10.4. 2013

Parilla viime kerralla terapiassa on ollut puhetta pakko-oireista. Minun ykkösoireeni ja suosikkiharrastuksenihan on käsien pesu, se se vain jaksaa aina viehättää! Mutta toisin kuin monet muut käsienpesupakkoiset, minä en jynssää räpylöitäni kiehumispisteisellä vedellä useita minuutteja kerrallaan, vaan pesen sen sijaan käteni nopeasti mutta sitäkin useammin. Terapeutti pyysi minua arvioimaan montako kertaa päivässä pesen käteni, en osannut tarkkaan sanoa mutta veikkasin että 50 tai 100 kertaa.

Minulla oli lapsena kauhea myrkkykammo. Luulisin että tuo käsienpesuvimma on sen peruja, vaikken enää nykyään kammoakaan myrkkyjä vaan lähinnä bakteereita, viruksia, basiliskoja ja sen sellaisia. Enkä missään tapauksessa halua ottaa sitä riskiä että tulisin niistä kipeäksi, koska en voi sietää kipeänä olemista.

Tähän liittyy sellainen sivujuonne, että työelämässä ollessani olin todella usein kipeänä. Flunssa oli ainakin kolme tai neljä kertaa vuodessa, eikä se ollut mikään parissa päivässä parantuva pikku kuumeilu vaan sitten oltiin aina ihan pidemmän kaavan mukaan. Loppuaikoina aloin olla fyysisesti niin tattis ja vastustuskykyni oli niin heikko, etten meinannut millään parantua. Oikeastaan koko kamelin selän katkaisi syksyllä 2005 potemani aivan helvetillinen tauti, josta parannuttuani päätin että mieluummin tapan itseni kuin menen takaisin töihin.

En ole ikinä ollut niin kipeä kuin silloin. Jo pelkkä kurkkukipu oli aivan järjetön: Muistan kuinka konttasin keittiön lattialla ja rukoilin jumalaa (silloin minussa oli vielä hitunen kristillistä uskonnollisuutta, mutta siitä paranin sitten myöhemmin) että paranisin. Lisäksi oli kuume, joka huiteli viikon verran melkein neljässäkympissä. Ja mitä teki Riihimäen pääterveysaseman päivystys? No, Riihimäen pääterveysaseman päivystys sanoi että mene kotiisi siitä, et sinä mitään reseptiä saa. Silloin oli perjantai, maanantaina pystyin sentään menemään yksityiselle oikealle lääkärille, sain lääkkeet ja aloin pikkuhiljaa parantua.

Niin että tuollaisen(kin) kohtalon minä haluan käsiäni pesemällä välttää, muista hirvittävistä skenaarioista puhumattakaan! Minä pesen käteni kun tulen kyliltä, ennenkuin syön ja jos olen koskenut johonkin minkä mieleni tulkitsee epäpuhtaaksi. Tuossa jälkimmäisessä ei ole juuri logiikkaa, minä voin kyllä käpälöidä kaikenmaailman romuja ja möyriä autotallissa ja sutata itseni öljymaaleilla, mutta sillä ei tunnu olevan juuri väliä. Mutta jos kosken vaikkapa... öö, työpöydän kulmalla maanneeseen räkäpaperiin niin johan pitää jynssätä heti. Kun siinä voi olla basiliski! Ja retroviirus!

Toinen oire on tarkistelu. Minä poika se olen kova tarkistamaan! Kun lähden kotoa, juoksen pitkin kämppää tarkistamassa. Ei kai hellan levy ole päällä? Entäs tietokone? Telkkari? Digiboksi? Pitäisiköhän ottaa sähköjohdot irti? Onko Pitko kunnossa? Ja sitten sama rumba toistuu, joskus vain kerran mutta joskus useamminkin. Minä pelkään tulipaloa, ja siihen saattaa toisaalta olla vähän syytäkin sillä tässä kämpässä on niin tolkuttoman surkeat sähköt. Ne ovat takuulla ihan ehtaa vintagea... Muutama pistoke ei toimi, muutama pistoke on sen näköinen etten edes uskalla kokeilla toimivatko ne, ja joskus ukkosilmoilla valokatkaisijoista on humahdellut ikävän sähkönsinisiä lieskoja. Vielä kun ottaa huomioon sen faktan että salamoilla on historian saatossa ollut pirullinen tapa paukahdella tähän taloon (kerran Reetalta ja Villeltä kärähtivät stereot, videot sekä telkkari ja ADSL-bokseja on ukkosen vuoksi hajonnut ainakin kolme), niin se ei ainakaan hellitä tarkistelua.

Töissä ollessahan tuo tarkistaminen oli yksi iso ahdistuneisuutta lisäävä tekijä. Kun lähtö työmaalle oli muutenkin täyttä tuskaa, niin varsinaista Gehennaa ja saatananperkelettä se oli silloin kun matkalla paukahti päähän että onkohan siellä kotona kaikki kunnossa. Muistinko laittaa oven lukkoon? Onkohan telkkari varmasti pois päältä? Mitäs jos se syttyy palamaan? Ja hetken kuluttua mielen valtasi skenaario jossa koko rivitalon pääty oli liekkien vallassa ja Pitko ulvoi surkeasti paistuessaan makkaraksi. Sitten olikin tekemistä, kun yritit karistaa tuota mielikuvaa nupista pois ilman että piti kääntyä takaisin tarkistamaan.

