä ilmestyneet. Kirjastossa kaikki oli ennallaan, jopa työntekijät näyttivät olevan samoja. Se olikin hyvä, niin ei sitten ahdistanut mönkiä siellä. Ainakaan tällä kertaa...

Tänä aamuna koin myös hirvittävän järkytyksen. Kun avasin televisiolaitteen katsoakseni uutiset teksti-TV:stä, ruudussa oli NEUMANNIN NAAMA. Onneksi ääni oli sentään pois!

Uutispäivän anti onkin ollut mielenkiintoinen. Talvivaaran pääkonttoriin on heitetty savupommi ja sitä minä kannatan erittäin sydämellisesti, ja Pohjois-Koreassa uusi Rakastettu Herra Kansanjohtaja (jonka nimeä en kuolemaksenikaan muista) uhkailee ydinaseiskuilla. Sitäkin minä kannatan sydämellisesti, pikku ydinsota piristäisi kivasti kunhan ei kovin lähelle tule. Se olisi vielä parempaa tosi-TV:tä kuin WTC-iskut ja tsunamit, mistään surkeista maanjäristyksistä ja hurrikaaneista puhumattakaan. Eikä näkyisi Neumannin naamaa telkkarissa, vaan aamusella herätessään saisi jännittyneenä arpoa että kun tästä ryhdyn joukkotiedotusvälineitä seuraamaan niin onkohan Pjongjang jo possahtanut ja Soulissa sienipilvi kohonnut. Siinä Samsungin osakkeen kurssi laskisi ja analyytikot hyppisivät pitkin seiniä, mutta pääministeri Katainen (kok.) tulisi varmasti kiiltäväotsaista optimismia ja poikamaista entusiasmia puhkuen selittämään että tämä on fantastista ja mehän tienataan tällä.

Onkohan silloin ikävä ihminen jos toivoo ydinsotaa? Niin, saattaapi olla. Ehkä se täyttää kriteerit. Mutta noin vakavasti puhuenkin minä olen sitä mieltä että ihmiskunta on niin typerä että sen joutaisikin sotia itsensä sukupuuttoon tai ainakin sen partaalle. Ehkä se jäljelle jäävä kourallinen sitten alkaisi miettiä ihan tosissaan, että onko joku ideologia tai maapläntti tai öljyesiintymä tai raha niin tärkeää että sen vuoksi kannattaa massateurastaa toisiaan ja tehdä maailmasta asumiskelvoton. Tai ehkäpä todennäköisempää olisi kuitenkin se että nekin idiootit hakkaisivat toisensa kuoliaiksi kivillä ja astaloilla. Siinä sitä sitten oltaisiin ja torakat ja rotat perisivät maan. Mikä olisi tietysti tavallaan oikeinkin runollista, sillä johan maat ja mannut ja vielä merialueetkin ovat niiden ihmisvastineiden hallussa.

Neumannin kaameasta habituksesta taasen tulivat mieleeni julkkikset noin ylipäätään. Koko julkkisilmiö on niin hirveää potaskaa, että minä en ymmärrä sitä yhtään. Miksi hitossa jonkun ventovieraan uuvatin elämä muka kiinnostaisi minua, kun tuttujenkaan elämä ei kiinnosta enkä jaksa kuunnella niidenkään höpinöitä? Mikä ihmeen mekanismi saa tavikset kiinnostumaan julkkiksista? En käsitä.

No, sen minä kyllä ymmärrän että jonkun poikkeusyksilön elämä kiinnostaa. Luenhan minä itsekin Klaus Kinskistä ja Carl Panzramista ja Adolf Hitleristä ja David Lynchistä, noin esimerkiksi. Mutta sitä minä en tajua, miksi joku suomalainen TV -juontaja tai laulaja, joita kumpiakin mahtuu ainakin kolmekymmentä tusinaan, on yhtäkkiä joku hirveä starba josta kaikki haluavat osansa? Tol-ku-ton-ta.

Ja sitten ovat ne tyypit, jotka ehdointahdoin haluavat julkkiksiksi. Ne vasta sekaisin ovat, ristus sentään! Siis juurikin ne, jotka menevät kiekumaan Idolsiin ja heiluttamaan peittoa BB-taloon ja mitä näitä nyt on. Ja sitten ne pääsevät sinne julkisuuteen ja alkavat valittaa siitä kuinka hirveää tämä on ja voi kun minulla on niin vaikeaa, nyyh, ja sitten ne rupeavat ryyppäämään ja saavat anoreksian ja keskenmenon ja joutuvat putkaan tapeltuaan jossain taksijonossa yökerhon edessä. Hohhoijaa, en paremmin sano. Luulisi vähän tyhmemmänkin ymmärtävän, että jos haluaa julkisuuteen niin siinä on se vaara että elämästä tulee julkinen! Kannattaisi miettiä mieluummin etukäteen, kestääkö sitä vai ei. Mutta eiväthän ääliöt osaa mitään miettiä, siksihän niitä aina riittää änkeämään valokeilaan.

Jos minä itse joutuisin jostain syystä sellaiseen asemaan, että joku alkaisi kiinnostua minun persoonastani tai sanomisistani siinä määrin että haluaisi minut nyt vaikka telkkariin, niin voisin periaatteessa suostuakin. Olisin valmis ainakin yrittämään voittaa ahdistukseni ja vastenmielisyyteni, kunhan riittävä summa rahaa lyötäisiin tiskiin. Ilmaiseksi en tekisi mitään, enkä edes matkakuluilla. Niin että fyrkkaa pöytään ja paljon, perkele! Daddy needs a new pair of shoes! Sitten menisin sinne repimään leukojani ja vittuilemaan ja minulle perustettaisiin ihan oma Facebook-viharyhmä.

Jaa, mutta täytyy tässä sentään olla myös reilu Pertti Nieminen-Neumannia kohtaan ja sanoa että onhan sillä sentään yksi hyvä biisi, se Nahkatukkainen Tyttö. "Tämä tyttö on nähnyt Himmlerin, hän on nahkatukkainen tyttö! Se sama tyttö on uskonut Hitleriin, hän on nahkatukkainen tyttö"!