Lapsena oli kaikenlaisia pakko-oireita ja -ajatuksia. Ajattelin, että jos nyt tapahtuu sitä ja sitä niin varmasti kuolen. "Jos en ehdi mummolasta kotiin ennen puolta yhdeksää niin kuolen", sun muuta vastaavaa. Yksi ajatus oli se että jos nukahdan tasan kello 23.30, niin kuolen nukkuessani.

Hiusten nyppiminen on kuulemma aika yleinen pakkotoiminto ja sitä minäkin harrastelin lasna ollessain. Sitä edesauttoi se, että minulla oli yleensä pitkät hiukset - en tykännyt lapsenakaan lyhyestä tukasta. Pitkien hiusten nyppiminen on huomattavasti helpompaa kuin lyhyiden! Mutta en minä nyppinyt niitä yksitellen tai repinyt suoraan päästäni, vaan minulla oli ihan oma metodi: Nappasin hiussuortuvan (yleensä päälaen takaosasta kasvavan) pinsettiotteeseen peukalon ja etusormen väliin, ja aloin sitten kiertää sitä etusormen ympärille. Se meni melkein heti takkuun ja ihmeelliselle syherölle, jota oli kiva nyhtää. Seurauksena oli tietenkin kalju laikku takaraivolla, joka ei kylläkään juuri näkynyt sieltä koska hiukseni olivat niin pitkät ja tuuheat.

Tuo tapa parani ihan itsestään. Veikkaan että se loppui siihen kun hiukset leikattiin lyhyiksi, eikä niiden nyppiminen ja räplääminen enää viehättänyt. Se katkaisi tavallaan sen käyttäytymismallin sitten. Mutta täytyy sanoa, että nyt kun tätä muistellessani käpäläni etsiytyi tuonne takaraivolle, tunsin eräänlaista kammottavaa nostalgiaa. Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä että olisipa kiva nyppiä hiuksia ja kiertää niitä sormen ympäri... Toivottavasti tuo ajatus ei nyt ala vaivata. Onneksi olen niin turhamainen, että se varmasti auttaa - itseaiheutetut kaljut läntit takaraivolla eivät sovi stailin herrasmiehen tyyliin.

Ihon ja ihossa olevien näppylöiden yms. kynsiminen on oire joka on alkanut nostella päätään tässä viime vuosina. Jotkuthan repivät naamansa aivan hirveän näköisiksi, näitä onnettomia on tullut nähtyä telkkarissa. Minulla ei onneksi ole mitään finnejä tai muita pahkoja naamassa, mutta juuri tuossa iltana muutamana nyhdin jotakin nenänpielessä olevaa kuivaa kohtaa niin että lopulta sattui ihan tosissaan. Ja luulenpa että nypin sitä vielä jatkossakin, ellen tänään niin viimeistään huomenna. Tuollainen kohta tuntuu sormiin epätasaiselta ja jollain tavalla virheelliseltä - tulee sellainen olo että se pitää saada pois ja iho sileäksi, vaikka veri lentäisi ja vesi tulisi silmistä.

Taannoin oli sellainen periodi että televiissiokanavilta tuli runsain mitoin pakko-oireita ja pakko-oireisia henkilöitä käsitteleviä sosiaaliporn... eikun siis dokumentaarisia ohjelmia. Oli hamstraajia ja agorafoobikkoja ja bakteerikammoisia ja pesuvimmaisia ja nyppijöitä ja vaikka mitä. Minäpä sanon juuri tässä ja nyt, että noista ohjelmista oli minulle valtavasti hyötyä. Niissä oli tyyppejä, joilla oli paljon pahempia oireita kuin minulla ja nekin selvisivät niistä (no, ihan kaikki eivät selvinneet mutta kuitenkin). Niistä oppi ihan konkreettisia tapoja hallita oireita ja altistaa itseään ahdistaville ajatuksille. Onnistuin karistamaan itsestäni muutaman pakko-oireisen jutun yksinomaan noiden ohjelmien ansiosta.

Huumori oli taas kerran tärkeä tekijä. Kun nauroi niille telkkarin tyypeille (toisaalta on mainittava että esim. peräreikänsä hammasharjalla verille jynssäävä ihmisyksilö ei ehkä noin äkkiseltään kuulosta kovin hauskalta ilmestykseltä, mutta minullapa onkin aina ollut erittäin kyseenalainen ja säädytön huumorintaju), niin oppi nauramaan samalla itselleenkin. Tyyliin "voi jessus mikä dorka tuo on, mutta niin olen kyllä minäkin kun mietin ja touhuan kaikkea älytöntä". Itseironian kautta sitä on menty eteenpäin tässäkin asiassa.